Blue Lily, Lily Blue & The Raven King

Maggie Stiefvater:
Blue Lily, Lily Blue & The Raven King

Scholastic Audio 2013 & 2016, 10h 3min + 11h 51min
Lukija: Will Patton

Nyt on kuunneltu koko Raven Cycle -sarja, vaikka mieli teki luovuttaa. Kahdesta ensimmäisestä osasta blogatessa moitinkin jo Will Pattonin lukutyyliä, enkä sopeutunut siihen näissä kahdessa viimeisessäkään.

Blue, Gansey, Ronan ja Adam jatkavat Glyndŵrin ruumiin etsintöjä ja joutuvat matkan varrella vaikka kuinka moneen yllättävään tilanteeseen. Minun oli erittäin vaikea seurata juonta, kun huomio kiinnittyi aivan liikaa Pattonin erikoisiin tulkintoihin, mutta ainakin Bluen isä löytyy ja äiti katoaa, mutta löytyy taas. Ronan oppii lisää kyvystään tuoda asioita unista ja Blue ja Gansey yrittävät piilotella rakastumistaan muilta. Jonnekin väliin tarinaa putkahtaa myös kolme ranskalaisaksentilla puhuvaa veljestä (kolmoset, jos en väärin muista) ja heidän roolinsa jäi suureksi arvoitukseksi, sillä Pattonin ranskalaisaksentti vei taas kaiken huomion.

Olisin niin hirveästi halunnut hullaantua tähän sarjaan! Tässä on tosi paljon sellaista mistä pidän ja sitten tämä lukija onnistui sössimään koko homman. Tai kuuntelijana minä annoin lukijalle liikaa "valtaa". Jos nämä joku päivä suomennetaan tai löydän nämä englanninkielisinä jostakin, niin luen uudestaan paperiversiona ja yritän unohtaa Pattonin aiheuttamat traumat.

Kooste 1/2018

Cyril Pedrosa: Equinoxes
(Les Equinoxes, 2015)
Fanfare 2016, 330s.
Kääntäjä: Joe Johnson

Nappasin tämän synkähkön opuksen sarjakuvahyllystä täynnä intoa: Cyril Pedrosan albumi! Kolme varjoa oli niin mieleenpainuva tarina, että uskoin vahvasti Equinoxesin tarjoavan yhden vuoden parhaista sarjakuvaelämyksistä.

Mutta iso pettymyshän tämä oli.
Ensinnäkään minulla ei ole oikein kunnon käsitystä edes siitä, mistä tämä sarjakuva kertoo. Tässä on eronnut mies, jonka 15-vuotias tytär on paljon äitinsä luona ja räpsii jatkuvasti valokuvia tuntemattomista ihmisistä. Lisäksi on ilmeisen syrjässä asuva vanha mies, jonka talon lähelle aletaan rakentaa lentokenttää. Lentokentän perustustöitä tehdessä yksi kaivinkoneen kuljettaja käy tutkimassa lähemmin erästä luolaa, josta löytyy kivikautisia seinämaalauksia. Joku poliitikkonainen on ilmeisesti jollakin tapaa keskeinen - ehkä jopa yhdistävä - tekijä, mutta kovin jäi hataraksi tämä kokonaisuus.

Jälleen kerran voin syyttää kielitaidon puutteita, mutta toisaalta ajattelen niinkin että hyvän sarjakuvan tarinasta voi nauttia vaikka ei osaisi lukeakaan. Että olipa outo sarjakuva. En tajunnut, en tykännyt.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017, 46s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Lainasin Kurnivamahaisen kissan sen kivan kannen perusteella. En vilkaissutkaan takakantta, vaan luin sen iltasatuna 5-vuotiaalle kuopukselle.

Kävi ilmi, että kirja on varsin synkkä ja sisältää vahvasti alleviivatun opetuksen: ahneus ei ole hyvästä kenellekään. Hieman jännittyneenä lapsen yöunien puolesta luin kuitenkin koko tarinan kerralla ja lasta se huvitti suuresti.

Pikkuruinen tyttö tutustuu järjettömän suureen kissaan, joka on syönyt aivan kaiken: metsät, linnut, pari armeijaa ja juonut janoonsa kokonaisen lammikon. Eikä se silti ole kylläinen, vaan kissan maha kurnii koko ajan vaativammin.

Odotin tältä kirjalta huumoria ja jotain vinkeää, mutta sain varsin vanhahtavalta tuntuvan opetuksellisen kertomuksen.

Parasta kirjassa on Teemu Juhanin upea kuvitus, jota voi ihailla kuvittajan kotisivuilla. Lapsikin tykkäsi kuvituksesta, vaikka kissan kurisevaan vatsaan siirryttäessä sekä tunnelma että kuvitus olivat minusta varsin ahdistavia.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk... 2013)
Jalava 2017, 146s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Luettiin toinenkin iltasatu!
Neil Gaimanin Onneksi oli maitoa valikoitui sekin luettavaksi kannen perusteella. Chris Riddellin kuvitus on ihan hauskaa, mutta erityisesti huomion kiinnitti tämä puna-kultainen kimmeltävä tausta.

Tarina on sellainen, että perheen äiti lähtee reissuun ja seuraavana aamuna jääkaapista ei löydykään maitoa. Isä lähtee lähikauppaan ja viipyy siellä kaksi ikuisuutta. Palatessaan hänellä on kerrottavanaan varsin vauhdikas ja polveileva kertomus viipymisensä syistä.

Tässä on tosi iso fontti ja hurjan paljon kuvia, eikä lukemiseen mennyt kuin kaksi ja puoli iltasatutuokiota. Itse en ihan älyttömästi ihastunut, mutta lapsia huvitti. Vaikka Riddellin kuvitustyyli on ihan kiva, olisin mieluummin lukenut Skottie Youngin kuvittaman version.

Pierre-Yves Gabrion: Shekawati - Jumalten lapsi
(Shekawati, 1996)
Like 1998, 136s.
Suom. Ville Keynäs

Shekawatin nappasin kirjaston sarjakuvahyllystä siksi, että pikaselailulla kirjan kuvitus miellytti silmää. Vähän se on sellaista hentoista ja olisi paikoin kaivannut lisää ryhtiä, mutta kuitenkin ihan kivaa.

Noin puolivälissä albumia tajusin, että jaahas, tämäkin on jonkun sarjan avausosa. Tympi lukea loppuun asti, kun tiesi että tarinan päästessä vauhtiin se jääkin kesken. Ja niinhän se jäi, eikä jatkoa ole ainakaan helposti saatavilla.

Shekawatista uumoillaan kylänsä uutta päällikköä. Sillä välin kun Shekawati on itsekseen pyydystämässä terävähampaista kalantapaista (koska päälliköksi pääsee vain jos sellaisen saa paljain käsin kukistettua) rauhalliseen kotikylään hyökkää joukko vihollisia ja koko kylä tuhotaan. Osa kyläläisistä kuolee, osa otetaan vangeiksi.

Ja sitten kuvaan astuu lentäviä amazoneja ja joku avaruusalushomma, jonne Shekawati sädetetään ja hänelle asennetaan käteen jumalten voimat antava ranneke.

Että jos odotin jotain fantasiahenkistä seikkailua, niin kaupanpäälle sain annoksen scifiä ja oikeastaan siinä vaiheessa tarinan loppu ei enää edes hirveästi kiinnostanut.

Juan Díaz Canales: Corto Maltese- Ekvatoria
Piirrokset: Rubén Pellejero
(Equatoria, 2017)
Jalava 2018, 76s.
suom. Heikki Kaukoranta

Tuorein Corto Maltese -albumi on uusien tekijöiden toinen teos. Piirrosjälki on minun silmiini oivallista ja hyvin samanlaista kuin Hugo Prattilla.

Mutta sitten on tämä juonihomma. Corto Maltese on matkalla Maltalle, mutta siellä riehuvan koleraepidemian takia päätyykin Aleksandriaan . Hän etsii pappiskuninkaan peiliksi nimettyä muinaista aarretta ja löytääkin sen ihmeen helposti. Tarinassa on myös kolme keskeiseksi tarkoitettua naishahmoa ja julmia sotilaita.

Minusta juoni tuntui ärsyttävän heppoiselta. Siitä ikään kuin puuttui se kantava osuus kokonaan ja albumi onkin vain epämääräinen kokoelma irrallisiksi jääviä kohtauksia. Corto Maltese itse ei hänkään tunnu olevan oikein seikkailun tasalla, vaan keskittyy möläyttelemään tylyjä kommentteja ja hankkiutumalla niiden takia vaikeuksiin.

Hyvin piirretty, mutta käsikirjoituksen osalta pettymys.

Derib: Buddy Longbow kirjasto 1, Myötä- ja vastamäessä
(Buddy Longway Intégrale 1 - Chinook pour la vie, 2010)
Apollo 2016, 222s.
Suom. Saara Pääkkönen

Buddy Longwaysta en muista kuulleeni aikaisemmin, mutta plaratessani albumia piirrostyyli näytti etäisesti tutulta ja päätin lukaista koko albumin. Kävi ilmi, että Derib on tehnyt aikoinaan Yakari-sarjakuvaa ja sitä olen ainakin jonkin verran lapsena lukenut.

Buddy Longway on turkismetsästäjä, joka työskentelee yksin. Eräältä metsästysreissulta palatessaan Buddy vapauttaa intiaaninaisen muutaman valkoihoisen miehen kynsistä ja päättää palauttaa tämän omiensa luo. Oikean intiaaniheimon löytäminen ei kuitenkaan ole aivan vaivatonta ja loppujen lopuksi Buddysta ja Chinookista tulee aviopari. Elämä Kalliovuorten kupeessa, jylhien metsien ja laajojen preerioiden keskellä on haastavaa, mutta onnellista.

Tämä Buddy Longway kirjaston ensimmäinen osa sisältää neljä ensimmäistä albumia: Chinook, Vihollinen, Kolme miestä tuli kylään ja Yksin. Tarinat ovat nopealukuisia ja piirrostyyliltään nostalgisia, varmasti nimenomaan tuon Yakari-yhteyden takia.

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017, 176s.

Teki mieli lukea hömppää ja niin tein.

Kesä kasiysi kertoo kirjastoauton kuljettajana työskentelevästä Katista, joka tunkee nenäänsä muiden asioihin ja toilailee välillä hillitymmin ja välillä vähän ronskimmin. Ensin Kati päättää etsiä työkaverilleen Mikalle heilan ja keinot ovat paitsi kömpelöitä myös tuhoon tuomittuja. Itselleen Kati uskoo löytäneensä täydellisen kumppanin grillijonosta, mies kun näyttää Modern Talkingin Thomasin ja Dieterin yhdistelmältä. Seuraavaksi ohjelmassa on festarireissu, joka tosin uhkaa hankaloitua kun bussivarausta tehdessä on sattunut pieni päivämääräkämmi.

Parasta tässä kirjassa on ajankuva, jota tosin välillä hierotaan naamaan vähän liiankin yksityiskohtaisesti. Olin niin ylpeä itsestäni kun lukiessa keksin, että Katia voisi verrata Anni Polvan tekeviin ja kommellusalttiisiin sankarittariin, mutta nyt huomasin, että samaa vertausta käytetään kirjan takakannessakin. Mitenkään uskottava tarina ei ole, mutta väliäkö tuolla kun sitä kaipaamaani helppoa viihdettä kuitenkin sain.

Luulen, että kirjasta on vielä enemmän iloa sellaisille lukijoille, joille kirjasto(auto)jen toimintatavat 80-luvulta ovat tuttuja.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
WSOY 2018, 448s.
Suom. Helinä Kangas

Joskus kohdalle osuu niin hyvä kirja, että siitä on hirveän vaikea kirjoittaa blogiin. Luin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan jo jokin aika sitten, mutta tätä tekstiä varten piti yrittää jäsennellä ajatuksia. En kylläkään onnistunut, joten luvassa on jälleen kerran epämääräinen kokoelma lukukokemusta ylistäviä lauseita.

Elena ja Lila ovat ajautuneet erilleen. Lila asuu lapsensa kanssa Enzon luona ja tekee raskasta työtä makkaratehtaassa. Elena kiertää ympäri Italiaa puhumassa romaanistaan ja valmistautuu tuleviin häihinsä. Elenan muuttaessa Firenzeen ja perustaessa perheen Lila palaa kotilähiöön. Maailmalla kuohuu, samoin Italiassa. Luokkataistelu äityy väkivallanteoiksi, naiset hakevat uutta roolia kodeissa ja yhteiskunnassa samalla kun he edelleen huolehtivat kodeista ja lapsistaan.

Edelleen ihmettelen suuresti Elenan ja Lilan ystävyyttä, joka ei muistuta ystävyyttä sellaisena kuin itse sen ymmärrän. Lila on usein tyly ja kylmä, kun taas Elena tuntuu joustavan melkein joka käänteessä.

Nautin kirjasta ihan älyttömästi lähes koko ajan. Ainoastaan Lilan yksityiskohtaiset kuvaukset IBM:n tietokonesysteemeistä pääsivät hieman pitkästyttämään vaikka sinänsä kiinnostavaa ajankuvaa olivatkin.

Kirjan loppu on sellainen, että samaan aikaan hirvittää ja ihastuttaa. Seuraavaa osaa on pakko malttaa odottaa hyvän aikaa, mutta haluaisin mieluiten heti kuulla mihin suuntaan etenkin Elenan elämä tästä eteenpäin lähtee. Ja totta kai kiinnostaa sekin, minne Lila ensimmäisen kirjan alussa katosi ja miksi.

 ---

Helmet-lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

The Gigantic Beard That Was Evil

Stephen Collins: The Gigantic Beard That Was Evil
Jonathan Cape, Random House 2013, 240

Dave, kalju ja lähes karvaton Dave, on asunut ikänsä Heren saarella, jossa aivan kaikki, niin asiat kuin ihmisetkin ovat siistejä ja huoliteltuja. Dave tekee työtä jonka merkitystä ei oikein ymmärrä ja istuu illat kotonaan piirtäen ikkunastaan näkyviä asioita ja kuunnellen Banglesin Eternal Flamea uudestaan ja uudestaan. Davella on ylähuulessaan yksi karva, joka kasvaa hetkessä ennalleen sama millä tavalla sen poistaa. Edes lääkäri ei keksi syytä karvan omituiselle käytökselle. Eräänä päivänä kesken työpalaverin Davelle alkaa kasvaa parta, joka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa...

Luulin, että Daven parta osoittautuisi pahikseksi, jolla on oma tahto. Parta on kuitenkin aivan viaton, vaikka saakin aikaan kauhua ja jopa raivoa Heren saaren muissa asukkaissa. Tarina on erikoinen ja mielikuvituksekas, mutta eniten se tuntui surulliselta.

Piirrosjälki on huoliteltua ja siistiä, mustavalkoisuudessaan tarinaan erittäin hyvin sopivaa. Tästä jäi kyllä haikea mieli.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

Kiven sisässä

Sini Helminen: Kiven sisässä
Väkiveriset 2: Vuoren kirja
Myllylahti 2017, 230s.

Luin tässä äskettäin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan. Tykkäsin siitä ja tartuin innokkaasti sarjan toiseen osaan: mitenkähän Pinja sopeutuu elämään melkein-taruhahmona tässä tavallisessa maailmassa?

Mutta eipä kuulkaa selviä Pinjan seuraavat vaiheet tästä kirjasta!*
Jos joskus sarjan osa on itsenäinen jatko-osa, niin Kiven sisässä on hyvä esimerkki sellaisesta. Tässä kirjassa seurataan 9-luokkalaista Pekkoa, jonka perhe muuttaa Lammilta äkillisesti kuolleen isoäidin asuntoon Helsingin Kallioon. Isä on työtön ja äiti menestyvä lääkäri, isoveli on muuttanut opiskelujen perässä Helsinkiin (omaan asuntoonsa) jo hieman aiemmin. Pekko sulautuu uuteen kouluun helposti. Oikeammin hänet jätetään mukavasti omiin oloihinsa. Ainoastaan hieman erikoinen Tuulia-tyttö tuntuu näkevän Pekon kaiken aikaa. Viimein Pekolle viimein selviää, että hän on vuorelaisten sukua ja pystyy halutessaan tekeytymään näkymättömäksi tavallisille ihmisille, kalevalaisille.

Sitten alkaakin se vauhdikas osuus, kun Pekko tutustuu sukulaisiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja saa tietää isoäitinsä kuolemasta hirvittäviä yksityiskohtia. Yläkerrassa asuva muslimityttökään ei ole aivan tavallinen tapaus.

Kiven sisässä on samalla tavalla vetävä kuin Kaarnan kätkössä. Teksti on ilmavaa ja dialogivoittoista, joten tämä oli nopeaa luettavaa. Mutta aivan kuten edellisen osan päähenkilö, myös Pekko on vähän pihalla ihan perusasioista. Että jos vaikkapa tuntematon naapuri tulee lainaamaan partakonetta, niin ei sitä nyt vain lainata, koska se on henkilökohtainen vehje. Toki Pekko on kova pelaamaan Minecraftia, mutta ei pelaamisen harrastaminen tarkoita sitä, että automaattisesti olisi sosiaalisesti kömpelö.

Alkuun tosiaan vähän harmitti, ettei tämä ollutkaan suoranaista jatkoa edelliselle osalle, mutta Pekon tarina oli oikein kiinnostava sekin.



*Tosin Pinja vilahtaa noin lauseen verran kirjan loppupuolella.

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

Mangaa

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura
(Sakura-hime kaden, 2008)
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Kim Sariola

Prinsessa Sakura on orpo nuori tyttö, joka on saanut elellä huoletonta elämää. Jo lapsena hänet on luvattu vaimoksi prinssi Ooralle ja nyt on tullut aika solmia tuo avioliitto. Sakura ja Oora eivät ole tavanneet aiemmin, eikä ensikohtaaminen sovi aivan suunnitelmien mukaan. Yhteistä säveltä ei hetkessä, tai sarjan yhdessä osassa, löydy ja kun kuvioon astuvat muinaiset hirviöt ja etenkin niiden tuhoaminen sekä ikään kuin verenperintönä saatu taikamiekka, on melkoinen soppa valmis.

Minusta tarina kuulosti mielenkiintoiselta, mutta tämän ensimmäisen osan lukemisen jälkeen taisin menettää mielenkiintoni. Tarina on sinänsä vauhdikas, mutta mielestäni huonosti koossa pysyvä. Piirrostyyli on kautta linjan tuollaista kannessa näkyvän kaltaista hentoa, ilmavaa, suurisilmäistä ja runsasta. Ajoittain tuntuikin, että tekijälle oli tärkeämpää saada piirtää mahdollisimman paljon liehukkeita, ilmavia kampauksia, suuria silmiä ja pitkiä sääriä kuin viedä tarinaa yhtään mihinkään.

Prinsessa Sakura on 12-osainen sarja, joten yhden osan perusteella ei toki pitäisi mennä tekemään kauaskantoisia päätelmiä. Silti olen vahvasti sitä mieltä, että tämän tyyppinen manga ei ole minun makuuni.

Chiyori: Pyhäkön kulkukissat
(Jinja no mori no noraneko-kun, 2012)
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Antti Valkama

Pyhäkön kulkukissat sisältää kolme romanttiseksi luokiteltua lyhyttarinaa. Ensimmäisessä tarinassa Nagi vanhempien eroaikeiden vuoksi pyhäkköä hoitavan enonsa luokse kesäksi. Tyttöä ei maisemanvaihdos houkuta ollenkaan, ainakaan alkuun, mutta vähitellen mieli muuttuu. Suurimpana tekijänä on luonnollisesti arvoituksellinen nuorukainen, Satsuki, joka asuu myös enon luona.

Toisessa tarinassa Akari astelee autiotaloon, jossa väitetään kummittelevan. Kummitusten sijaan hän törmää Yoo-nimiseen nuoreen mieheen ja lopun voittekin arvata.

Viimeisessä tarinassa suosittu Gaku saa tukiopetusta ahkerasti opiskelevalta Oosakalta. Oosaka pitää itseään aivan erilaisena kuin muut tytöt, mutta vähitellen hänen on pakko tunnustaa, ettei hän ehkä sittenkään ole aivan immuuni ihastumiselle.

Kaikki tarinat ovat varsin lyhyitä ja juonet oikovat loivissakin mutkissa. Tunnetasolla en päässyt yhdenkään tarinan vietäväksi, vaikka kovasti yritin. Eniten minua häiritsi kuitenkin se, että Satsuki, Yoo ja Gaku ovat kaikki tismalleen saman näköisiä.

Kyoukorin: Ace - musta vaeltaja 1
(Kuro neko Ace volume 1, 2011)
Sangatsu Manga 2017, 224s.
Suom. Suvi Mäkelä

Ace on musta kulkukissa, jonka kasvoja hallitsee pitkä arpi. Ace on muiden kissojen silmissä legenda ja häntä kunnioitetaan suuresti. Ace ei välitä hankkia ystäviä kissoista sen paremmin kuin ihmisistäkään, vaan hän haluaa kulkea yksin omia polkujaan.

Tässä kirjassa on 8 tarinaa, jotka ovat keskenään aika samanlaisia. Joku kissa-parka on pulassa ja vähän vastentahtoisesti Ace sitten auttaa tätä poloista yksilöä.

Tykkään kissoista, mutta Ace tuntui ihan älyttömän rasittavalta tapaukselta. Kauhean dramaattista ja ankeaa elämä tuommoisella erakolla, joka mieluummin on nälissään, kuin ottaa vastaan ihmisen tarjoamaa ruokaa.

Alkuteos Makoto Shinkai
Sarjakuva Ranmaru Kotone: your name. 02
(your name. 2, 2016)
Sangatsu Manga 2017, 164s.
Suom. Janne Mökkönen

Your name -sarjan toinen osa osoittautui todella vetäväksi. Taki tajuaa, ettei ole hetkeen vaihtanut paikkaa Mitsuhan kanssa. Hän yrittää tavoittaa Mitsuhaa, mutta kaikki yritykset epäonnistuvat. Lopulta Taki päättää lähteä Itomoriin paikan päälle tapaamaan Mitsuhaa. Itomori ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen kuin Mitsuhan silmin näytti ja Taki järkyttyy suuresti.

Tarina kulkee sellaiseen suuntaan, jota en osannut lainkaan odottaa ja suunta on ihan ehdottomasti hyvä. Nyt jännitän pala kurkussa, onnistuuko Takin/Mitsuhan suunnitelma tapahtumien suunnan muuttamisesta.

Kesken jäänyt: Lähettiläät

Tuomas Kaila: Lähettiläät
Kulttuurivihkot 2017, 102s.

Ihan alkuun muistutan itseäni julkisesti siitä, että jos kirjaa kuvataan takakannessa tai markkinointimateriaalissa satiiriksi, teos tuskin on minun luettavakseni tarkoitettu.

Viime vuoden puolella minulle tarjottiin luettavakseni Kulttuurivihkot-kustantamon kirjoja. Valitsin Tuomas Kailan Lähettiläät, koska sysimustan humoristinen lyhytproosa vaikutti mielenkiintoiselta. Novelleissa hypähdellään lukuisien diplomaattien matkaan seuraamaan kunkin arkea ja ajatuksia.

Vannon, että ihan tosissani yritin lukea tämän.
Aivan aidosti halusin antaa novelleille mahdollisuuden voittaa minut puolelleen, mutta en silti saanut luettua kuin neljä ensimmäistä.

Ensinnäkin tämä sysimustaksi luokiteltu huumori ei ole minusta tippaakaan hauskaa. Liberaalit hottikset ja Persianlahden pihtarit eivät huvita sen enempää kuin diplomaatin saunassa nukkuva, laittomasti maassa oleskeleva piika/kotiorja.

Toisekseen tämä huumoriksi tarkoitettu roisin ennakkoluuloinen ja rasistinen asenne teki ihan mahdottomaksi tekstiin keskittymisen. Inhotti niin paljon, että mieluummin jätin kirjan kesken kuin yritin enempää.

Viimeinen vartio

Stephen King: Viimeinen vartio
(End of Watch, 2016)
Tammi 2018, 400s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Luin Viimeisen vartion englanniksi toissa kesänä ja näköjään moitin kirjan rakennetta ja hieman pätkivää jännitettä. Siitä olen edelleen samaa mieltä, että Viimeinen vartio tuskin itsenäisenä teoksena tekee suurta vaikutusta, mutta noin muuten olen valmis pyörtämään sanani.

Viimeisessä Mersumies-kirjassa itse Mersumies, eli Brady Hartsfield, on enimmäkseen sängyssä makaavaksi aivovammapotilaaksi yllättävän keskeisessä roolissa. Edellisen osan lopussa saatiinkin jo esimakua Hartsfieldin aivojen todellisesta nykytilasta ja tässä kirjassa tapahtumat käynnistyvät ja etenevät varsin nopeasti.Tavalla tai toisella Hartsfieldiin liittyviä ihmisiä alkaa kuolla kiihtyvällä vauhdilla, kaikki oman käden kautta. Bill Hodges ja Holly Gibney eivät halua tyytyä ilmeisimpään ratkaisuun, toisin kuin poliisi, ja jatkavat sinnikkäästi tapausten tutkimista. Yhtäläisyyksiä löytyy ja vaikka ainoa ratkaisuvaihtoehto on kaikkea muuta kuin uskottava, Hodges ja Gibney luottavat vaistoihinsa.

Kuten jo alkuun totesin, tällä lukukerralla en kokenut kirjaa mitenkään töksähteleväksi tai laahaavaksi. Enemmänkin kävi niin, että yritin venyttää kirjan lukemista mahdollisimman pitkään, sillä en halunnut vielä heittää hyvästejä näille ihmisille. Paitsi Hartsfieldiä ei kyllä tule ikävä.

Kauhun suhteen sietokykyni on hirveän matala, joten vaikka Viimeinen vartio ei ole pelottavimmasta päästä ja juoni oli entuudestaan tuttu, minua jännitti välillä ihan tosissaan. Erityisen inhottavia väristyksiä aiheuttivat Hartsfieldin metkut.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Kaarnan kätkössä

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Väkiveriset 1: Metsän kirja
Myllylahti 2017, 216s.

Kirsin kirjanurkka -blogissa on meneillään #nuortenkirjatorstai-projekti. Projektin tarkoituksena on antaa lisänäkyvyyttä nuortenkirjallisuudelle ja sitä kautta toivottavasti saada edes jokunen nuori innostumaan lukemisesta. Itse en varmaankaan ihan joka torstaille ehdi nuortenkirjaa lukea, mutta haluan olla mukana edes silloin tällöin.



Koska äänikirjana kuuntelemani Raven Cycle -sarja ei ole oikein vastannut odotuksiani, nappasin hyllystä luettavakseni Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan, Kaarnan kätkössä.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Pinja näkee somessa kuvan, joka pistää kaiken sekaisin. Yhtäkkiä ei olekaan ihanaa poikaystävää, koulussa alkaa mennä korkeintaan keskinkertaisesti, eikä tulevaisuudensuunnitelmat olekaan enää selkeät. Pinjan vanhemmat antavat hänen sopeutua uuteen tilanteeseen aikansa, mutta lopulta äiti järjestää Pinjan kesätöihin puisto-osastolle. Siellä Pinja tutustuu punatukkaiseen Virveen ja pienen hetken elämä näyttää taas ihanan valoisalta.

Helminen yhdistää suomalaisen mytologian näppärästi nykyaikaan. Pinjan arkeen tupsahtaa myyttisiä olentoja kiihtyvällä tahdilla, eikä Pinja itsekään taida olla ihan tavallinen teini. Reaalimaailman ja fantasian yhdistäminen toimii ja viihdyttää. Uskottavuuden kannalta ongelmallisimmaksi koin sen, että Pinjalle järjestyi kesätyöpaikka kaupungilta ihan noin vain, päivässä. Hetkeäkään en usko, että jo alkuvuodesta hakuun tuleviin kesätyöpaikkoihin jäisi vapaita paikkoja. Pinja on myös ikäisekseen vähän turhan lapsellinen ja hyväuskoinen, mutta en jaksanut siihenkään seikkaan takertua turhan pitkäksi aikaa.

Kaarnan kätkössä on vetävää urbaanifantasiaa. Taidan lukea seuraavan osan pian, sillä on kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan tarina tästä etenee.

The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k
Quercus 2015, 198s.

The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k on saanut inspiraationsa Marie Kondon KonMari-kirjasta. Siivottuaan vaatekaappinsa Kondon menetelmällä Sarah Knight päätti ikään kuin samaa menetelmää käyttäen siivota muunkin elämänsä. Knightin näkemyksen mukaan kullakin meistä on jonkin sortin kiintiö "fuckeja" käytettäväksi elämän eri osa-alueille. Niitä olisi hyvä käyttää säästellen, kuten rahaakin: jos raha riittää asiaan X, sitä ei välttämättä riitä myös asioihin I, K, W ja Å.

Humoristisella otteella Knight opastaa listaamaan erilaisia asioita ja päättämään sijoittaako niihin fuckejaan vai ei. Koska toisten ihmisten mielipiteisiin tai ajatuksiin ei voi juurikaan vaikuttaa, kannattaako niiden pohtimiseen käyttää tolkuttomasti omaa energiaa? Fuckinsa järkevästi käyttävä ihminen säästää aikaa, energiaa ja ihan silkkaa rahaakin.

Luin kirjasta noin kolmanneksen tyytyväisenä hekotellen. Knightin idea käy selväksi jo kirjan alussa ja pian kirja alkoi tuntua itsensä toistolta. Pitkään olinkin jo sitä mieltä, että tähän kirjaan en enää omia fuckejani käytä, mutta päätin sitten kuitenkin lukea sen loppuun asti.

Jossakin määrin tästä kirjasta oli ihan aidosti iloa minulle. Tuntui, että sain ikään kuin luvan lakata murehtimasta muutamia typeriä asioita, kun en niille mitään mahda. Toisaalta taas Knightin näkemyksistä osa ärsytti ihan suunnattomasti. Esimerkiksi kierrättäminen ei hänen mukaansa ole niin vakava asia, että jos ei huvita niin samaan roskikseen vain kaikki. Tiedostan kyllä, ettei yksittäisen ihmisen moitteettomilla kierrätystavoilla maailmaa pelasteta, mutta välinpitämätön ei silti pitäisi olla vain siksi, että siten pääsee helpommalla.

The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k tarjosi muutamia käyttökelpoisia ajatuksia ja ihan viihdyttäviä tuokioita.

Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa 2017, 135s.

Pirjo Puukon novellikokoelma Mutkanlukutaito on monella tapaa ihastuttava kirja. Sen 18 novellissa on vinkeyttä ja asennetta, jollaista saisi tulla vastaan enemmänkin. Puukon käyttämä kieli on eloisaa ja persoonallista, mutta ei tippaakaan työlästä tai väkinäistä. Näissä novelleissa kyynelissä uivat kilpaa naurava liehittely ja narratuksi tulleen häpeä ja voi käydä niin että yksi pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis.

Näissä tarinoissa vaimoa tympii miehen pitkäksi venähtänyt kapakkareissu niin paljon, että hän tyhjentää jääkaapin, nappaa mukaansa miehen kotiavaimen ja lähtee ystävänsä kanssa Suomenlinnaan retkelle. Erään miehen mutkanlukutaito ei ole paras mahdollinen ja sen seurauksena hammasproteesi katoaa. On ihastumisia, haaveita, Klamydiaa soittava mökkinaapuri.

En sitten yhtään haluaisi käyttää sanaa elämänmakuinen, mutta silti juuri se sopii kuvaamaan tätä kirjaa erikoisen hyvin. Hitusen turhan pienestä fontista huolimatta nautin Mutkanlukutaidon lukemisesta todella paljon. Puukko kirjoittaa luontevaa dialogia ja saa arkisetkin tilanteet kuulostamaan jollakin tapaa erityisiltä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma

Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo:
Vihan ja inhon internet
Kosmos 2017, 147s.

Vihan ja inhon internet on teos, jonka toivoisi päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Etenkin mahdollisimman monen miehen. Etenkin sellaisen miehen, joka on joskus katsonut asiakseen lähettää netissä jotain sanoneelle naiselle törkeän viestin.

Olen kyllä kuvitellut olleeni tietoinen vihapuheesta ja siitä, kuinka se kohdistuu erityisesti naisiin. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että vähänpä tiesin. Ilmiön laajuus on ihan käsittämätön! Viestien "asiasisältö" on uskomatonta! Uskomattominta lienee se, että äärimmäisen harva vihaviestien lähettäjä joutuu teoistaan minkäänlaiseen vastuuseen.

Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvamuotoinen tietokirja kertoo karua kieltä internetissä tapahtuvasta häiriköinnista. Kirjan alussa kerrotaan noin 20 naisen kokemuksia vihaviestien kohteena olemisesta. Viestien sisältö on lähes aina sukupuolittunutta nimittelyä ja ulkonäön arvostelua. Huorittelun lisäksi kohteen toivotaan tulevan raiskatuksi tai annetaan ymmärtää, että hengenlähtökään ei ehkä ole kaukana.

Ehkä hätkähdyttävintä kirjassa oli osio, jossa Emmi Nieminen vastaa kahdelle vihaviestejä lähettäneelle ja yrittää selvittää, miksi viestit on lähetetty. On käsittämätöntä, etteivät törkyviestien lähettäjät välttämättä edes muista moisia viestejä koskaan lähettäneensäkään. Eikä heillä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, että asioista voisi yrittää keskustella asiallisesti ilman henkilöön meneviä törkeyksiä.

Vihan ja inhon internet jätti minut hölmistyneeksi. On vastenmielistä tajuta näin idioottimaisen ilmiön laajuus.

Linkkaan tähän Mitä luimme kerran -blogin kirjoituksen Vihan ja inhon internetistä, sillä Lauran teksti on todella hyvä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Makwan Amirkhani

(toim.) Mari Sainio: Makwan Amirkhani
Docendo 2017, 175s.

Seuraan ihan mitättömän vähän urheilua. Ainoastaan jääkiekon MM-kisoista olen kiinnostunut, ja niistäkin lähinnä semifinaali- ja finaalivaiheessa, mikäli Suomen joukkue on edelleen mukana. Mutta kuten joskus elämässä käy, puolison mukana sitä tutustuu asioihin, joista muuten ei ehkä olisi kuullut edes nimeä. Niinpä minäkin olen katsonut UFC:tä, sekä otteluja että The Ultimate Fighter reality tv-sarjaa. Laji ei missään nimessä ole niin sanotusti lähellä sydäntäni, vaan tunnen sitä katsoessani suurta syyllisyyttä siitä että ikään kuin viihteeksi katson kuinka toisiin sattuu.

Mari Sainion toimittamassa kirjassa Makwan Amirkhani kertoo omin sanoin elämäntaipaleestaan. Hän on syntynyt Iranissa ja muuttanut perheensä kanssa Suomeen 4-vuotiaana heidän saatuaan täältä turvapaikan. Amirkhani ei peittele nuoruudessa tehtyjä mokia tai virheitä ihmissuhteissaan, mutta ei pahoittelekaan niitä. Erityisesti ärsyttikin se, että toisten kunnioittamisen puolesta puhuva ihminen petti tyttöystäväänsä, mutta ei sietänyt samaa tyttöystävältään. Se on kaksinaismoralismia sellainen touhu.

Minua tässä kirjassa kiinnosti eniten vapaaotteluun liittyvät kohdat. Laji on vaativa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja kun itse en ole tippaakaan urheilullinen, oli hurjaa lukea jo pelkästään siitä treenimäärästä, jolla Amirkhani valmistautui kuhunkin otteluun.

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat vähän korkeammalla. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla tapahtumista perheenjäsenten, ystävien ja treenikavereidenkin näkökulmasta. Faneille tämä on kuitenkin varmasti antoisa opus runsaine kuvineen.

---

Tänä vuonna päätin lähteä ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen.
Tällä kirjalla ruksaan kohdan 9. Kirjan kansi on yksivärinen. (Joo joo, musta ei ole oikeastaan väri, mutta ei saivarrella nyt.)

Suuri lukuseikkailu

Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu
Avain 2017, 191s.
Kuvitus: Mirkka Hautamäki/Lukukeskus & Emmi Kyytsönen

Olette varmasti kuulleet sen viisauden esimerkin voimasta. Että jos esimerkiksi vanhemmat syövät terveellisesti ja harrastavat liikuntaa, samat hyvät tavat tarttuvat lapsiinkin. Ja jos vanhemmat lukevat paljon, lapsetkin todennäköisesti lukevat mielellään.

Olen lukenut lapsille paljon, mutta viime aikoina en ole tahtonut saada noita kouluikäisiä (9- ja 11-vuotiaita) innostumaan oikein mistään kirjoista. Molemmat suorittavat koulussa lukudiplomia, johon ovat lukeneet omat suosikkinsa, mutta koska diplomiin ei hyväksytä kokonaisia kirjasarjoja (nuoremmalla saa olla yksi kirja per sarja, vanhemmalla kaksi), ei kirjoja ole kertynyt kovin paljoa. Totta kai olen etsinyt kirjastosta uusia mielenkiintoisen oloisia kirjoja ja kysellyt vinkkejä, mutta vähän huonolla menestyksellä.

Sitten törmäsin Lumiomenan Katjan blogissa Kaisa Laaksosen Suuren lukuseikkailun esittelyyn ja innostuin välittömästi. Vinkkikirja lasten ja varhaisnuorten kirjoista! Laaksonen on koonnut lukuvinkkejä eri aihepiireistä, kuten koulumaailmasta, eläinpäähenkilöistä, erilaisista harrastuksista, satumaailmoista jne. Listat eivät ole puisevia luetteloita, vaan pieniä lukunäytteitä. Erilaisista salapoliisikirjoista on koottu kahden aukeaman taulukko, josta näkee helposti kunkin kirjan erityispiirteitä sarjan kirjamäärästä etsivänä toimivien lasten ikään ja tapahtumapaikasta esimerkkitapauksiin. Siellä täällä kirjassa on myös pieniä tehtäviä, kuten tietovisa ja salapoliisikirjabingo.

Eniten lapsia kiehtoi Miksi lukisin kirjan? -kaavio, jossa varsin tyhjentävästi kerrotaan miten lukeminen onnistuu, vaikka olisi muuta tekemistä tai keskittymisvaikeuksia tai lukemattomuudelle löytyisi  jokin muu (teko)syy. Ilmeisesti kirjasta luettuna ne perustelut on helpompi ottaa vastaan kuin äidin suusta, joten lukemistakin on tapahtunut. Edelleen sänkyjen viereen (ja alle) kasaantuu enimmäkseen Aku Ankan taskukirjoja, mutta sentään sarjakuvien lukeminen on laajentunut myös Asterixeihin. 9-vuotias lukee parhaillaan Puluboin ja Ponin pöpelikkökirjaa ja esikoinen innostui lukemaan uudestaan Nolo elämäni -sarjaa.

Suuri lukuseikkailu on erittäin tervetullut apu lasten lukuinnon kasvattamiseksi. Se näyttää selkeästi jo pikaisella vilkuilulla sen, miten monista eri aiheista on tarjolla paljon laadukasta luettavaa.

The Raven Boys & The Dream Thieves

Maggie Stiefvater:

The Raven Boys
The Dream Thieves

Scholastic Audio 2011 & 2012,
11h 8min & 12h 45min

Lukija: Will Patton

Kaipasin jotakin kevyttä, lievästi jännittävää ja ehkä hitusen teiniromantiikkaa sisältävää kuunneltavaa ja päätin tutustua tähän Maggie Stiefvaterin Raven Boys -sarjaan. Kahden ensimmäisen osan jälkeen olen vielä vähän ymmälläni, enkä osaa oikein sanoa edes sitä, pidänkö näistä vai en.

Blue Sargent on selvänäkijä-(yksinhuoltaja)äidin ainoa lapsi ja tottunut siihen, että korteista luetaan milloin mitäkin ennustuksia. Bluelle itselleen on kerrottu jo kauan sitten, että kun hän suutelee tosirakkauttaan, tämä kuolee. Bluella ei ole selvänäkijän kykyjä, mutta mystisellä tavalla pelkkä hänen läsnäolonsa saa yliluonnolliset asiat voimistumaan.

Läheisen poikakoulun, Aglionbyn, oppilaista Blue haluaa pysyä mahdollisimman kaukana, sillä heistä olisi varmasti vain harmia. Tietystikään moinen välttely ei onnistu ja tuota pikaa Blue yhdessä muutaman Aglionbyn Raven Boyn kanssa etsii muinaisen Walesin prinssin, Owain Glyndŵrin, hautaa ja "ley linea", jonka Blue perheineen tuntee nimellä Corpse Road. 

Suurin ongelma näissä kirjoissa on lukija. On ihan ymmärrettävää, että lukija pyrkii muuttamaan ääntään tai äänenpainoaan siten etteivät kaikki kirjan hahmot kuulostaisi samalta. Will Patton ei kuitenkaan onnistu luomaan tarpeeksi monia eri puhetapoja, jotta jokainen hahmo kuulostaisi normaalilta. Yksi nuorukainen kuulostaa omituiselta sekoitukselta huutokaupanpitäjää ja aggressiivista pelleä. Blue, samoin kuin moni muu naispuolinen hahmo, taas kuulostaa haavemaailmaan unohtuneelta humalaiselta, joka lähinnä henkäilee repliikkejään.

The Raven Boysien maailmassa on kuitenkin paljon sellaista mistä pidän. Tässä liikutaan toden ja yliluonnollisen rajamailla luontevasti. Erityisen paljon pidän yhden pojan, Ronanin (joka kuulostaa Pattonin tulkitsemana aina vihaansa tukehtuvalta), kyvystä tuoda asioita unimaailmasta. Unimaailmojen sekoittuminen todellisuuteen on minusta aina kiehtova ajatus ja uskoisin että tämä kuvio on suuressa roolissa myös myöhemmissä kirjoissa.

Osittain puutteellisen kielitaidon, osittain kuuntelemista häiritsevän lukijan takia en ole aivan perillä siitä, miksi Raven Boysien johtajahahmo Gansey on niin innokas löytämään Glyndŵrin haudan ja mikä virka kaikilla niillä "ley lineilla" on, mutta jospa kokonaisuus hahmottuisi selkeämmäksi kahden muun osan myötä. Sitä romantiikkaa olisin toivonut olevan mukana vähän enemmän, mutta tuolla tappava suudelma -ennustuksella romanttiset jutut on aika hyvin karsittu minimiin.

Viha jonka kylvät

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
(The Hate U Give, 2017)
Otava 2017, 393s.
Suom. Kaijamari Sivill

Viha jonka kylvät on osunut silmiini vähän siellä sun täällä. Jostakin syystä en kuitenkaan ole ollut kiinnostunut ottamaan selvää edes siitä, mistä kirja kertoo. Vähän ennen joululomaa huomasin kuitenkin, että tätä oli hankittu koulukirjastoon ja päätin ottaa selvää, millaisesta kirjasta on kyse.

Starr on 16-vuotias ja on yksi yksityiskoulunsa harvoista mustaihoisista oppilaista. Starr elää kuin kahtena eri ihmisenä riippuen siitä onko hän kotona slummialueella vai koulussa. Hän kiinnittää erityistä huomiota etenkin puhetapaansa, ettei vain lipsauttaisi liikaa slangisanoja koulussa tai puhuisi liian huolitellusti kotinurkillaan. Eräänä iltana Starr on lapsuudenystävänsä kyydissä, kun poliisi pysäyttää heidät. Epämääräisessä tilanteessa poliisi ampuu Starrin ystävän ja ainoana silminnäkijänä Starrilla on ehkä mahdollisuus auttaa oikeutta tapahtumaan. Todistajaksi ryhtyminen ei kuitenkaan ole helppo päätös ja kun tarpeeksi moni asia alkaa mennä pieleen, kuka tahansa voi olla vaarassa.

Minun oli alkuun vaikea päästä sisälle tähän kirjaan. Suurin syy oli varmaankin kirjan kieli, sillä minäkertoja-Starr käyttää puhekieltä, joka ei välttämättä ole sitä kiitollisinta käännettävää. Kun tarina viimein alkoi viedä, se veikin lujaa. Viha jonka kylvät on erittäin ahdistava ja epäreilu kirja. Se avaa silmät katsomaan asioita useammalta kannalta ja auttaa ymmärtämään slummien omia sääntöjä, joita ei silti tarvitse hyväksyä.

Mitä lähemmäksi kirjan loppua pääsin, sitä enemmän pelkäsin kaikkien puolesta. Tuntui, että koko ajan mennään vain huonompaan ja arvaamattomampaan suuntaan. Kokonaisuutena Viha jonka kylvät on sellainen kirja, jonka lukeminen vaatii voimia. Tämän jälkeen ei noin vain tartuta seuraavaan tarinaan, eikä tätä unohda hetkessä. Todella rankka, todella hyvä.

Maorien laulu

Sarah Lark: Maorien laulu
(Das Lied der Maori, 2008)
Bazar 2017, 860s.
Suom. Sanna van Leeuwen

Sarah Larkin Maorien laulu jatkaa Valkoisen pilven maan aloittamaa Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukutarinaa. Aivan saumattomasti tarina ei kuitenkaan jatku. Tämän kirjan alussa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut neljä vuosikymmentä ja tarinan päähenkilöiksi nousevat Gwyneiran lapsenlapsi Kura sekä Helenin lapsenlapsi Elaine.

Elaine rakastuu kullankaivajaksi ryhtyneeseen William Martyniin, jonka menneisyys Irlannissa ja syyt Uuteen-Seelantiin tulolle eivät kuulu niihin asioihin, joista William haluaa keskustella. Pariskunta on lähes kaikkien silmissä kuin luotu toisilleen, kunnes Kura saapuu kaupunkiin ja hurmaa upealla ulkonäöllään Williamin itselleen.

Jos Valkoisen pilven maa oli täynnä vastoinkäymisiä, ankeutta ja romantiikkaa, voin sanoa tästä kirjasta aivan samaa. Moni asia näyttää aluksi niin herttaiselta ja selkeältä, mutta seuraavassa käänteessä mennäänkin lujaa ja hallitsemattomasti alamäkeä.

Ehkä Maorien laulu ei ole sieltä uskottavimmasta päästä, mutta tällaista lukuflowta osuu kohdalle harvoin. Luin tämän kolmessa päivässä ja annoin kirjan viedä mukanaan aivan täysin. Valvoin jopa harvinaisen pitkään ihan vain saadakseni lukea kirjan loppuun rauhassa. Sarjaan on luvassa vielä yksi osa ja luotan siihen, että sekin tarjoaa oivallista todellisuuspakoa.

Notes to Boys

Pamela Ribon: Notes to Boys
(And Other Things I Shouldn't Share in Public)
Rare Bird Books 2017, 282s.

Notes to Boys -kirjaan törmäsin uskoakseni jossain päin Goodreadsia. Kiinnostuin kirjasta, tilasin sen omaksi ja aloitin lukemisen - viime kesänä. Kirjan idea on ihan hillittömän hauska: Pamela Ribon on sitä (tätä) sukupolvea, jolla ei ollut käytössään kännyköitä tai tietokoneita, vaan ystäville ja ihastuksille viestiteltiin kirjeitse. Jostakin epämääräisestä syystä Ribon on säilyttänyt itsellään kopiot (!) kaikista ihastuksilleen lähettämistään viesteistä (yhtä 200-sivuista lukuunottamatta) ja tässä kirjassa hän julkaisee noita viestejä omien kommenttiensa kera.

Ribon viittaa kirjeet kirjoittaneeseen itseensä nimellä Little Pam ja kirjeet saaneisiin poikiin erilaisin lempinimin, kuten Super Mario Brothers Boy, Holly Hunter Boy, Soft Hair ja Homeroom Boy. Ymmärrän hirveän hyvin tämän halun ottaa etäisyyttä teini-itseensä, joka on kirjoittanut pahaa-aavistamattomille nuorukaisille sensuroimattomia vuodatuksia aivan kaikesta.

Share with me your soul.

Yrittäessään kuvata syvää rakkautta, Little Pam kuulostaa lähinnä stalkkerilta:

"Do I know you? Oh, but I do. I know your smile, your laugh, your humor. I know your name, your family, your house."

"Rakkauskirjeiden" lisäksi Notes to Boys sisältää muutamia novellien tapaisia, runoja ja eroticaa, jota Ribon itse nimittää - erittäin osuvasti - awkwardicaksi.

Ribon on edelleen ystävä yhden teini-ihastuksensa kanssa. Holly Hunter Boylle hän kirjoitti sen uniikiksi jääneen 200-sivuisen kirjeen, jonka hän lopulta saa luettavakseen ja tässä kirjassa kommentoitavakseen.

On ihan tyhmää, että näin hauskan kirjan lukeminen venyi melkein puolen vuoden mittaiseksi on-off -projektiksi. Ehkä tässä oli kuitenkin liikaa omista teinivuosista muistuttavaa ainesta, joka herätti jo unohtuneet häpeän tunteet ja oli vain pakko lukea jotain muuta välissä. Paljon jotain muuta.

Tove Janssonin Muumilaakson maailma

Philip Ardagh: Tove Janssonin Muumilaakson maailma
(The World of Moominvalley, 2017)
WSOY 2017, 361s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Philip Ardaghin kokoama Tove Janssonin Muumilaakson maailma on näyttävä, muhkea ja laadukas perusteos kaikille, jotka haluavat oppia perusasioita Muumilaaksosta ja sen asukkaista - tai kerrata vanhaa tietoa. Tämä kirja sopii erittäin hyvin kaiken ikäisille lukijoille, sillä Ardagh käyttää jutustelevaa kerrontatapaa, ja suurifonttista tekstiä enemmän kirjassa on varattu tilaa kuville.

Kirja on jaettu karkeasti ottaen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään Muumilaaksoa ja sen lukuisia asukkaita, toisessa osassa Tove Janssonia ja hänen elämäänsä. Tekstissä on jonkin verran toisteisuutta, mutta se on aivan perusteltua: tätä voikin lukea sieltä täältä selaillen ja silti saada selkeän kokonaiskuvan asioista.

Teoksessa on käytetty hyvin runsaasti Tove Janssonin kuvituksia. Siellä täällä sivut ovat saaneet Janssonin tyyliin sopivia taustavärejä elävöittämään muuten paljolti mustavalkoisia piirustuksia.

Minusta tämä Tove janssonin Muumilaakson maailma on ihastuttava kirja. Tietopuolisesti kirja ei tarjonnut mitään uutta, mutta kokonaisuus on niin kaunis ja hyvällä maulla toteutettu, että mitään valittamista en keksi. Kannessa oleva kurkistusaukko antaa kauniin viimesilauksen tälle kaikin puolin tovejanssonmaiselle kirjalle.

Reunalla

Jenni Räinä: Reunalla
Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like 2017, 262s.
Kuvat: Vesa Ranta

Jenni Räinän ja Vesa Rannan Reunalla oli yksi vuoden 2017 Tieto-Finlandia-ehdokkaista. Muita ehdokkaita tai voittanutta teosta (Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda) en ole lukenut, mutta ainakin tämän Räinän ja Rannan teoksen perusteella taso on ollut hyvä.

Reunalla kertoo alaotsikkonsa mukaisesti [t]arinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Aihe on paitsi mielenkiintoinen, myös ajankohtainen. Julkisia palveluja tarjotaan yhä harvemmissa paikoissa, jolloin jo koulumatkat venyvät helposti kymmeniin kilometreihin sairaalamatkoista puhumattakaan. Olen itse kotoisin maalaiskaupungin sivukylältä, mutta mitenkään syrjäisestä kylästä ei kuitenkaan voi puhua. Toki sieltäkin ovat palvelut lähes kadonneet: kahdesta pankista, kahdesta kolusta, kahdesta pankista ja postista on jäljellä yksi koulu. Asukkaita kuitenkin riittää, myös lapsiperheitä.

Räinä ja Ranta ovat haastatelleet kahden vuoden aikana Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan pikkukylien asukkaita. He ovat vierailleet kahdeksassa kodissa, joissakin useamman kerran ja saaneet puettua kuviksi ja sanoiksi paitsi kylien hitaan hiipumisen myös sen, miksi jotkut kuitenkin haluavat edelleen asua syrjäkylillä. Ulkopuolisena on helppo sanella, miten ja missä kenenkin pitäisi asua ja elää. Asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen. Vaikka sivukylään ei sitoisikaan omistusasunnon velka (syrjäisten kylien talot eivät tietenkään käy kaupaksi hetkessä), voi yhteisöllisyys, oma rauha, hiljaisuus tai jokin muu seikka tehdä juuri sen paikan kodiksi.

Reunalla on niitä kirjoja, joiden lukeminen tekee olon haikeaksi. Olen asunut melkein 20 vuotta hieman alle 50 000 asukkaan kaupungissa ja tottunut siihen, että kaikki peruspalvelut löytyvät muutaman kilometrin säteeltä. Siltikään en tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaan sielultani olen edelleen sen ei-niin-syrjäisen kylän tyttö. Todennäköisesti tulen aina asumaan kaupungissa, mutta silti ymmärrän erittäin hyvin syrjässä asumisen hyvät puolet.