Jane - Eräs murha / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane - Eräs murha / Punaiset osat
S&S 2020 , 415s.
Suom. Kaijamari Sivill

Maggie Nelson ei koskaan tavannut tätiään Janea, joka murhattiin vuonna 1969. Janen murhan aikoihin samalla alueella oli murhattu kuusi muutakin nuorta naista. Tädin murha vaikutti kuitenkin, ihan ymmärrettävästi, myös Maggien elämään: isän ollessa poissa kotoa äiti rakensi barrikadeja ulko-oville, jotta kuulisi mahdollisen tunkeilijan tulon.

Jane - Eräs murha on proosarunomuotoinen katsaus Janeen. Yhdistämällä Janen päiväkirjamerkintöjä, lehtijuttuja ja muita dokumentteja, totta ja kuviteltua, Nelson onnistuu luomaan Janesta todellisen tuntuisen henkilön. Janen murhaillan tapahtumat muotoutuvat pienistä paloista, samoin Jane itse.

Punaiset osat taas on truecrimehenkinen katsaus, jossa Nelson ikään kuin raportoi tätinsä murhaoikeudenkäynnin etenemistä. Jane - Eräs murha -kirjan ilmestymisaikaan kävi nimittäin ilmi, että poliisilla oli epäilty, jota vastaan nostettiin murhasyyte.

Janen luin todella vauhdikkaasti, sillä runomuoto suorastaan hotkaisee lukijan sisäänsä. Ilmavasta tekstistä huokuu nuoruuden vimmaa, ja tuntuu kuin itse Jane kurkottaisi tekstin takaa lukijaa kohti. Punaiset osat tuntuikin sitten alkuun raskaalta luettavalta. Tekstiä täynnä olevat sivut pönöttivät siinä silmien edessä vaativina ja jotenkin liian massiivisina. Mutta onneksi sopeuduin ja lopulta Punaiset osatkin kääntyilivät vaivattomasti.

Kokonaisuus on huikea.
Janen kohtalo koskettaa ja Nelsonin huomiot esimerkiksi murhien uutisoinneista ovat karuja. En haluaisi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, kun sen taustalla on ihan oikea murha, mutta Nelsonin teksti on taidokasta joka tapauksessa.

Lukitut

Salla Simukka: Lukitut
Tammi 2020, 284s.

Viisikymmentä nuorta on suljettu vankilaan rikoksista, joita he eivät ole vielä tehneet, mutta joihin he todennäköisesti myöhemmin elämässään syyllistyvät. Jos he tunnustavat rikoksensa ja katuvat sitä riittävästi, he pääsevät pois vankilasta. Vankilassa ei ole henkilökuntaa, vaan nuoret hoitavat arjen askareet itse. Heitä toki valvotaan etänä kaiken aikaa. Tarina kulkee viiden nuoren kertomana, muut 45 jäävät enimmäkseen taustameluksi.

Odotin, että Lukitut olisi jännittävä vankilakertomus, johon sekoittuisi ehkä pakoaikeita ja jotain raadollista. Harmillisesti koin tarinan erittäin ihmissuhdepainotteiseksi. Ihmissuhdetarinoissa ei tietenkään ole mitään vikaa ja Lukituissa ne ovat kivasti monipuolisia, mutta tältä kirjalta odotin tosiaan toiminnallisempaa sisältöä.

Kirjan fontti on isokokoista ja lukeminen siksikin joutuisaa. Kertojat vaihtuvat selkeästi, eli lukiessa pysyy hyvin perillä siitä, kenen äänellä milloinkin puhutaan.

Minulle Lukitut oli pettymys, mutta ilman ennakko-odotuksia olisin varmasti tykännyt siitä enemmän.

Ugudibuu

Lilian Kallio: Ugudibuu
Tammi 1975, 195s.

Ugudibuu löysi tiensä lukulistalleni, kun blogikaveri sitä kehuskeli muistaakseni Instagramissa.

Eletään 1970-luvun puoliväliä, Tampereella. Aivan yhtäkkiä ihmiset kirjaimellisesti katoavat. Kaikki, paitsi kirjan kertoja Mari, tämän ystävät Tuulikki, Tyyne ja Tarja, sekä Tuulikin pikkusisko, Helinä. Aluksi kaikki ovat - ihan ymmärrettävästi - järkyttyneitä, säikähdyksissään ja peloissaankin. Miten on mahdollista, että muut vain lakkaavat olemasta? Ruumiita ei löydy, vain kuskitta jääneiden ajoneuvojen aiheuttamia autokasoja, hiljeneviä puhelinlinjoja ja omistajien hoitoa vaille jääneitä eläimiä.

Ugudibuu oli veikeä kirja!
Rakastan selviytymistarinoita, joissa ihmisten täytyy ehkä vähän heikoilla tiedoilla ja taidoilla yrittää keksiä keinot pärjätä ilman sähkön ja juoksevan veden kaltaisia mukavuuksia. Kirjan naiset ryhtyvät alkujärkytyksen jälkeen topakasti hommiin, ainakin suurin osa heistä. Sen sijaan, että he asettuisivat jollekin läheiselle maatilalle, jossa karjalle olisi jo valmiiksi omat tilat ja laitumet, viisikko ottaa käyttöönsä hulppean rivitalon, jonka parkettiin he sinnikkäästi hakkaavat kouruja eläinten ulosteille. En ehkä aivan tajunnut, kuinka suuresta rivitalosta oli kyse, mutta selvästi valtavasta, sillä niin käsittämättömän määrän tavaraa flyygeleistä ruokatarvikkeisiin naiset sinne rahtaavat.

Hihittelin lukiessani kirjan kielelle, joka on selvästi aikansa nuorisokieltä. Se on ihastuttavan ilmaisuvoimaista ja vinkeää, sellaista josta tulee hyvälle tuulelle.

Sitten seuraa juonipaljastus, joten seuraava kappale kannattaa hypätä yli, jos sellaiselta haluaa välttyä:
Tässä kirjassa oli ehkä hillittömin seksikohtauskuvaus, mihin olen törmännyt!! Ensinnäkin jo se, että toiminta alkaa sanoilla "Minä tahtoisin olla sukupuoliyhteydessä sinun kanssasi" sai minut hymyilemään harvinaisen leveästi. Ja kun itse aktia kuvataan hamsteri-vertausten kautta, niin kyllä siinä posket kipeytyivät. Mahtavaa! :D
Juonipaljastus päättyy tähän.

Ugudibuu on monellakin tapaa aikansa kuva. Kielen jo mainitsinkin, mutta etenkin Helinän asenteissa syntipuheineen ja lesbokammoineen on sellaista vanhakantaisuutta, joka tänä päivänä tuntuu varsin hätkähdyttävältä.

Sarjakuvia

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa
Sammakko 2020, 183s.
Suom. Seppo Lahtinen

Moa Romanovan ilmeisesti omaelämäkerrallinen sarjakuva-albumi, Paniikkiprinsessa, ei ollut oikein minun juttuni. Moa-niminen päähenkilö on erittäin ahdistunut ja kärsii toistuvasti paniikkikohtauksista, joita päihteet eivät ainakaan helpota. Moa tapaa Tinderissä 53-vuotiaan tv-tähden, joka haluaa ryhtyä Moan mesenaatiksi ja olla tämän tukena, ehkä taka-ajatuksin.

Romanovan piirrostyyli ei vedonnut minuun oikeastaan ollenkaan. Ihmisillä on tosi pienet päät ja jostakin syystä tämä häiritsi minua ihan liikaa. Noin muutenkin tarina jäi etäiseksi, eikä koskettanut.

------------------------------------------------------

Elia Anie: Pahat pingviinit
Sammakko 2010, 96s.
Suom. Seppo Lahtinen

Sain äitienpäivälahjaksi Pahat pingviinit -sarjakuvan. Tai oikeastaan nämä eivät ole sarjakuvia, vaan tällaisia yhden sivun, useimmiten yhden kuvan mittaisia vitsejä.

Nämä pingviinit ovat todella pahoja!
Ei se kuulkaa ollut käärme, joka paratiisissa tuputti omenaa, vaan paha pingviini!
Kuka vetää vessan silloin kun joku on suihkussa? No paha pingviini, tietysti.
Nämä ovat toki kesyjä esimerkkejä pahojen pingviinien tekosista.

Kirjan lukaisee hetkessä, mutta ei se mitään. Jutut ovat kamalia, kuten kuuluukin.

------------------------------------------------------

Jukka-Petteri Eronen & Viljami Vaskonen:
Lintu Mustasiipi
August von Essenin seikkailut
Arktinen Banaani 2013, 104s.

Lintu Mustasiipi  on kököttänyt kirjahyllyssäni ikuisuuden. Nyt sen viimein luin ja vaikka pääsääntöisesti pidin albumin piirrostyylistä, jokin tässä töksähteli.

Tarina on kovin sirpaleinen, eivätkä lentäjäsankari August von Essenin seikkailut saa kunnolla tuulta siipiensä alle. Pieni kirjanen tuntuu olevan vain sarja toisiinsa löyhästi liittyviä kohtauksia, joiden aikana hahmot eivät pääse kehittymään mihinkään suuntaan.

Tinasotamiehet

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
WSOY 2020, 397s.

Jos joku suosittelisi minulle luettavaksi kirjaa, joka sijoittuu historiaan, mutta johon sekoittuisi myös kaukainen tulevaisuus; jossa olisi androideja ja Merlin; taikuutta, kieroilua ja rakkautta, en varmastikaan olisi kovin innokas ryhtymään lukupuuhiin.

Jollakin ihmeen tavalla - taikuudella? - Anniina Mikama on onnistunut luomaan käsittämättömän upean trilogian, jossa kaikki nuo ja monet muutkin seikat yhdistyvät.

Professori saa kirjeen vanhalta tuttavaltaan Lontoosta ja tuota pikaa hän, Tom ja Mina ovat jo laivamatkalla suurkaupunkiin - Tinasotamies seuraa perässä seuraavalla laivalla. Minaa ahdistaa tunteet Tomia kohtaan, sillä yhteinen tulevaisuus näyttää mahdottomalta. Tomin ja Minan upea taikashow on menestys, mutta se houkuttelee paikalle myös erittäin epätoivottuja vieraita.

Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiassa on kaikki kohdallaan. Teksti on sulavaa, henkilöhahmot kiinnostavia, tapahtumat jännittäviä ja miljööt viimeisen päälle mietittyjä. Tykkäsin niin paljon, että tilasin sarjan aiemmat osat omaan hyllyyn.

Armonvuosi

Kim Liggett: Armonvuosi
Karisto 2020, 376s.
Suom. Leena Ojalatva

Tierney ei tunne itseään maagiseksi tai muutenkaan erikoiseksi. Silti hänen on muiden nuorten naisten lailla lähdettävä eristyksiin armonvuoden ajaksi. Armonvuoden tapahtumista ei puhuta, mutta sen aikana tytöt joko pääsevät eroon taikavoimistaan tai alistuvat niille, eivätkä koskaan palaa. Armonvuosi ei ole helppo, siitä ovat merkkinä vanhempien naisten lukuisat rujot arvet, puuttuvat sormet tai muut karut ruhjeet.

Kun tytöt saatellaan aidatulle alueelle ja portti suljetaan, meno äityy julmaksi hyvin nopeasti. Alueen ulkopuolella vaanivat metsästäjät, joille yhdenkin tytön saalistaminen takaisi runsaskätisen palkkion. Tierney on joutunut jo ennen matkaa erään tytön silmätikuksi, eikä hänelle jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää leiri, jossa muut tytöt majailevat.

Armonvuosi on koukuttava ja vauhdikas dystopia. Pidin siitä paljon, vaikka odotinkin jotain feministisempää sisältöä. Olisin myös kaivannut enemmän tietoa siitä, mistä uskomus tyttöjen maagisiin voimiin oli lähtöisin. Uskottavuus ei toki ole dystopialle lähtökohtaisesti tarpeen, mutta Tierneyn hahmo oli mielestäni vähän turhan tietämätön. Kun hän kerran oli saanut elää varsin vapaasti ennen armonvuottaan, (monen mielestä hänen isänsä kasvatti Tierneytä kuin poikaa), niin kuinka hän oli niin autuaan tietämätön siitä, mitä omassa perheessä oli meneillään?

No, ei tämä täydellinen kirja ole, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kevyttä kesälukemista

Nelli Hietala: Varotoimia
Karisto 2020, 167s.

Taimi on ollut viettämässä viikonloppua ystävänsä luona ja on palaamassa illan viimeisellä bussilla kotiin. Eräältä pysäkiltä kyytiin nousee tummakulmainen mies, joka istuu Taimin viereen, vaikka muuallakin olisi tilaa. Kun bussi pysähtyy huoltoasemalle kymmeneksi minuutiksi, Taimi suuntaa vessaan, mutta järkyttyy kun bussi onkin jatkanut matkaa etuajassa. Näköjään myös se tummakulmainen mies, Samir, on jäänyt kyydistä!

Vakuutusalalla työskentelevä Taimi on mestari kartoittamaan riskejä ja keksimään, mikä kaikki voisi mennä kamalalla tavalla mieleen. Tämä oli Taimissa hauska piirre, vaikka oikeassa elämässä moinen olisi varmasti rasittavaa. Syrjäinen huoltoasema ei ole ihanteellinen paikka jäädä jumiin, varsinkaan hetkeä ennen sulkemisaikaa, varsinkaan talvella.

Varotoimia on nopealukuinen ja kepeä, viihdyttäväkin kirja. Idea on hauska, mutta Samir jää todella ohueksi ja epämääräiseksi hahmoksi, mikä on harmi. Suosittelen tätä silti, etenkin hikisiä päiviä viilentämään.

----------------------------------------------------------------

Sophie Kinsella: Sitä saa mitä antaa
WSOY 2020, 406s.
Suom. Kaisa Kattelus

Sophie Kinsellan ei-Himoshoppaaja -kirjat ovat olleet minulle pääsääntöisesti taattua viihdettä. Sitä saa mitä antaa ajoi asiansa kevyenä kesälukemisena, vaikka ei mitenkään loistokas tyylilajinsa edustaja olekaan.

Fixie on niin kova laittamaan asioita kuntoon - omia, mutta myös muiden - että lapsuudessa saatu lempinimi on jäänyt arkikäyttöön. Fixie työskentelee edesmenneen isänsä perustamassa kaupassa, jota äiti nykyisin johtaa. Myös isosisko ja isoveli ovat mukana bisneksessä, tosin kumpaakaan ei kaupalla juurikaan näy. Kun äiti lähtee melko yllättäen siskonsa luo Espanjaan, sisarukset jäävät pitämään kauppaa pystyssä. Samoihin aikoihin Fixiellä on mieshuolia, tietenkin.

Sitä saa mitä antaa on kevyttä ja ihan kivaa luettavaa, jonka keskeisimmät juonenkäänteet arvaa jo kirjan alussa.

Pitkästä aikaa äänikirjoja

En ole kuunnellut äänikirjoja juuri lainkaan viime aikoina. Olen kuitenkin kaivannut äänikirjoja, koska tuntuu että aikaa varsinaiselle lukemiselle on nykyisin entistä vähemmän. Kirjaston e-äänikirjat ovat nyt koronan aikaan olleet todella kysyttyjä ja heti lainattavista vain Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kiinnosti edes vähän, joten ei muuta kuin kuuntelemaan

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY. 6h 29min
Lukija: Sari Haapamäki

Fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä on minulle lukijana haastava juttu. Joskus pohdin liikaa toden ja keksityn rajoja, mutta Venhon kuvaama Sylvi Kekkonen tuntuu täysin ehjältä ja todelliselta tällaisenaan: en kaipaa tarkkoja faktoja tai tietolähteitä. Sylvi Kekkonen toimii kirjan pääasiallisena kertojana, mutta välillä äänessä on kuvanveistäjä ja ystävä Essi Renvall. Kekkosen osuudet ovat enimmäkseen edesmenneelle kirjailijaystävälle, Marja-Liisa Vartiolle osoitettuja ajatuksia.

Sari Haapamäen rauhallisen lempeä ääni sopi tähän kirjaan täydellisesti. Kuunteleminen tuntui luontevalta ja kirja soljui vaivattomasti eteenpäin. Mitään kovin isoa muistijälkeä tarinasta ei näköjään jäänyt, kun jo näin viikon viiveellä on vaikea palauttaa tapahtumia mieleensä. Mutta sellaisen rauhallisen, levollisen tunnelman muistan. Vaikka kipukohtiakin elämään mahtui, eikä elämä Urko Kekkosen rinnalla takuulla mitään helppoa ollutkaan, päällimmäisenä ei todellakaan kuulu katkeruus vaan kiitollisuus monista onnen hetkistä.

----------------------------------------------------------------------------------

Kun se kirjaston äänikirjavalikoima oli tosiaan suppea ja enimmäkseen lainassa, aloin kaivata jotain helpommin saatavilla olevaa ja laajempaa äänikirjavalikoimaa. Otin siis kokeiluun Nextoryn 28 päivän ilmaisella tutustumisjaksolla. Toistaiseksi en ole ehtinyt perehtyä sovelluksen käytettävyyteen perustoimintoja kummemmin, mutta ne toimivat ihan kohtuullisesti. Puhelimella tarjonnan selaaminen on vähän turhauttavaa, kun kirjarivit pomppaavat pitkän selaamisen jälkeen itsekseen listan alkuun.

Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti
Siltala 2019, 5h
Lukija: Antti Holma

Ensimmäiseksi napsautin kuunteluun Harry Salmenniemen novellikokoelman Fantastinen salaatti. Lukijana on Antti Holma, jota epäcoolisti fanitan ja mistä syystä tämän kirjan ylipäätään halusin kuunnella. Täytyy sanoa, että ilman Holman ääntä olisin jättänyt Fantastisen salaatin kesken.

Pidin niminovellista sekä Uraanilampusta, mutta muista teksteistä mieleen jäi epämääräinen epämukavuuden tuntu ja sekavuus. Jos antaisin kirjoille tähtiä, tämä saisi tekstinsä puolesta kaksi ja lukijansa puolesta viisi viidestä.

----------------------------------------------------------------------------------

Elena Ferrante: Tyttären varjo
WSOY 2020, 4h 51min
Suom. Helinä Kangas
Lukija: Erja Manto

Tästä tykkäsin jo kovasti enemmän kuin Salmenniemen salaatista. Ferrante kuljettaa tarinaa pienin elein, mutta hallitusti ja vahvasti.

Leda, yliopistossa opettajana työskentelevä kahden jo aikuisen tyttären äiti, viettää kesäänsä Etelä-Italiassa. Hän on vuokrannut sieltä asunnon ja viettää päivät pääasiassa rannalla. Pian hänen huomionsa kiinnittyy seurueeseen, johon kuuluu myös pieni tyttö. Leda tarkkailee heitä ensin etäältä, mutta tulee jollain tasolla tutustuneensakin erääseen heistä.

Tunnelmaltaan aika painostava, sellainen ukkosta enteilevä kertomus.

----------------------------------------------------------------------------------

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Otava 2020, 6h 48min
Suom. Markku Päkkilä
Lukija: Markus Niemi

Colson Whiteheadin nimen olisi pitänyt olla minulla muistissa, kun juuri tammikuussa kehuin hänen The Underground Railroad -kirjaansa (jonka muuten senkin kuuntelin äänikirjana). No, ainakin sain kuunneltua Nickelin pojat ilman ennakko-odotuksia. Hyvä niin, sillä kirja oli pettymys jo tällaisenaan. Tai ehkä ei kirja itsessään, vaan tämä äänikirjaformaatti ei nyt toiminut. En pitänyt lukijan tavasta tauottaa tekstiä turhaan ja jollakin minulle vieraaksi jääneellä logiikalla.

Nickelin koulukoti, tai kasvatuslaitos, on sellainen paikka, jonne kukaan ei haluaisi joutua. Elwood Curtis on ahkera ja tunnollinen nuorukainen, joka epäonnisten sattumien johdosta lähetetään kuitenkin juuri sinne. Värilliset ja valkoiset pojat asuvat erillisissä taloissa, mutta ihonväristä huolimatta kaikkia kohdellaan kaltoin. Elwood haluaa uskoa oikeudenmukaisuuteen ja aikoo omalla käytöksellään pitää huolen siitä, että hän kotiutuu Nickelistä niin pian kuin mahdollista.

Tarina on karu ja vaikka se on fiktiivinen, on ilmeistä että tällaistakin on tapahtunut.

----------------------------------------------------------------------------------

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, 11h 7min
Suom. Kristiina Rikman
Lukija: Erja Manto

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge osoittautui ihan täydelliseksi kirjaksi!
Kirjan novellimainen rakenne toimii loistavasti ja tavallaan helpotti myös kuuntelemista: uuden luvun alussa ei ollut tarpeen muistaa ihan kaikkea, mitä edellisellä kerralla tuli kuunneltua.

Vaikka kirja on nimetty Olive Kitteridgen mukaan, on hän suurimman osan kirjasta korkeintaan sivuhahmo. Hänestä oppii pienen asian kerrallaan, eivätkä nuo asiat ole läheskään aina positiivisia tai muuten edustavia. Ehkä juuri se tuo Oliven niin lähelle. Hän ei ole täydellinen ja kaiken aikaa ihastuttava, vaan ilahduttavan rosoinen.

En ole katsonut kirjasta tehtyä tv-sarjaa, mutta kuulemma sekin on todella hyvä.

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä
Bazar 2020, 444s.
Suom. Jänis Louhivuori & Risto K. Träff

Silvertjärnin kaivoskylä on ollut tyhjillään kuusi vuosikymmentä. Kukaan ei tiedä, mitä kylän asukkaille tapahtui vuonna 1959. Poliisipartio löysi kylän torilta ruumiin ja kouluterveydenhoitajan huoneesta hylätyn vauvan, mutta muista noin 900 asukkaasta ei näkynyt jälkeäkään.

Alice opiskelee dokumenttiohjaajaksi ja kerää rahoitusta tehdäkseen dokumentin Silvertjärnistä. Hänen isoäitinsä muu perhe katosi kyläläisten mukana ja Alice haluaa ratkaista arvoituksen. Viisihenkinen kuvausryhmä leiriytyy kylän torille ja aloittaa innolla tyhjien rakennusten tutkimisen. Matkapuhelinverkko ei alueella toimi, mutta se oli tiedossa jo etukäteen. Mutta miksi radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, tavaroita katoaa ja kenen hahmo säikyttelee muita?

Kadonnut kylä vaikutti jo ennakkotietojen perusteella kiinnostavalta ja minun kauhusietämykseeni sopivalta luettavalta. Teksti on kevyttä ja nopealukuista ja kahdessa aikatasossa etenevä kerronta mukaansatempaavaa.

Juoni on varsin elokuvamainen, mutta ei häiritsevässä määrin. Välillä pelkäsin keksineeni "ratkaisun arvoitukseen", mutta onneksi en kuitenkaan. Loppuratkaisu olisi kyllä saanut olla rajumpikin.

Kadonnut kylä tarjosi vetävää viihdettä jännityksen nälkään.

Rautamiehen arvoitus

Tapani Bagge: Rautamiehen arvoitus
Apassit 4
Karisto 2020, 151s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit-sarja on kyllä mainio!

Tällä kertaa Apassit selvittävät kadonneen keksijän tapausta. Mikä on uhkaavan rautamiehen tarina ja keitä ovat puskissa kyttäävät naamiomiehet?

Päänvaivaa aiheuttaa myös maailmanlopusta kailottava mies sekä Halleyn komeetta, joka on aivan pian ohittamassa maata ja josta pitäisi saada onnistunut valokuva.

Jälleen kerran Bagge yhdistää sulavasti historiaa ja seikkailua vetäväksi tarinaksi, josta ei jännitystä ja käänteitä puutu. Carlos da Cruzin nelivärikuvitus tekee kirjasta houkuttelevan ja tukee tarinaa upeasti.

Sarja saa jatkoa taas ensi keväänä, mikä on loistava juttu. Näitä kirjoja on helppo suositella kaikille alakouluikäisille.