Maata jalkojen alle

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Karisto 2021, 424s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Dominikaanisessa tasavallassa 16-vuotias Camino odottaa isäänsä lentokentällä. Lento ei koskaan saavu perille, sillä on tapahtunut tuhoisa onnettomuus. Caminon äiti on kuollut jo vuosia aikaisemmin, nyt hän on täysorpo, jonka on ehkä heitettävä hyvästit haaveilleen lääkärin urasta.

New Yorkissa saman ikäinen Yahaira kutsutaan kesken koulupäivän kansliaan. Siellä odottaa itkevä äiti, Mami, joka kertoo isän lennon syöksyneen mereen. 

Tytöt ovat menettäneet isänsä, mutta molempien elämät mullistuvat vielä enemmän.

Maata jalkojen alle on säeromaani. Pidän tästä tekstimuodosta, mutta tämän kirjan kohdalla lukeminen käynnistyi kummallisen hitaasti. En tiedä johtuiko se yleisestä lukujumittamisesta vai &-merkin häiritsevän suuresta määrästä. Hieman lukemista häiritsi myös se, että kirjan esittelytekstistä oli jo selvinnyt tarinan yksi iso käänne. Jos se olisi tullut yllätyksenä minulle, olisin varmaankin pitänyt tarinasta enemmän. 

Suomennos toimii hyvin, eikä espanjankielen varsin runsas esiintyminen häirinnyt lukukokemusta.

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Gummerus 2021, 224s.
Suom. Saana Rusi

 

Reni Eddo-Lodgen teos Miksi en enää puhu valkoisille rasismista, pohjautuu tekijän samannimiseen blogitekstiin vuodelta 2014. Vaikka vuosia on kulunut, aihe on edelleen ajankohtainen ja tämä aihetta blogitekstiä syvemmin ja laajemmin käsittelevä  kirja tulee todelliseen tarpeeseen.

Vaikka Miksi en enää puhu valkoisille rasismista on sivumääräisesti lyhyt kirja, minulta kului sen lukemiseen pitkä aika - useampi kuukausi. Miksikö? Siksi, että kirja aiheutti minussa epämiellyttäviä tuntemuksia. Ei ole välttämättä helppoa tajuta olevansa monin tavoin etuoikeutettu vain siksi, että on valkoihoinen. Tietenkään valkoinen ihonväri ei takaa helppoa elämää, mutta kyllä se vain kiistattomasti helpottaa monia asioita, kuten työllistymistä.

Iso-Britannian ja Suomen välillä rasismissa on rakenteellisia eroja. Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy, joten kirjaa ei voi lukea kuvauksena jonkun toisen maan ongelmista. Aiheen sanastoissa on sävyeroja, mutta suomentaja Saana Rusi on tehnyt hyvää työtä Eddo-Lodgen kirjaa kääntäessään. Vaikka rasismi näyttäytyy täällä osin erilaisena kuin Iso-Britanniassa, avaa tämä teos silmiä lisää ja tekee rasististen rakenteiden tunnistamisen astetta helpommaksi.

Yhdellä lukukerralla ei taatusti jää kaikki oleellinen mieleen, mutta jos edes jotakin uutta tämän myötä hoksaa, niin sehän on mahtava juttu.

Kurittomat - Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kaisa Pulakka: Kurittomat
Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Atena 2021, 193s.
Kuvitus: Pauliina Mäkelä

 

Kurittomat perustuu Kaisa Pulakan samannimiseen radiosarjaan ja kuulemani mukaan kirja vastaa pitkälti radiossa kuultua. Minulle kirja oli kuitenkin kokonaan tuore tuttavuus ja vieläpä riemastuttava sellainen.

Pulakka esittelee kirjassaan lukuisia naishahmoja eri mytologioista. Huomiota saa laaja joukko naisia neitsyt Mariasta Ihmenaiseen, Aatamin ensimmäisestä vaimosta Lilithistä Kleopatraan, Lemminkäisen äidistä Kirkeen. Ja anopitkin saavat huomiota!

Naisia, heidän asemaansa ja suhtautumista heihin, käsitellään tarkkakatseisesti, huumorilla ja lämmöllä. Pulakka osaa huomioida kontekstit ja peilata henkilöitä/asioita/tilanteita/tulkintoja nykypäivään. 

Upeasti kuvitettu teos on erittäin mielenkiintoinen ja antoisa kokonaisuus. Olisin mielelläni lukenut tätä lajia enemmänkin.

Elämä ensin

 

Sanna Wikström: Elämä ensin
Otava 2021, 318s.

Voi pettymys.
Aloitetaan sillä.

Kun luin esittelyn Sanna Wikströmin esikoisromaanista Elämä ensin, kiinnostuin ja innostuin välittömästi. Nelikymppiset Peppi, Tommi ja Annika! Miten mainio idea! Millainen aikuinen on mahtanut kasvaa maailman vahvimmasta ja omaperäisesti ajattelevasta tytöstä?

No, toki siitä samasta esittelytekstistä selviää, että kyseessä on "riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja elämästä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä", minkä olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja kuuluvammin. Nyt en aikuista Peppiä kuvitellessani sisäistänyt tätä luonnehdintaa.

Kirja käynnistyy sillä, että työhön keskittyvä Annika saa tietää olevansa raskaana. Vahingossa siis, seurustelusuhdetta hänellä ei tiettävästi ole koskaan ollut. Kohta hän saa myös rintasyöpädiagnoosin. Annika alkaa valmistautua kuolemaan, kunhan nyt ensin sinnittelee elossa sen aikaa, että vauvalla on koossa elämän edellytykset. Pepistä on tuleva vauvan äiti Annikan kuoleman jälkeen, mutta eihän nyt Peppi yksin moiseen kykene, vaan Annika alkaa etsiä Pepille miestä. Ja vaikka Peppiä itseään ei pariutuminen kiinnosta, niin Annikahan laittaa Tinderin laulamaan ja järjestää Pepille treffejä toistensa perään.

Elämä ensin on hätkähdyttävän stereotypinen ja ennalta-arvattava kirja.
Lapsella täytyy olla isä ja äiti.
Pepille täytyy löytää mies. (Vaikka Peppi itse ehdottaa jossain vaiheessa, että Annika voisi tarkistaa myös naistarjonnan.)
"Tommi oli komea mutta mukava." MUTTA mukava?! Ilmeisesti ei voi olla molempia...

Kirjan puolivälissä tuskailin miehelle, että varmaan lopussa tämä ja tämä päätyvät yhteen ja vauvan nimeksi tulee X. Ja näin kävi.

Elämä ensin on romaaniksi naamioitunut elämäntaito-opas. Annika kirjoittaa syntymättömälle lapselleen kirjeitä, joissa kertoo, kuinka elämää tulisi elää. (Tiivistetysti: niin kuin itse haluat.) Rankan lapsuuden vuoksi Peppi käy terapiassa ja jakelee erilaisia mietelause-elämänohjeita, kuten "yhden ihmisen ainutkertainen elämä on kuin tähdenlento aikojen helminauhassa." Kirjassa ihmisten on helppo vähentää työntekoa tai jopa lopettaa se, koska yhdellä on rahaa tursuavia sukkia siellä täällä jemmassa ja toiselle maksetaan irtisanoutumisen jälkeen palkkaa vuoden ajan kilpailukiellon vuoksi. 

Elämä ensin ei ollut tippaakaan minun kirjani.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi kirjan päähenkilöt ovat nimenomaan Peppi, Tommi ja Annika. Jos tarinaan tarvittiin välttämättä joku terapiassa käyvä keskushenkilö, niin meitä on kyllä ihan tässä reaalimaailmassakin pilvin pimein. Miksi juuri Peppi Pitkätossun pitäisi käydä terapiassa sopiakseen paremmin nyky-yhteiskunnan ahtaisiin muotteihin? Luultavasti olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän ilman näitä peppiys-ennakko-odotuksia, eli jos päähenkilöt olisivat olleet vaikka Mari, Pete ja Kati.

Kolme rukousta äidille

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille
Gummerus 2021, 179s.

 

Anna-Liisa Ahokummun Kolme rukousta äidille päätyi lukulistalleni luettuani kirjailijan haastattelun Helsingin sanomista. Haastattelussa mainittiin, että realistisia synnytyskuvauksia on kirjoissa (tv-sarjoista ja elokuvista puhumattakaan) vain vähän tarjolla ja Ahokumpu halusi korjata tätä puutetta.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Nykyajassa nainen synnyttää esikoistaan, menneisyydessä nuori Anjezë etsii omaa polkuaan, joka lopulta tekee hänestä Äiti Teresan. Minua kiinnosti paljon enemmän synnytysosuudet ja varsinkin kirjan lopulla oikein ärsyynnyin, kun synnytyssalista hypättiin jonnekin päin Intiaa. 

Olen itse synnyttänyt kolme lasta ja kokenut keskenmenon jälkeen lääkkeellisen tyhjennyksen. Lienee luonnollista, että synnytyskertomuksia - todellisia ja fiktiivisiä - lukiessa peilaan niitä jossain määrin omiin kokemuksiini. Ahokummun kirjassa synnytys kyllä kuvataan realistisesti ja samaistumiskohtia löytyi, mutta silti kirjan naisen synnytys tuntui jotenkin vieraalta. Kirjan nainen on hämmentävän levoton ja tietoinen asioista. Itselle synnytykset ovat olleet sulkeutuneita ja sumuisia kokemuksia. Minä  olen kyllä tainnut kokea oloni noissa tilanteissa turvallisemmaksi kuin kirjan nainen.

Kolme rukousta äidille on kiinnostava kirja paitsi synnyttämisestä, myös äitiydestä ja äidin ja tyttären suhteesta. Odotin enemmän synnytystä ja vähemmän Äiti Teresaa.

Olive, taas

Elizabeth Strout: Olive, taas
Tammi 2021, 354s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Olive, taas on kuin taidokkaasti yhteen nivottujen novellien kokoelma. Päähenkilönä kirjassa on ainakin periaatteessa Olive Kitteridge, mutta käytännössä palstatilaa saavat yhtä paljon (ja välillä enemmänkin) aivan muut ihmiset. 

Olive on aivan yhtä huonokäytöksinen kuin ennenkin. Tai oikeastaan kyse ei ole varsinaisesti huonosta käytöksestä, hän vain on liian suorasukainen ja rehellinen. Suhde ainoaan poikaan, Christopheriin, on edelleen kömpelö ja etäinen, vaikka tavallaan kumpikin kyllä yrittää parantaa tilannetta. Kaikkien yllätykseksi leskeksi jäänyt Olive ei jääkään yksin, vaan solmii uuden avioliiton. Monenlaista muutakin kaupungissa on meneillään: yksi äiti löytää tyttärensä huoneesta aivan liikaa rahaa ja eräs nainen haluaa kieltäytyä perinnöstä, kun hänelle selviää rahojen alkuperä. 

Stroutin luomat hahmot ovat harvinaisen eläviä ja todentuntuisia ja Kristiina Rikmanin suomennos kerta kaikkiaan nautinnollista luettavaa.

Lukeminen on takkuillut jo pitkään, mutta tästä kirjasta nautin todella paljon.

Kevät ilman kosketusta

 

(Toim.) Jan Erola, Sakari Heiskanen & Salla Nazarenko:
Kevät ilman kosketusta
Aula & Co 2021, 301s.

Kevät ilman kosketusta on sähäkän punainen, eroottinen novellikokoelma. Novellien takana on 17 kirjailijaa, mutta sitä lukijalle ei kerrota, mikä novelli on kenenkin kynästä.

Kehyskertomuksena toimii kirjoituskurssi, joka on koronan myötä siirtynyt etäkokoontumisiin. Kirjoittaminen alkaa tökkiä itse kullakin, kunnes yksi kurssilaisista ehdottaa uutta aluevaltausta: mitä jos kaikki kirjoittaisivatkin eroottisia tarinoita. Ja sitten päästäänkin niihin novelleihin.

Kirjoittajia on tosiaan 17, joten kokoelman sisältö on todella sekalaista. Osa novelleista päätyy lähinnä kiertelemään jossakin kosketuksen tietämillä, osassa taas pannaan estoitta menemään. Erotiikka on haastava laji ihan jo siksikin, että makuja on monia. Silti koin tämän kokoelman harmillisen epätasaiseksi.

Avausnovelli, Hiehon syysteurastus, oli rempseydessään ja päätalomaisessa kielenkäytössään aivan omaa luokkaansa! Miten mehevää, estotonta ja nautiskelevaa menoa! Harmi kyllä minusta tuntui, että kirja avattiin vahvimmalla novellilla. Vähän kuin joku yhden hitin ihme avaisi keikkansa sillä ainoalla tunnetulla biisillään ja lopputunnin ajan tunnelma vain latistuisi parhaan osuuden jo jäätyä taakse.

Toki kirjasta löytyi muutama muukin varsin viihdyttävä novelli, mutta kokonaisuutena Kevät ilman kosketusta oli pieni pettymys.