maanantai 31. maaliskuuta 2014

Sivujen valtias

David Kirschner: Sivujen valtias
(The Pagemaster, 1993)
Tammi 1995, 94s.
Suom. Katriina Savolainen
Kuvitus: Jerry Tiritilli

Tämän kirjan ostin kirjaston poistomyynnistä pikapäätöksellä, sillä nimi ja kansikuva lupailivat jännittävää kirjallista seikkailua. Sivujen valtias perustuu elokuvaan The Pagemaster (Riku kirjamaassa), jota en ole nähnyt, mutta joka olisi hauska lasten kanssa katsoa.

Richard Tyler on kymmenvuotias poika, joka pelkää ja varoo aivan kaikkea. Hän on perehtynyt erilaisiin onnettomuustilastoihin ja välttelee viimeiseen asti vähänkään riskialttiita tilanteita ja paikkoja. Richardin isä rakentaa pojalleen puumajaa, jonne poika ei halua edes kiivetä tippumisen pelossa. Isä lähettää Richardin rautakauppaan ostamaan nauloja, mutta matkan aikana alkaa sataa rankasti ja Richard kaatuu. Hän hakeutuu sateensuojaan kirjastoon ja siellä alkaa melkoinen seikkailu. Richard yrittää päästä yleisöpuhelimen luo, mutta yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy mm. kohti syöksyvä juna. Seikkailu-niminen kirja lupaa opastaa Richardin uloskäynnille, joka vain tuntuu olevan loputtoman kaukana. Matkalla seurueeseen liittyykin kaksi muuta kirjaa, Satu ja Kauhu, joiden kanssa Richard kokee hurjia ja epätodellisia asioita. Lopulta Richardin on pakko voittaa pelkonsa päästäkseen takaisin omaan maailmaansa.

Sivujen valtias oli lasten mielestä jännittävä ja hyvä seikkailu. Erityisen hauskaa meistä kaikista oli tunnistaa satuja ja klassikkokirjoja (tai no eivät meidän lapset toki ihan vielä klassikkoja tunnista ;) ), joita kirjassa riittikin runsaasti. Kuvitus on sinänsä taidokasta, mutta kovin 90-lukuisen näköistä. Ääneen luettavaksi kirjassa oli vähän turhan pitkät luvut ja tekstin rytmikin oli sen verran pomppuista, että takeltelin välillä todella paljon. Kaikkein haastavinta oli Richardin nimi! Kyllä ei taivu minun suomalainen kieleni lausumaan Richardia sulavasti tekstin keskelle.

Sivujen valtias ei ollut ihan niin kiva kirja kuin etukäteen kuvittelin, mutta lukukelpoinen kuitenkin. Ja lapset pitivät siitä huomattavasti enemmän kuin minä.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Lempi ja rakkaus & Uusissa maisemissa


Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
Suuri Kurpitsa 2010, 56s.
Ihastuin Reetta Niemensivun sarjakuvaan Saniainen kukkii juhannuksena ja ilahduin, kun kirjaston hyllystä löytyi myös tämä Lempi ja rakkaus. Tämäkin sarjakuva perustuu tositapahtumiin, tällä kertaa Niemensivun oman Lempi-mummun elämään.

Lyhyeen albumiin mahtuu Lempin rakkauselämä tiivistettynä. Nuorena Lempi rakastuu kiertävään suutariin, mutta vanhemmat eivät anna tyttärelleen naimalupaa. Suutari ehdottaa karkaamista, mutta kun Lempi ei siihen suostu, ajautuu suutari toisen naisen syliin. Vuosien kuluttua, suutarin vaimon kuoltua, Lempi ei enää suostu muiden määräiltäväksi vaan nai nuoruuden rakkaansa ja avioelämä kukoistaa.

Voi kyllä minä edelleen ihailen Niemensivun kynänjälkeä, väritystä ja tarinankerrontaa. Vaikka Lempi ja rakkaus on lyhyt, siinä kerrotaan kuitenkin kokonaisen elämän verran, vieläpä todella kauniisti ja koskettavasti. Tekisi mieli laittaa tähän rivi sydämiä, niin ihana tämä oli.



Terhi Ekebom: Uusissa maisemissa
Asema 2005, 56s.

Myös tähän Terhi Ekebomin sarjakuvaan Uusissa maisemissa tartuin hyvien kokemusten vuoksi. Ekebomin Kummituslapsi oli niin kaunis ja hieno, että halusin tutustua hänen tuotoksiin lisää. Uusissa maisemissa on tyylillisesti tyystin erilainen kuin Kummituslapsi jo piirrostyylinsä puolesta. Jo kansi on synkkä, myrskyinen ja uhkaava, masentavakin.

Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa pojasta, joka elää vanhempiensa kanssa kiertolaiselämää. He eivät viivy pitkää aikaa missään, sillä he välttelevät poliisia. Toisinaan he asettuvat hetkeksi johonkin autiotaloon, muuten pojan huoneena toimii liikkuvan auton takapenkki. Joskus perhe uskaltautuu ruotsinlautalle. Poika aavistaa, että hänen vanhemmissaan on jotain vikaa.

Koska poika ei tiedä tarkalleen, mitä hänen vanhempansa puuhaavat, ei lukijakaan saa sitä tietää. Mutta viitteitä kyllä on, sellaisia joiden ansiosta ei jää epäselväksi, että kyseessä on jotakin yksiselitteisen karmeaa. Tunnelmaltaan tarinat ovatkin painostavia ja ahdistavia, huikeita.

Uusissa maisemissa perustuu Timo Teräsahjon saman nimisiin novelleihin, jotka on julkaistu kokoelmassa Keksijän poika ja muita novelleja, jonka varasinkin kirjastosta juuri hetki sitten. Mielenkiinnolla odotan, millaisia miehen muut novellit ovat ja kuinka uskollisesti Ekebom on Uusissa maisemissa -novelleja seurannut.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Päämajan kaukopartio

Esa Anttala: Päämajan kaukopartio
Karisto 2014 (13. painos), 203s.

Esa Anttalan nimi on tuttu myös tällaiselle äärimmäisen vähän sotakirjallisuutta lukevalle. Päämajan kaukopartion halusin lukea kahdesta syystä. Ensinnäkin juuri siksi, etten sotakirjoja yleensä lue. Toiseksi halusin tutustua tarkemmin kaukopartiotoimintaan ja päättelin - aivan oikein - kaukopartiossa olleen Anttalan osaavan aiheesta kertoa.

Anttala kertoo kokemuksistaan rehellisesti ja rehentelemättä. Jutusteleva ja tilanteen salliessa humoristinen kerronta saa lukijan tuntemaan, kuin tarinoita kerrottaisiin kahvipöydässä kaverilta kaverille. Aikamuodot vaihtelevat kuin Kalle Päätalolla konsanaan: mitä jännittävämpi tilanne, sitä varmemmin Anttala siirtyy preesensiin.

Päämajan kaukopartiossa Anttala kertoo jatkosodan aikaisista kokemuksistaan. Asemasodan aikana rintamalinjat eivät merkittävästi vaihtuneet, mutta vihollisten tekemisistä piti pysyä perillä. Siksi kaukopartiosissit hivuttautuivat vihollislinjojen taakse tarkkailemaan heidän liikkeitään. Luonnollisesti jo siirtyminen omalta puolelta vihollisen puolelle oli riskialtista ja monia kiperiä tilanteita sattui myös Anttalan ryhmälle. Kerran siirtyminen tapahtui kuitenkin vaivatta, kun vihollisjoukot olivat marssineet ohi partion nukkuessa. Onneksi nämä eivät olleet huomanneet metsässä nukkuvia sissejä.

Sopivien kyttäyspaikkojen löytäminen oli oma haasteensa, samoin vihollisen etsintäpartioilta piileksiminen. En voi kuin ihailla Anttalan ja hänen tovereidensa rohkeutta ja röyhkeyttä. Käsittämätöntä, kuinka lähelle vihollisen asemapaikkoja he asettuivat tarkkailemaan tilanteita ja miten kylmähermoisesti he istuivat lepikoissa hiljaa vihollisten haravoidessa metsää muutamien metrien päästä. Anttala kyllä korostaa pitkin kirjaa sitä, kuinka heillä oli usein rutkasti onnea matkassaan. Kiperiäkin tilanteita sattui ja erään kerran paluumatka omalle puolelle oli silkkaa pakoa: yhtäjaksoista hiihtoa kertyi 56 tuntia, mutta lopen uupunut partio selvisi turvaan.

Päämajan kaukopartio osoittautui juuri sellaiseksi kirjaksi, jota kaipasinkin: sujuvasti luettava ja paljon konkreettisia kertomuksia kaukopartioiden toiminnasta.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kyllä eikä ei & Kajaani

Ville Ranta: Kyllä eikä ei
Wsoy 2013, 263s.

Ville Rannan historiallinen sarjakuvaromaani Kyllä eikä ei sijoittuu 1800-luvun Ouluun. Keskiössä on leskeksi jäänyt pappismies Hans Nyman, joka saarnaa yhtä mutta elää toista. Piikaansa paneskeleva Nyman äänestetään kirkkoherraksi, mutta keisari mitätöi vaalituloksen.

Kovin on ulkokultaista elo Nymanilla ja monilla muillakin kirjan henkilöillä, mutta niin kai se usein on. Herännäisyys alkaa vallata alaa, mutta sivistyneistöä moinen aate ei puolelleen saa.

Kirjassa tavataan monien muiden merkkihenkilöiden ohella myös Elias Lönnrot, joka pistää jalalla koreasti katrillin tahdissa niin että hiki lentää.

Takakannessa mainitaan tämän olevan sukua Rannan aiemmalle Kajaani-albumille, joten hain senkin kirjastosta. En nimittäin oikein tavoittanut tämän kirjan pointtia ja ajattelin Kajaanin valaisevan asiaa.


Ville Ranta: Kajaani
Asema 2008, 284s.
Kajaani kuvaa Elias Lönnrotin stressaavaa eloa lääkärinä Kajaanissa. Potilaita on paljon ja työskentelyalue laaja, mutta rahasta on pulaa. Vanhemmat eivät viihdy heille hankitulla maatilalla ja tilaa pitämään palkattu (?) veli keskittyy enemmän ryyppäämiseen ja piian kanssa pelehtimiseen. Lönnrotilla itselläänkin on suhde naimisissa olevan naisen kanssa. Tämän naisen tultua raskaaksi Lönnrotin on joko kannettava vastuunsa tai kadottava Kajaanista.

No niin. Mitähän näistä sarjakuva-albumeista osaisin sanoa? Tarinat ovat sekoitus faktaa ja fiktiota, mutta minä en tunne kirjojen henkilöiden historiaa niin paljon, että tietäisin missä raja menee. Se häiritsee minua liikaa. En ole ylipäätään kovin ihastunut oikeista henkilöistä (elävistä tai kuolleista) kirjoitettuihin fiktiivisiin tarinoihin.

Rannan piirustustyyli on etenkin Kajaanissa levoton ja suttuinen, Kyllä eikä eissä väritys rauhoittaa paljon. Tekstaus on sekin hivenen tärisevää, jotenkin kulmikasta ja siten hankalaa luettavaksi. Minusta ei Rannan faniksi ole, mutta ymmärrän hänen ansionsa siitä huolimatta.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi
(The Snow Child, 2012)
Bazar 2013, 415s.
Suom. Marja Helanen

Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi toi monella tapaa mieleen Stedmanin Valon valtameren yllä. Molemmissa on lapseton pariskunta, joka ottaa omakseen kuin ihmeen lailla paikalle osuvan lapsen. Samoja kipuja käydään läpi molemmissa kirjoissa, mutta Lumilapsi on kauniilla tavalla sadunomaisempi kertomus.

Jack ja Mabel muuttava Alaskaan aloittaakseen uuden elämän, jossa vanhat surut eivät ehkä tuntuisi niin musertavilta. Aviopari on alkanut ajautua erilleen Jackin keskittyessä haastavan maan muokkaamiseen viljelyskuntoon ja Mabelin keskittyessä kotiin. Eräänä lumisena päivänä he tekevät pienen lumiukon, olkihiuksisen tytön, jolle he pukevat hartiahuivin ja punaiset lapaset. Seuraavana päivänä lumiukko on kadonnut, samoin huivi ja lapaset. Metsässä alkaa kuitenkin näkyä vilahduksia noihin asusteisiin pukeutuneesta tytöstä, jota Mabel alkaa ajatella lumilapsena.

Kirja on onnistunut sekoitus realismia ja satua. Iveyn kerronta on sulavaa ja hän tuntuu ikään kuin leikittelevän lukijan kanssa: ensin saadaan lukija uskomaan yhteen asiaan, mutta seuraavaksi todistetaankin päinvastaista. Tarina etenee rauhallisesti, kuten elämä karuilla seuduilla. Lumilapsi on kaunis kertomus, kuin aikuisten satu. Miellyttävä lukukokemus, vaikka ei suosikkieni joukkoon nousekaan.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kuka pelkää noitia

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
(The Witches, 1983)
Art House 2002, 224s.
Suom. Sami Parkkinen
Kuvitus: Quentin Blake

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia on odotellut hyllyssä, sillä arvelin sen olevan liian pelottava meidän lapsille. Kuitenkin kaipasimme kaikki jotakin hurjaa iltasatua ja päätimme ottaa riskin. Kyllä kannatti! Vaikka kirja onkin aika hurja, eivät pojat nähneet painajaisia, vaan iltasatua odotettiin innolla.

8-vuotias Luke menettää vanhempansa ja hänen huoltajakseen tulee isoäiti. Isoäidillä on kerrottavanaan monia hurjia tarinoita noitien sieppaamista lapsista, sekä runsaasti tietoja noidista ja siitä, kuinka sellaisen tunnistaa. Lomamatkalla Haminaan Luke ja isoäiti osuvat samaan hotelliin kuin vuosikokousta pitävä noitien joukko. Luke joutuu todella suuriin vaikeuksiin, mutta loppujen lopuksi hiireksi muutettu poika onnistuu tekemään lopun noitien karmeista suunnitelmista. (En muuten ole ollenkaan varma, että pojan etunimeä ylipäätään mainitaan koko kirjassa, mutta ainakin elokuvaversiossa hänen nimensä on Luke.)

Dahl ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan saimme todella jännittää, miten kenellekin käy. Pidän siitä, miten lapsille kirjoitetaan siloittelematta liikoja. Noitien tunnusmerkit olivat mainioita, eritoten se kuinka korostettiin noitien olevan valtavan hyviä naamioitumaan tavallisiksi naisiksi. Minunkin hiuksia nyittiin moneen kertaan, jotta lapset varmistuisivat siitä, etten minä ole noita. (Noidat ovat nimittään kaljuja ja he käyttävät peruukkeja.) Quentin Blaken kuvitusta täytyy taas kehua. Blake kuvaa naamiottoman Ylinoidan niin rumaksi, että molemmat pojat vaativat minua piilottamaan kaikki ne kuvat, joissa tämän kammottavan ruma naama näkyi.

Esikoinen halusi myös kertoa tästä kirjasta, joten tässä kuulijan mielipide, olkaapa hyvä:

Se oli tosi jännä ja siinä oli hiiriä ja sitte sillä Mahtavalla Ylinoidalla oli naamio. Se oli pelottava ilman naamaria. Asioita mitä noidassa on: kissan kynnet, hansikkaat, niillä ei ollu varpaita, ne oli kaljuja ja peitti sen peruukilla. Kaikista pelottavinta oli kun Mahtava Ylinoita otti naamion. Sitten siinä oli se hiirentekijä resepti 86 ja sitten sen pojan isä ja äiti kuoli auto-onnettomuudessa. Sitten kun siinä oli tuo järkyttävä määrä noitia ja se poika oli niin siellä - minkä takana se oli? Kirjahyllyn takana? seinien takana? - niin ne löysivät pojan ja poika muutettiin hiireksi hiirentekijä resepti 86:lla. Tämä sopis mun mielestä jollekin 6-8 vuotiaille.    - Simo 7v. - 

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Valo valtameren yllä

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
(The Light Between Oceans, 2012)
Karisto 2013, 421s.
Suom. Leena Perttula

Syrjäisellä Janus Rockin majakkasaarella, tuntien venematkan päässä Australian rannikosta, elää majakanvartija nuoren vaimonsa kanssa. Vaatimaton elämä voisi olla lähes täydellistä, mutta toiveista ja toistuvista raskauksista huolimatta pariskunta ei saa lasta. Saaren rannalle pystytetään risti toisensa jälkeen menetettyjen lasten muistoksi. Viimeisimmästä menetyksestä on vasta pari viikkoa, kun saaren rantaan ajautuu vene, josta löytyy kuollut mies ja itkevä vauva. Majakanvartija vaimoineen olettaa lapsen äidin hukkuneen ja vaimo alkaa hoitaa lasta kuin omaansa. Elämä jatkuu uutena ja ihmeellisenä, mutta parin vuoden jälkeen totuus lapsen alkuperästä paljastuu.

Valo valtameren yllä on riipaiseva kirja vanhemmuudesta ja kaipuusta saada oma lapsi. Syrjäisellä majakkasaarella on helppo jättää ajattelematta lakeja ja sitä, mikä olisi virallisesti oikea tapa toimia. Siellä voi tuudittautua omaan pienoismaailmaansa ja uskoa siihen, että näin voisi jatkua aina.

Pidin kirjasta, sillä Stedman kuvaa uskottavalla tavalla ihmisten tunteita: oman lapsen kaipuuta, ristiriitaisia tunteita siitä saako pitää omanaan lapsen, jota joku muu kipeästi kaipaa, petetyksi tulemisen tunteita sekä sitä, mitä kukin on valmis tekemään rakkaudesta toista kohtaan. Valo valtameren yllä on ehkä hitusen liian siloiteltu, mutta joka tapauksessa koskettava kirja.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Muumikirjat ja minä -haaste

Mai Kirjasähkökäyrästä haastoi minut taannoin kertomaan omasta muumihistoriastani. Olen koittanut muistella muumimenneisyyttäni, mutta aika huonolla menestyksellä.

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, että meille olisi lapsuudessa luettu Muumeja. Silti niin on täytynyt tapahtua, sillä kuten Vaarallisesta juhannuksesta kirjoittaessa kerroin, haaveksin kelluvasta teatterista ja siihen pelastettavasta Dingo-yhtyeestä. Tämä haaveilu tapahtui nimenomaan pikkutyttönä, Dingon kultavuosina, ei näiden lukuisten come back -yritysten aikaan. Luultavasti ainakin Outo vieras Muumitalossa on meillä luettu tai sitten olen itsekseni selaillut sen kuvia, sillä muistan myös ihastelleeni kyseisen kirjan kuvia. Edelleen ihastuttaa, että jotkut ovat oikeasti rakentaneet noin mielettömän hienon Muumitalon kaikkine yksityiskohtineen. Huikeaa!

Lapsuudesta en siis Muumeja juurikaan muista. 90-luvulla, Muumien valloittaessa television katsoin joka ikisen jakson, vaikka olin jo yläasteella. Kavereiden kanssa karkailimme välitunnilla koulun vieressä sijainneeseen kauppaan ostamaan Muumi-purkkaa, jonka mukana sai tarran. Noita tarroja liimattiin tennareiden sivuihin, vaihdeltiin ja kerättiin muutenkin. Mutta edelleenkään en lukenut Muumi-kirjoja.

Lukiossa meillä oli kurssi, jonka suorittamiseksi piti perehtyä johonkin kirjaan tai kirjallisuuden genreen ja pitää siitä esitelmä. Ryhmämme aloitti kunnianhimoisesti Alastalon salin (josta muuten pidin), mutta yhden jäsenen hartaasta pyynnöstä vaihdoimme lastenkirjallisuuteen. No mikäs siinä, hamstrasin erilaisia kirjoja kassikaupalla muiden muassa myös pari Muumi-kirjaa. Ihastuin kirjan kuvitukseen niin paljon, että kuvaamataidon tunnilla teinkin muutaman hattivattivaikutteisen piirustuksen. Itse tarinaa muistin hämmästelleeni, sillä tv-sarjaan verrattuna oikeat Muumit käyttäytyivät kovin eri tavalla. Etenkin hämmästyin Muumipapan juomatapoja ja kirjan jännittävyyttä.

Sittemmin olen lukenut Muumitarinoita lisääkin, mutta vasta viime syksynä tutustuttuani Tove Janssonin Muumi sarjakuviin menetin sydämeni kokonaan. Juuri nyt Muumit ovat minulle hurjan rakkaita, läheisiä ja viisaita ja aionkin kuluvan vuoden aikana lukea kaikki Muumi-kirjat.

Taipaleeni Muumien kanssa on siis vasta alussa, mutta uskon matkasta tulevan ihana ja antoisa.



Haasteen säännöt ovat:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

- Haastan seuraavat blokkajat Muumi-haasteeseen:
Villasukka kirjahyllyssä,
Erja Erjan lukupäiväkirja -blogista sekä
Tiina Kuplasta, koska haluaisin kuulla, muistaako sisko paremmin lapsuusajan mahdollisista Muumi-kytköksistä.

EDIT: Haaste on siis lähtöisin Valkoisen kirahvin Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Mies joka istutti puita

Jean Giono: Mies joka istutti puita
(L'homme qui plantait des arbres, 1953)
Basam Books 2014, 80s.
Suom. Tuukka Kangasluoma
Kuvitus: Sanna Pelliccioni

Jean Gionon Mies joka istutti puita tarttui mukaan kirjastosta pienen kokonsa vuoksi. Takakannessa mainostetaan kirjan olevan klassikko kaiken ikäisille, mikä viehätti myös.

Mies joka istutti puita on novelli miehestä, joka patikkaretkellään Ylä-Provencen vuorilla kohtaa hiljaisen lammaspaimenen. Elzéard Bouffier elää yksin lampaidensa kanssa ja on ottanut elämäntehtäväkseen istuttaa puita, sata päivässä. Syrjässä kaikesta puut muodostavat pian metsän, joka laajenee kaiken aikaa. Bouffierilta jää huomaamatta kaksi maailmansotaakin, niin erillään yhteiskunnasta hän elää.

Tämän painoksen sivumäärästä reilu kolmannes kuluu Kaarina Davisin alkusanoihin sekä suomentajan kirjoittamaan lyhyeen katsaukseen kirjasta ja kirjailijasta. Kirjan historia onkin mielenkiintoinen, vaikka vielä mielenkiintoisemmalta vaikuttaa kirjailja itse. Parasta kirjassa kuitenkin on itse tarina, jonka kieli on suloisen hellivää ja tunnelma lohdullista.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen minunkin tekisi mieleni istuttaa puu. Tai kymmenen.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY 2014, 334s.

Tässäpä kirja, joka kiilasi lukupinon ylimmäksi kuulopuheiden perusteella. Ensin kuulin ylistävästä arviosta Helsingin Sanomien Majanderin kritiikistä, sitten hurjan pitkistä varausjonoista ja hetkessä loppuun myydystä painoksesta. Totta kai moinen hehkutus herättää mielenkiinnon, joten varasin sen ja nopeasti pääsin lukemaankin.

Neljäntienristeys on vähän kuin neljän kertojan kautta kuvattu sukuromaani. Sanon vähän, sillä tämä kirja on niin kovin paljon enemmänkin. Kertojina ovat ensin kätilö Maria, sitten tämän tytär Lahja, Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan mies, Onni. Aivan kirjan alussa minua harmitti tarinan joutuisa eteneminen, sillä olisin todella mielelläni lukenut paljon enemmänkin Marian elämästä. Tuntui, että liian paljon jäi lukijalle kertomatta. Mutta kas, myöhemmät kertojat paikkaavat noita jääneitä aukkoja ja kokonaisuus on harvinaisen ehjä. Keskeisimpänä kirjassa nousee Lahjan ja Onnin avioliitto, saavuttamattomat unelmat ja puhumattomuus. Jälleen kerran totean, että tämä kirja on varmasti sitä parempi mitä vähemmän siitä etukäteen tietää.

Kinnunen on selvästi lahjakas ja varma kirjoittaja. Erityisen ihailtavana pidän sitä, että mies kirjoittaa kolmen naisen elämästä ja ajatuksista luontevasti kuin… no, nainen. Tekstissä törmäsin useita kertoja sellaisiin lauseisiin ja kuvauksiin, joita piti erikseen pysähtyä ihailemaan. Tässä muutama pieni maistiainen:

"Lahjan oli monesti pakko pystähtyä ihmettelemään, kuinka nopeasti luokille taipunut kuusituumainen suoristui isku iskulta täyteen ryhtiin. hauraiksi ne olivat tulessa palaneet, mutta niin olivat naulaajatkin sodassa."

"Sängyn yllä seinällä rimpuili puiseen ristiin naulattu tuskainen Jeesus"
Hienoa lukukokemusta häiritsivät ikävän paljon kirjoitus-/oikolukuvirheet. Välillä puuttui yksi kirjain tai niitä oli liikaa, välillä puuttui kokonainen sana. "Maria käy haarukan", "Kirkko ei ollut kaunis eikä siitä ollut yritetty sellaiseksi tehdäkään", "Hän pakotti itsensä yhden sanan" ja moni muu samanlainen hölmö virhe eivät toki ole maailmaa (tai edes yhtä kirjaa) kaatava asia, mutta turhauttivat silti.

Neljäntienristeys on varmasti kaikki kehunsa ansainnut ja minullekin se osoittautui erittäin mieluisaksi kirjaksi.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Kiki, Montparnassen kuningatar

Catel & Bocquet: Kiki, Montparnassen kuningatar
(Kiki de Montparnasse, 2008)
Arktinen Banaani 2009, 408s.
Suom. Kirsi Kinnunen

Tämän sarjakuva-albumin olen nähnyt monessa kirjablogissa, mutta mikäli olen noita postauksia lukenut, en niistä muista mitään. Sivistyksessäni on ollut Kikin kokoinen aukko, jota tämä sarjakuvamuotoinen elämäkerta paikkaa aika hyvin.

Alice Prin syntyi aviottomana lapsena vuonna 1901. Isoäitinsä kasvattama villikko muutti äitinsä luokse Pariisiin 12-vuotiaana ja joutui vaihtamaan usein työpaikkaa riitaannuttuaan työnantajansa kanssa. Saatuaan potkut leipomosta Alice meni alastonmalliksi ansaitakseen muutaman lantin. Alicen äiti ei hyväksynyt tyttärensä päätöstä, vaan heitti tytön kodistaan ja katkaisi välit kokonaan. Alicen matka ihailluksi alastonmalliksi ja tuhmien laulujen laulajaksi oli karu, mutta menestyksen makuun päästyään Alice nautti elämästään täysin rinnoin.

Kiki-nimellä tunnettu nainen oli tuttu näky taidepiireissä ja juhlissa, joissa viini virtasi ja laulu raikasi. Kikin ystäväpiiriin kuului lukuisia aikansa tunnetuimpia taiteilijoita. Rakkaudessa Kiki koki monia kolhuja, mutta iloluontoinen nainen porhalsi melkein väsymättä kohti seuraavia seikkailuja. Kikin riehakasta elämää synkisti alkoholi ja kokaiini, josta Kikiä yritettiin vierottaa useamman kerran. Hän menehtyi 52-vuotiaana vesipöhön vaivaamana, elettyään pari vuotta satunnaisten pikkutöiden ja tuttaviensa avun varassa.

Catelin ja Bocquetin teos on hieno elämäkerta ja upeaa ajankuvaa 1900-luvun alun Pariisista, taidepiirien kuumimmasta sisäpiiristä. Kiki on henkilönä uskomaton: riehakas kuin sähikäinen ja väsymätön viihdyttäjä, joka ei voi saada kyllikseen huomiosta ja ihailusta. Kirjan loppusta löytyy vielä yhteenveto Alice "Kiki" Prinin elämästä sekä lyhyt kuvaus jokaisesta kirjassa esiintyvästä taiteilijasta.

Todella mielenkiintoinen kirja, jonka jälkeen haluaisin lukea Kikistä lisää. Hänen muistelmiaan ei tietääkseni ole suomennettu, mutta ehkäpä jostakin löytyisi englanninkielinen painos luettavaksi.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Mörkki

Steve Smallman: Mörkki
(Scowl, 2014)
Mäkelä 2014, 24s.
Suom. Raija Rintamäki
Kuvitus: Richard Watson

Kuppikakkumetsä on aurinkoinen ja iloinen paikka, jossa eläimillä on hyvä mieli ja hauska olla. Kaikilla muilla, paitsi Mörkillä, tuolla alati äreällä pöllöllä, joka istua jököttää möksötysoksallaan. Muut eläimet haluavat ilostuttaa Mörkkiä, mutta tehtävä osoittautuu hirveän vaikeaksi.

Jokaisen kotoa löytynee oma Mörkki, ainakin joskus. Meillä voisi jakaa Mörkki-tittelin päivittäin jollekin, ehkä siitä tulisi jopa vähän parempi mieli.

Mörkki on sympaattinen ja värikkäästi kuvitettu kertomus siitä, miten jokainen meistä tulee iloiseksi erilaisista asioista. Kirjan avulla lapsikin huomaa, ettei mököttäminen ole mukavaa katsottavaa muille, mutta joskus on ihan oikeutettua mököttääkin.

Ihana tarina etenkin ailahtelevaisten mielialojen asumuksiin! :)

torstai 13. maaliskuuta 2014

Blankets

Craig Thompson: Blankets
Top Shelf Productions 2003, 582s.

Jos tunnen tunnontuskia siitä, että ostatin kirjastolla surkean kirjan niin onneksi pyysin hankkimaan myös tämän laadukkaan ja varmasti aikaa kestävän sarjakuvaromaanin.

Craig Thompsonin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Blankets on kertomus kiihkouskovaisen perheen pojan kasvusta nuoreksi aikuiseksi. Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa uskonto on luonnollinen, kyseenalaistamaton osa Craigin elämää, johon kuuluvat niin kirkossakäynnit, pyhäkoulut kuin kristillisten nuorten leiritkin. Craig on taitava piirtäjä ja haaveilee työstä kuvataiteiden parissa, mutta uskonnollisen yhteisön aikuiset eivät rohkaise tällaiseen uravalintaan.

Kristillisten nuorten talvileirille osallistuessaan Craig on jo oppinut, kuinka pitkätukkainen poika ja muutenkin erilainen nuori pääsee helpoimmalla: lyöttäytymällä muiden hylkiöiden porukkaan. Tähän muiden karsastamaan pieneen ryhmään kuuluu myös Raina, kaunis ja muutenkin viehättävä tyttö, johon Craig rakastuu. Leirin jälkeen yhteydenpito jatkuu kirjeitse ja puhelimitse ja lopulta Craig mtkustaa vierailulle Rainan kotiin.

Nuorten rakastuminen kuvataan kipeän kauniisti, todentuntuisesti. Siinä missä nuori rakkaus on herkkää ja vaikeaa, Craigin ja Phil-veljen lapsuusmuistot ovat sekä järkyttäviä että hulvattoman hauskoja. Veljekset jakoivat sängyn melko pitkään ja ahdas sänky onkin oivallinen paikka pienille ja suurille seikkailuille tai riidoille.


Blankets on hieno kirja, jonka runsaasta sivumäärästä huolimatta saa luettua nopeasti - jos haluaa.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Charlaine Harris: After Dead

Charlaine Harris: After Dead. What came next in the world of Sookie Stackhouse
Ace 2013, 195s.

Voi hyvänen aika.
Kun kuulin Charlaine Harrisin julkaisevan vielä yhden kirjan ns. True Blood -sarjaan, en ollut ajatuksesta kovin innoissani. Toisaalta olisi kiva kuulla, mitä sarjan henkilöille kolmannentoista kirjan jälkeen tapahtui, mutta miksi väittää sarjan loppuvan jos kerran seuraava osa oli jo tekeillä. No, After Dead ei olekaan romaani, ei edes kokoelma novelleja (kuten luulin), vaan aakkostettu hakemisto sarjan lukuisista henkilöistä ja näiden myöhempien vaiheiden lyhyitä kuvauksia. Ja kun sanon lyhyitä, tarkoitan todella lyhyitä: pääasiassa teksteillä on pituutta parin kolmen virkkeen verran.

Kirjan sivumäärästä voi päätellä, että tuollaisia muutaman rivin kuvauksia mahtuu mukaan melkoinen määrä. Sarjaa lukeneet toki tietävät, että Sookie on seikkaillut vaikka kenen kanssa, mutta keskeisiä hahmoja ei todellakaan lopulta ole hirveän montaa. After Deadin yksi heikkous onkin se, että siinä luetelluista henkilöistä ainakin kolmannes on mitättömiä sivuhenkilöitä, joista ei ole jäänyt lukijalle muistijälkeä. Miksi ihmeessä heidän kuulumisensa kiinnostaisivat?

Ei ole kovin yllättävää, että Sookieta tai tämän läheisiä joskus kaltoin kohdelleet henkilöt ovat sittemmin kokeneet monenlaisia vastoinkäymisiä, kuten moninaisia sairauksia ja epäonnea työ- ja rakkauselämässä. Sookien läheisille kuuluu tietenkin päinvastaista, elämä on kohdellut heitä kaikin puolin hyvin. Eniten palstatilaa saa luonnollisesti Sookie itse, mutta hänenkään elämässään ei näy tapahtuneen mitään sellaista, mitä ei kolmannentoista osan perusteella olisi osannut päätellä.

En tiedä, onko Harrisilta loppunut itseltäänkin into kesken kirjan kokoamisen vai miksi muutamien henkilöiden kuulumiset kuitataan toteamalla heidän kokeneen vielä monia seikkailuja. Toivon totisesti, ettei näille henkilöille ole kehitteillä mitään omaa 10+ osaista kirjasarjaa!

Olen yrittänyt keksiä jotakin positiivista sanottavaa tästä kirjasta, mutta ikävä kyllä edes kannen tiimaritasoiset hiletehosteet eivät pelasta tilannetta. Minulle After Dead on aiheuttanut huonon omantunnon, sillä kirjasto hankki sen kokoelmiinsa minun pyynnöstäni. Kirjastolla on muutenkin niukasti varoja käytössään, niin sitten pyysin tuhlaamaan tällaiseen turhuuteen! Silkkaa rahastusta! Jos en olisi juuri viettänyt kymmentä minuuttia googlettamassa Alexander Skarsgårdia/Eric Northmania, haukkuisin saman tien koko sarjan pataluhaksi.

Älkää tuhlatko aikaanne tai kenenkään rahoja tähän moskaan. Kiitos.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Unettomat

Karina Wolf: Unettomat
(The Insomniacs, 2012)
Karisto 2013, 29s.
Suom. Taina Wallin
Kuvitus: Veljekset Hilts




Unettomat on silmiä hivelevän upeasti kuvitettu kirja perheestä, joka päättää nukkua päivät ja valvoa yöt. Unettomat olivat ennen aivan normaali perhe, mutta sitten  äiti sai uuden työpaikan toiselta puolelta maapalloa. Kelloa on siirrettävä kahdellatoista tunnilla, eikä perhe tahdo millään sopeutua uuteen aikaan. Jonkin aikaa sinniteltyään perhe päättää etsiä käsiinsä karhun, sillä karhuthan ovat nukkumisen mestareita. Öisestä metsästä ei karhua löydy, mutta sen sijaan perhe löytää öisen maailman, joka ei olekaan niin autio kuin he kuvittelivat.

Kirjan kuvitus on todella kaunis. Öiset maisemat ja tunnelmat heräävät eloon sinisävyisissä kuvissa. Sivut ovat niin upeita, että monet niistä voisi kehystää seinälle.

Tarina on periaatteessa jopa tylsä: kirjassa ei tapahdu oikeastaan muuta kuin muutto ja päivärytmin keikahtaminen ylösalaisin. Mutta tässä piileekin kirjan hienous. Lapsesta on jännittävää kuvitella, miltä tuntuisi valvoa yöt ja nukkua päivät. Olisiko se enemmän jännää vai pelottavaa? Vai ehkä tylsää? Kavereita ei öisin näkisi, mutta eipä tarvitsisi nousta aikaisin kouluunkaan. Läksyt saisi tehdä omaan tahtiin, kuten kaiken muunkin. Ehkäpä koko perhe intoutuisi käyskentelemään öisillä kaduilla ja puistoissa, metsissäkin.

Minä luin tämän ensin pian 6-vuotta täyttävän pojan kanssa ja me molemmat ihastuimme suuresti. Pohdittiin kaikkia noita aiemmin mainitsemiani juttuja, tutkittiin kuvia ja oltiin hurjan mielissämme. Sitten ekaluokkalainen luki äidin pyynnöstä kirjan ja melkein suuttui! "Ai miten niin tämä on muka tosi hyvä?! Eipähän ole! Miten ne voi muka nukkua päivällä, vaikka on valosaa? Kaikkien pitäis olla tosi hiljaa, että mää voisin nukkua ja musta koulussa on kivaa." Joten en voi väittää kaikkien rakastuvan tähän, mutta melkein kaikkien kuitenkin.

Yksinkertaisuudessaan hurmaava kirja, jonka idea joko osuu täydellisesti tai ei lainkaan.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kultarinta


Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014, 644s.

Anni Kytömäen esikoisromaani, Kultarinta, on upean taianomainen, viipyilevä ja pakahduttava kirja, jonka kuvailemiseen en tahdo löytää oikeanlaisia sanoja. Tämä postaus tuleekin olemaan yhtä kompurointia ja ontuvia vertauksia, mutta parempaankaan en pysty.

Minulla on tapana lueskella pitkin päivää pienissä pätkissä, pulahdella sisään kirjan maailmaan ja hypätä hetken päästä takaisin omaani. Kultarinnan kanssa tällainen ei ollut mahdollista, sillä sen maailmaan piti saada hivuttautua hitaasti, kiirehtimättä. Siihen maailmaan päästäkseen piti tyhjentää pää turhasta, tunnustella vierasta rantaa paljailla varpailla, sulkea silmät ja lipua vienossa aallokossa, tuntea Kultarinnan tarina.

Tuo tarina kertoo isästä ja tyttärestä, sisällissodasta ja sen pitkistä kynsistä, sekä metsästä ja sen pysyvyydestä. Kytömäen kieli on niin kaunista, että se melkein sattuu. En varmasti kuvittele tätä silmien takaista, itkua enteilevää särkyä, joka ei hellitä vaikka kirjan kannet olenkin jo sulkenut.

"Vene loittonee. Saumat vuotavat. On kummallinen olo. Jotain on varmasti jäänyt saareen, tuhdolle, rannalle, sanomatta. Vilkuilen ympärilleni, mutta maassa kyhjöttää vain oma reppuni. Kauhon ajatuksia enkä ylety pohjaan."

Juuri nyt en minäkään onnistu kauhomaan ajatuksistani niitä oikeita asioita, joten lopettelen tähän. Paljon jäi sanomatta, mutta totean vielä: Kultarinta on huikean hieno kirja.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
(Bildhuggarens dotter, 1968)
WSOY 2014 (1.p 1969), 117s.
Suom. Kristiina Kivivuori

Seikkailin tässä jokin aika sitten nettikirjakaupassa ja huomasin, että muutamasta Tove Janssonin kirjasta on juhlavuoden kunniaksi otettu uudet pokkaripainokset. Kurkistus pankkitilille ja takaisin kirjakaupan sivuille, klik klik, kolme kauniilla kannella varustettua kirjaa ostoskoriin ja sitten vain postia odottamaan. Kaupan sivuilla luvattiin toimitus 2-3 päivässä, tilausvahvistuksessa 3-5:ssa, mutta todellisuudessa sain odottaa 7 postipäivää. No, hidas toimitus ei pilannut iloani uusista kirjoista, joista yhden luin saman tien.

En usko lukeneeni Kuvanveistäjän tytärtä aikaisemmin, mutta muutama novelli tuntui kyllä todella tutulta. Ehkäpä niistä on ollut puhetta muissa blogeissa tai sitten olen jossain muussa yhteydessä tullut lukeneeksi esimerkiksi Tyllihameen.

Kirjan takakansitekstissä todetaan "Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin." Tämän allekirjoitan ihan täysin. Novellit ovat riemastuttavia, oivallisesti lapsen mielenmaisemaa kuvaavia. Perheen isä ja äiti ovat kuin ilmetyt muumivanhemmat: isä tylsistyy seikkailujen puutteessa ja äiti on tyyni ja äärimmäisen lempeä.

En osaa nimetä yhtä suosikkinovellia, sillä Kuvanveistäjän tytär on täynnä ihania tarinoita.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Valkoinen aura

Mia Vänskä: Valkoinen aura
Atena 2014, 287s.

Mia Vänskän uusin kirja, Valkoinen aura, kiinnosti minua hyvin paljon. Olen pelännyt Vänskän aiempien kirjojen parissa paljon ja siksipä osasin odottaa taitavasti kuvattua kauhua tältäkin kirjalta.

Iina on aloittamassa sairaanhoitajaopinnot ja muuttaa koulun viereiseen opiskelija-asuntolaan. Jo muuttopäivänä yleisiin tiloihin seitsemännessä kerroksessa tutustuessaan Iina kokee ahdistavia tunteita. Jokin tuntuu vetävän häntä puoleensa ja pian Iina alkaa nähdä nuoren naisen hahmon. Muutamaa vuotta aiemmin samassa rakennuksessa asunut opiskelijatyttö on löydetty surmattuna läheisestä ojasta. Iina alkaa saada kummallisia poissaolokohtauksia ja hän alkaa kävellä unissaan. Jotakin hirveää on tapahtumassa, mutta miten paljon ja kenelle kummallisista tuntemuksista voisi puhua?

Luin Valkoisen auran miltei pakonomaisesti, hyvin nopeasti. Tarina etenee sulavasti ja vauhdikkaasti, jännitys pitää otteessaan ja ainakin minä odotin jännityksellä loppuratkaisua.

HUOMIO: Mikäli et ole kirjaa vielä lukenut, mutta aiot lukea, lopeta lukeminen tähän!
Yritän vältellä juonipaljastuksia, mutta en halua tartuttaa muihin ei-toivottuja ennakkoasenteita.

Jälleen kerran pidin todella paljon suuresta osasta kirjaa, mutta niin kutsuttu loppurytinä vei maun koko tarinasta. Arvasin yhden, mielestäni oleellisen, juonenkäänteen vähän liian aikaisin takakansitekstin takia. Lisäksi loppuosa muistutti huonoa kauhuelokuvaa: turhan oloista, liiallista splatteria; sinne tänne juoksentelua ja koheltamista. Eniten minua jäi harmittamaan se, että yliluonnolliset elementit valtasivat (minun makuuni) liikaa alaa. Kauhu ja jännitys olisivat olleet piinaavampia, mikäli touhu olisi pysynyt realistisempana. Makuasiahan tämä on, mutta minä en pidä liiallisesta elokuvamaisuudesta. Hiukan jupisen myös siitä, etteivät henkilöiden väliset tunteet ja niiden mahdollinen kehittyminen välittyneet lukijalle asti kovin hyvin.

Edelleen jään mielenkiinnolla odottamaan Vänskän seuraavaa kirjaa. Vaikka Valkoinen aura kärsikin suuresti loppunsa takia, en voi väittää ettenkö olisi nauttinut suuresti kolmen ensimmäisen neljänneksen aikana.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Mistä puhumme kun puhumme jostain

Pasi Heikura: Mistä puhumme kun puhumme jostain, Aristoteleen kantapään tutkimuksia
Docendo 2013, 245s.

En muista kuunnelleeni radiosta mitään tiettyjä ohjelmia sitten teinivuosien, jolloin kökötin kiltisti sormi valmiina rec-napilla kuuntelemassa Salovaaraa ja Anssia sekä Alivaltiosihteeriä. Viimeksi mainitusta tuttu Pasi Heikura on juontanut Aristoteleen kantapää -ohjelmaa jo kahdeksan vuoden ajan, mutta minä tutustuin näihin mielenkiintoisiin kielellisiin tutkimuksiin vasta tämän kirjan kautta.

Mistä puhumme kun puhumme jostain sisältää valikoituja haastatteluja monipuolisista aiheista aina tähtien nimistä Vänrikki Stålin lentävien lauseiden kautta ravihevosten nimiin ja turkulaisvitseihin. Kirjan lukeminen kesti kauan, sillä näitä humoristisia, mutta sisällöltään rikkaita haastatteluja ei voi lukea kovin tiiviiseen tahtiin. Jokaista asiantuntijahaastattelua edeltää Heikuran alustus käsiteltävään aiheeseen ja itse haastattelu lienee litteroitu suoraan puheesta. Puhekielisyyden tietenkin huomaa, mutta sehän kuuluu asiaan.

Tätä kirjaa lukiessa oppii väkisinkin uusia asioita. Esimerkiksi  sen, että grönlannin kielessä on sana Oqimaaqatigiissaarluartariaqartoq, joka tarkoittaa "vaikea ongelma koskettaa jatkuvasti kaikkia, mutta on siinä myönteisiäkin puolia". Kuinka kätevää! Sitäkään en tiennyt, että sana muskeli tulee latinan sanasta musculus, joka taas tarkoittaa pientä hiirtä.

Puhemiehen työstä puhuttaessa Heikura tekee oivia havaintoja demokratiasta:

"Ateenan kaupunkivaltion demokratiassa äänioikeus oli vapailla miehillä, ei orjilla eikä naisilla. Nykyaikaisessa demokratiassa valinnan vapaus on niin pitkälle vietyä, että ihmiset saavat itse päättää, ovatko he kansalaisia ja käyttävät äänioikeuttaan vai ovatko he orjia eivätkä käytä äänioikeuttaan."

Yllättäen maakuntalauluja käsittelevä Laura Kolben haastattelu tarjoaa pakkoruotsin vastustajille vaikeasti tyrmättäviä huomioita. Moni maakuntalauluhan on alunperin kirjoitettu ruotsiksi ja käännetty suomeksi vasta myöhemmin, aivan kuten Maamme -laulukin. Kolbe toteaa:

"-- Nykyinen kielikeskustelu on aika lailla liukunut pois siitä alkuperäisestä asetelmasta. Suomen kulttuurihistoria on todella varsin pitkälti tuotettu ruotsin kielellä. Itse ajattelen niin kuin Topelius aikoinaan, että me olemme yksi kansa, joka puhuu kahta kieltä. Tässä ei pitäisi olla mitään kovin dramaattista, poliittista tai isänmaallisuutta kieltävää tai tunnustavaa, tämä on se historiallinen tausta, jolla me lepäämme. Itse olisin siitä kyllä hyvin ylpeä, tällainen kaksijakoinen identiteetti on hieno."

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Vaikka Heikura ei ole haastattelijanakaan sieltä vakavimmasta päästä, eivät haastattelut ole kuitenkaan (pelkkää) vitsailua vaan jokaisesta aiheesta tosiaan saadaan paljon irti. Hurjan mielenkiintoinen kirja, jota suosittelen etenkin kielestä ja sen kehittymisestä kiinnostuneille.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Säde

Miina Supinen: Säde
WSOY 2013, 328s.

Arkeologiaa, muinaisia jumalia palvovia lahkolaisia, kolmiodraamaa sekä uskontojoen, uskomusten ja tieteen pohdintaa. Muun muassa näistä elementeistä on koottu Miina Supisen romaani, Säde.

Muinaisia jumalia palvovan joukon johtohahmo Voula Papadupoulos kutsuu entisen kollegansa Vic Allcockin suorittamaan arkeologisia tutkimuksia läheiselle ikivanhalle uhripaikalle. Vic pestaa assistentikseen entisen panonsa, Säteen, johon on aikoinaan tutustunu kaivauksilla Etelä-Euroopassa. Säteellä on poikaystävä, mutta se ei ole esteenä Vicin sängyssä vierailulle. Lahkolaisten toiminta aluksi huvittaa, mutta alkaa vähitellen kiehtoa Sädettä, joka etsii vastauksia ikiaikaiseen kysymykseen siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joiden tyylistä pidän todella paljon. Hän kirjoittaa sulavan letkeästi, niin että sivut kääntyvät ihan huomaamatta. Samoin kävi Säteen kanssa: lukeminen oli ihanan vaivatonta. Mutta. Sädettä vaivaa sekavuus. Aineksia on vaikka mihin, useampaankin kirjaan. En ole varma, mikä oli tämän kirjan pääpointti, sen verran tasaisesti kaikki juonentyngät saivat huomiota. Kuolemaa käsittelevät pohdiskelut tuntuivat jotenkin päälle liimatuilta, ihmisten keskinäiset jännitteet ja tunteet jäivät hyvin etäisiksi. Kirjan luettuani en ole oikein varma siitäkään, mihin genreen tämä kirja kuuluu. Ajoittain koin lukevani ihmissuhdedraamaa, kasvukertomusta ja jopa kauhua tai vähintään jännitystä.

Säde jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Samaan aikaan olen pettynyt kirjan yltiö-kaikkeen ja viehättynyt tekstin jouhevuudesta. Liha tottelee kuria säilyy suosikkinani Supisen tuotannosta, mutta odotan kyllä suurella mielenkiinnolla, mitä Supinen seuraavaksi kirjoittaa.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Smoolannin sankari ja muita kertomuksia

Astrid Lindgren: Smoolannin sankari ja muita kertomuksia
(Småländsk tjurfäktare och andra berättelser, 1983)
WSOY 1983, 351s.
Suom. Irmeli Järnefelt,
Laila Järvinen, 
Eila Kivikkoaho ja
Kerttu Piskonen
Kuvitus: Björn Berg
Eric Palmquist
Ingrid Vang Nyman
Ilon Wikland

Smoolannin sankarin aloitimme jo tammikuussa, mutta Herrat Lemu ja Gummi kiilasivat lukuvuoroon kesken kaiken ja tämä joutui tauolle. Astrid Lindgrenin sadut ovat viehättäviä, vaikka niistä löytyy myös paljon surullisia seikkoja. Pikku-Piiaa kohdellaan kuin pahaista piikatyttöä, Samukustin asuinolot ovat kovin ankeat ja Meerit kuolee suuren kiven alle kesken koulupäivän. Tällaisia tarinoita lukiessa lasten reaktiot ovat aina arvoitus. Joskus lapset takertuvat asioihin, jotka eivät aikuisesta tunnu niin keskeisiltä. Esimerkiksi Samukustin tarinassa 7-vuotiasta jäi vaivaamaan, miten ihmeessä Samukusti jaksoi kävellä kymmenen kilometrin matkan kaneja ostamaan ja vielä takaisin kotiin syömättä ollenkaan. Pahinta ei pojan mielestä ollut koko päivän syömättömyys, vaan käveleminen: "Mää en kyllä ikinä haluais kävellä! Äiti, kävelisitkö sää? Vai söisitkö?"

Vaikka valtaosa kokoelman saduista on melko suoraviivaisia ja arkisia, mukaan mahtuu myös hulvaton kertomus Isosisko ja pikkuveli. Isosisko yrittää parhaansa mukaan kertoa pikkuveljelle tarinaa taikamatolla matkustavasta prinssistä, jonka täytyi napata noidalta taikaomena, jotta sairas kuningas parantuisi. Pikkuveli on vain kovin malttamaton ja keskeyttää kerronnan vähän väliä. Lopulta isosisko turhautuu täysin, muta pikkuveli ei asiasta hätäänny vaan kertoo tarinan loppuun itse:

" -- sitten prinssi istui omenan päälle ja lensi Tukholmaan, ja perässä tuli matto, joka ratsasti noidalla, joka oli niin laiha että kun häntä vain nuuhkaisi, tuli heti terveeksi. Ja kuningas, joka oli jo kuollut kun sinä niin vitkastelit, painoi noidan prinssin rintaa vasten, ja silloin matto söi sen omenan, ja he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."

Yksittäisten tarinoiden lisäksi tästä kirjasta löytyy myös pätkiä Melukylän lapsista, Saariston lapsista, Lotta -tarinoita sekä yksi Eemelin seikkailukin.

Smoolannin sankari ja muita kertomuksia tarjosi mukavia iltahetkiä ja mielenkiintoisia keskustelunavauksia lasten kanssa.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Aavikon tyttäret

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014, 236s.

Nura Farah muutti perheensä kanssa Somaliasta Suomeen ollessaan 13-vuotias. Farah on kirjoittanut esikoisteoksensa suomeksi, eikä kielessä olekaan mitään silmiinpistävää kankeutta havaittavissa.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1950-luvun Somaliaan. Khadijan isä saa surmansa ennen tyttären syntymää ja äiti, hooyo Fatima, keskittyy isoveljen ylistämiseen. Veljeä kohdellaan jo perheen päänä, Khadija on pelkkä tyttö ja tätä iskostetaan lapsen mieleen hyvin pienestä asti.  Lyhyin kappalein etenevä tarina kuvaa Khadijan elämää lapsesta varttuneeksi naiseksi. Arjen työt ja naisiin kohdistuvat vaatimukset ovat näkyvässä osassa, mutta vähän kuin vaivihkaa lukija näkee välähdyksiä väestöä jakavista näkemyseroista.

Aavikon tyttäret on kirjoitettu sellaisella tyylillä tai rytmillä, jota en aivan tavoittanut. Onnistuin eksymään aavikolle juomapaikalle kulkevalta polulta ja tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi. Koin henkilöhahmot hivenen yksipuolisiksi, pelkistetyiksi. Ulkopuolisuudentunteen vaivaamasta lukukokemuksesta huolimatta pidin kerronnan suoruudesta ja vilpittömyydestä. Farahin nimi kannattaa painaa mieleensä.