Ukkosen ääni

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni
Gummerus 1979, 639s.

Jos edellisen Päätalon lukemiseen kuluikin pari vuotta, Ukkosen äänen luin viikossa.

Eletään edelleen välirauhan aikaa. Kallen komppania on siirtynyt Oulusta Iijokisuulle ja vaikka muutto kaupungista syrjäiselle paikalle tympiikin, ei Kalle kauaa joudu ilman naisseuraa pärjäämään. Sairaalan siivoojaksi ilmaantuu nimittäin Enni, ronskiotteinen ja voileipiä ahnaasti syövä nainen, joka pian jakaa Kallen kanssa vuoteensa useimpina öinä. Mikään unelmien vaimoehdokas Enni ei ole, sillä Kalle saa tietää Ennin viettäneen yön matkustajakodissa toisen miehen kanssa. Mutta silti Kalle jatkaa mieluummin sänkyhommia Ennin kanssa, kuin olisi ilman sellaisia iloja.

Tämä Enni-kuvio oli kyllä tuskastuttavaa luettavaa. Ensinnäkään en ole kiinnostunut kenenkään seksielämästä niin paljon, että haluaisin kuulla kaikista panokerroista. Sitten toisekseen ärsytti kun Kalle oli niin Ennin vietävissä, että kaikki muu sai väistyä kunhan sänkyyn pääsi.

Kirjan loppua kohti, Ennin häivyttyä kuvioista, kiinnostukseni lisääntyi merkittävästi. Kalle odottaa luonnollisesti kotiinpääsyä ja aamukammastakin alkavat piikit mukavasti vähentyä. Mutta maailmalla tapahtuu sellaisia asioita, että pian kutsutaan jo reserviläisetkin takaisin palvelukseen. Katkerana pakkaa Kallekin siviilivaatteensa takaisin kotiin lähetettäväksi, kun komppania aloittaa matkansa itään, aina rajan yli vanhan Venäjän puolelle.

Kallen lyhyttä kotilomaa lukuunottamatta kotiväestä ei juurikaan kerrota. Kotoa kyllä tulee muutama kirje, mutta Kallella on niin kiire leikkiä kotia Ennin kanssa, että itse hän ei montaa kirjettä ehdi kirjoittaa.

Ukkosen ääni oli Ennistä huolimatta oivallista luettavaa kesälomalla. Sain ihan rauhassa uppoutua kirjaan, kun ei tarvinnut koko ajan vilkuilla kelloa ja hoppuilla kotitöiden kanssa. Vaikka tämä kirja ei mihinkään jännittävään cliffhangeriin lopukaan, seuraava osa on jo nostettu hyllystä yöpöydälle lukuvuoroaan odottamaan.

They Both Die at the End

Adam Silvera: They Both Die at the End
HarperCollins 2017, 8h 30min.
Lukijat: Bahni Turpin, Michael Crouch & Robbie Daymond

Joskus lähitulevaisuudessa kuolema ei enää tule yllätyksenä. Kuolemat osataan ennustaa ja jokainen ihminen saa kuolinpäivänsä alkaessa puhelinsoiton Death-Castilta, jotta kukin voi viettää viimeisen päivänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Syyskuun viidentenä päivänä, pian keskiyön jälkeen puhelun saavat muiden muassa Mateo ja Rufus. He eivät tunne toisiaan, mutta sattuman (ja Last Friend -applikaation) kautta he päätyvät viettämään viimeisen päivänsä yhdessä.

Adam Silvera kertoo tarinan, joka on yhtä aikaa surullinen, hauska, ahdistava ja ihana. Idea on tavallaan kaukaa haettu, toisaalta taas hyvinkin realistinen. Jos kuoleman voisi ennustaa, on helppo uskoa, että jotain Death-Castin ja Last Friendin tapaista olisi takuulla olemassa. Kirjassa kuoleville järjestetään erilaisia elämysmatkoja ja heille on tarjolla erilaisia etuja. Tietysti sopivaan hintaan. Tämäkin kuulostaa todennäköiseltä.

Äänikirja on toteutettu kolmen lukijan voimin ja lopputulos on ensiluokkainen. Mateolla ja Rufuksella on omat ääninäyttelijänsä, kolmas antaa äänensä Mateon parhaalle ystävälle, Rufuksen kavereille ja muutamille muille minä-kertojille.

Joillakin kirjoilla on minuun sellainen halausvaikutus, että haluaisin ihan hirveästi rutistaa sen kirjan hahmoja. Tai edes sitä kirjaa. Äänikirjan huono puoli oli se, että kirjan loputtua piti tyytyä klikkaamaan sille viisi tähteä kun en viitsinyt puhelinta halailla.

The Unbeatable Squirrel Girl Beats Up the Marvel Universe

Ryan North: The Unbeatable Squirrel Girl Beats Up the Marvel Universe
Marvel 2016, 120s.
Piirrokset: Erica Henderson

Nyt en muista mistä yritin löytää sarjakuvasuosituksia, mutta jossakin päin internetiä suositeltiin Ryan Northin The Unbeatable Squirrel Girl Beats Up the Marvel Universea. Lähtökohtaisesti supersankarit eivät hirveästi kiinnosta, mutta aina silloin tällöin on ihan hyvä poistua mukavuusalueeltaan.

Doreen Green on opiskelija ja supersankari, joka on luonnollisesti myös ystävystynyt muiden supersankareiden kanssa. Doreen taistelee rosvoja ja onnettomuuksia vastaan eräänlaisena ihmisoravana, joka voi kommunikoida oravien kanssa. Kaikki sujuu oikein näpsäkästi siihen asti, että Tony Starkin (eli Iron Manin) asunnossa käydyn taistelun tiimellyksessä Doreen lennähtää kehittelyasteella olevaan koneeseen, joka kloonaa Doreenin. Aluksi kaikki näyttää oikein mainiolta: yhden voittamattoman oravatytön sijaan jatkossa heitä olisikin kaksi! Mutta tietysti kloonauksessa on tapahtunut jokin pieni kliksahdus ja klooniversio alkaa haaveilla maailmasta, jossa vallassa olisivatkin ihmisten sijaan oravat.

Juoni on simppeli, kerronta vähän pompsahteleva. Huumoria löytyy, mutta siitä olisi varmasti saanut enemmän irti, jos Marvelin supersankarit kykyineen ja heikkouksineen olisivat olleet tutumpia. Piirrosjälki on oman pienen kokemukseni perusteella varsin perinteistä supersankarityyliä, eli vahvoja viivoja, jotka korostavat ylväitä poseerauksia ja pakaroiden pinkeitä kaaria.

Ihan ok albumi, jonka myötä voin jälleen todeta, että supersankarisarjakuvat vaativat toisenlaisen lukijan.


---

Helmet-lukuhaaste 2018:  21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Matkijanärhi

Suzanne Collins: Matkijanärhi
WSOY 2015, 12h 30min
Suom. Helene Bützow
Lukija: Heljä Heikkinen

Nälkäpeli-trilogian päättävä Matkijanärhi oli minulle sarjan kirjoista ahdistavin. Juhlavuoden nälkäpeli on keskeytynyt ja Katniss on edelleen elossa, mutta hänellä ei ole enää kotia johon palata. Koko alue 12 on tuhottu ja vain murto-osa alueen asukkaista on onnistunut pakenemaan tuholta. On kapinan ja vallankumouksen aika. Katnissista muovataan vallankumouksen johtohahmoa, eräänlaista onnenkalua.

Kun on kahden kirjan ajan saanut jännittää, pysyvätkö Katniss ja Peeta hengissä, tuntui jo vähän raskaalta jatkaa samaa pelkäämistä kolmannen kirjan verran. Mutta tarina kyllä kulkee jälleen vauhikkaasti ja niin koukuttavasti, että mitään turtumista ei ehtinyt syntyä. Kuten aiemmissa osissa, tässäkin riittää yllätyksiä (enimmäkseen ikäviä) ja taisteluita, jotka luonnollisesti vaativat kuolonuhreja. Loppuratkaisu oli minusta virkistävä, sillä pelkäsin jotakin ennalta-arvattavampaa ratkaisua.

En ihmettele lainkaan sarjan saamaa suosiota! Varmasti jonain päivänä katson elokuvatkin, mutta ehkä odotan vielä muutaman vuoden, että voin katsoa ne yhdessä esikoisen kanssa.

Immu ja torninvartijat

Marjut Brunila: Immu ja torninvartijat
Myllylahti 2018, 184s.

11-vuotias Ilmari ei ole saanut uudesta koulusta ystäviä, mutta koulun kanssa tehty kevätretki Littoistenjärven rantaan muuttaa asian. Immu löytää pullopostin, jonka löytäjä kutsutaan mukaan salaseuraan ja törmääpä Immu salaperäiseen tyttöönkin. Tullakseen hyväksytyksi Klaaniin, Ilmarin on tietysti selvitettävä muutama pääsykoe. Pian Immu, Lotta, Lukas ja Niko sekä Ritva ovatkin jo selvittämässä pyörävarkauksien sarjaa. Salaperäinen, vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttökin antaa Immulle pohdittavaa.

Immu ja torninvartijat on kuin nykypäivän Suomeen sijoitettu Viisikko-seikkailu. Tarina upposi perheemme lapsiin loistavasti, vaikka hieman heitäkin ihmetytti se, kuinka kirjan lapset puikkivat öisin salaa ulos seikkailemaan, eikä kenenkään vanhemmat huomanneet mitään.

Tarinaan on ujutettu paljon muutakin kuin pyörävarkauksia ja kummitustyttö. Kirjassa käsitellään ystävyyttä, yksinäisyyttä, työttömyyttä, vanhemman huolestuttavaa alkoholinkäyttöä, epävakaata parisuhdetta/perhe-elämää, pienituloisuutta ja hieman myös monikulttuurisuutta. Lapsia tämmöinen täyteläisyys ei häirinnyt, mutta minusta osan aiheista olisi helposti voinut jättää pois.

Epäuskottavuuksiakin tuli vastaan. Esimerkiksi Immun perheen talousvaikeuksiin viitataan useaan kertaan. Heillä ei ole ollut varaa hankkia Immulle polkupyörää (vaikka isä on alalla töissä silloin kun töitä on), eikä hänellä ole omaa puhelinta. Silti, kun Immu kutsutaan uuden ystävän synttäreille, ostetaan kaverille lahjaksi pyöräilytakki. Takki! Immun äiti on töissä kirjastossa ja on kertonut Immulle lukevansa töissä aina kun ehtii. Veikkaan, että harva kirjastotyöntekijä lukee työaikana, vaikka tekisi vinkkauksia. Mutta kaikkein eniten minua häiritsi se, että nämä lapset tosiaan kupeksivat yöt pitkät ympäri Littoisia ja mitä lie seutuja pyörärosvojen perässä, eivätkä kerro asiasta edes vanhemmilleen vielä siinäkään vaiheessa kun yksi heistä on jo jäänyt varkaiden vangiksi! Pakko oli kirjan loputtua lapsille huomauttaa, että vaikka tällainen seikkailu on kirjana jännittävä ja kiva, niin tosielämässä ei yhdenkään lapsen pidä juosta oikeiden rosvojen perässä.

Niin. Immu ja torninvartijat oli kohdeyleisön mielestä loistava tarina, mutta tämän äidin mielestä turhan täynnä ylimääräistä asiaa ja omilla vaarallisilla teillään juoksevia pikkulapsia. Pojat toivovat Immun jatkavan seikkailujaan Klaanin kanssa ja jos se vain houkuttelee heitä lukemaan, niin minä toivon samaa.

Lapseni huutaa

Arto Leivo: Lapseni huutaa
Mediapinta 2018, 54s.

Tämän kirjan lainasin aivan täysin ja pelkästään sen nimen perusteella. Lapseni huutaa herätti välittömästi halun kertoa kirjailijalle, että sama täällä! Muutaman proosarunon luettuani kävi kuitenkin selväksi, että Leivo tarkoittaa hyvin erilaista huutamista, kuin mitä esiteinin perheessä kuullaan.

Leivo kirjoittaa herttaisesti ja lämpimästi pienen tyttärensä "huutamisesta". Lainausmerkit siksi, että pienen lapsen huutelu on ainakin pääsääntöisesti viatonta ja söpöä, toisin kuin tuollaisen huomattavasti isomman lapsen. Tyttö kutsuu isäänsä, osoittelee asioita ja kailottaa erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Leivo katsoisi välillä mieluummin telkkaria, mutta tytär menee silti huutoineen etusijalle.

Lämminhenkinen ja soma (joskaan ei kansikuvaltaan) teos, joka alitajuisesti auttoi ainakin hetkeksi muistamaan, että samanlainen herttainen taapero tuo ajoittain räyhähengeksi muuttuva esikoinenkin on aikoinaan ollut.

Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 250s.

Hanna Vellingin Kirjosieppo oli lennähtänyt yllätyksekseni postilaatikkoon juuri sopivaan aikaan, kesälomani alkaessa. Takakansiteksti alkaa näin: Make tarjoaa Annalle heidän yhteisessä keittiössään tomaattikeittoa, ranskalaisia perunoita ja lauseen, joka muuttaa Annan koko elämän: "Mä muutan tästä pois." ja hieman alempana kirjasta puhutaan tarinana sokkierosta selviytymisestä.

Tuollainen toiselle osapuolelle täysin yllätyksenä tuleva eropäätös on varmasti hirveä sokki, vaikka perheeseen ei kuuluisikaan vauvaikäistä lasta, koiraa ja juuri allekirjoitettua kahden vuoden määräaikaista vuokrasopimusta. Jo kirjan alussa lukijalle on kuitenkin selvää, ettei Maken ilmoitus sittenkään taida aivan täytenä yllätyksenä tulla. Annan ja Maken suhde on ehkä alussa ollut yhtä onnenhuumaa, mutta sittemmin Annankin olisi jo pitänyt myöntää ongelman jos toisenkin olemassaolo.

Kirjosieppo oli ennakkokäsityksiini verrattuna kepeämpi, humoristisempi ja viihdyttävämpi kirja. Vaikka aihe on ankea (eivätkä Annan vastoinkäymiset rajoitu pelkkään yllätyseroon), yllättävän usein suupielet nousivat hymyyn. Luvut ovat lyhyitä ja hauskasti nimetty niin että oli helppo lukea vielä yksi luku ja senkin jälkeen yksi.

Hahmona Anna on ihan sympaattinen, mutta ärsyttävän helposti muiden määräiltävissä. Tosin ymmärrän senkin, että joskus ei vain kerta kaikkiaan riitä energia, rohkeus tai mikään muukaan, mitä tarvittaisiin niin sanotusti järkeviin ratkaisuihin.

Kirjosieppo on vetävä ja hauska kertomus eräästä parisuhteesta ja siitä toipumisesta.

Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Vihan liekit

Suzanne Collins: Vihan liekit
WSOY 2015, 12h 31min.
Suom. Helene Bützow
Lukija: Heljä Heikkinen

Katniss ja Peeta ovat selvinneet hengissä nälkäpelistä. Tilanne on kaikin puolin ennenkuulumaton ja lisäksi Katnissille vaarallinen. Presidentti Snow ei ole lainkaan innoissaan Katnissin viimeisimmästä tempauksesta ja tekee asian hänelle selväksi. Koska seuraava nälkäpeli on järjestyksessään 75. on Capitolissa päätetty, että sen osallistujat arvotaan entisten voittajien joukosta. Koska Katniss on alueensa ainoa naispuolinen voittaja, on selvää että hän on jälleen yksi kilpailijoista.

Nälkäpeli-sarjan toisessa osassa pysyvät vauhti ja jännitys helposti ensimmäisen osan tasolla. Oikeastaan tässä alkoi pelottaa jo hieman enemmän, sillä enää Katnissilla ei ole vastassaan "vain" muita kilpailijoita, vaan selvästi isompia pahiksia.

Loppuratkaisu osoittaa, että lisää taisteluita on tulossa ja ne ovat jopa arvaamattomampia kuin areenalla käydyt.

Aattelu rulettaa

Pekka Kytömäki: Aattelu rulettaa
Aviador 2018, 85s.

Jos saippuakauppiasta ei lasketa, tutustuin palindromeihin Alivaltiosihteerin kautta. Ehkä lukioikäisenä yritin noin yhden illan verran kehitellä jotain omaakin, mutta en kerta kaikkiaan päässyt jyvälle siitä, miten voi muodostaa edes etäisesti järkevän kuuloista tekstinpätkää, joka olisi sama myös lopusta alkuun luettuna. Onkin siis aivan pakko nostaa hattua ja antaa tunnustusta Pekka Kytömäelle, joka on kirjoittanut kokonaisen palindromirunokirjan.

Käsittämätöntä!
Olen ihan äimänä jo tästä palindromihommasta, mutta näissä runoissa on myös huumoria ja ajankohtaisuutta. Parasta on silti se, että lukeakseen kirjan uudestaan ei tarvitse vaivautua palaamaan etusivulle, vaan voi vain vaihtaa lukusuuntaa.

Hykerryttävää luettavaa, joka olisi ansainnut tulla blogatuksi palindromina.

Paper Girls 4

Brian K. Vaughan: Paper Girls 4
Image Comics 2018, 128s.

1980-luvulla postia jakaneet tytöt ovat hyppineet ajassa sinne tänne jo kolmen albumin verran. Tässä neljännessä albumissa he päätyvät vuodenvaihteeseen -99/-00. Maailma on hirveässä kaaoksessa Y2K:n takia (muistatteko, miten sen pelättiin aiheuttavan ties millaisia katastrofeja?), mutta pahimman kaaoksen näkee vain Tiffany.

Luin kolme aikaisempaa albumia yhteen menoon ja muistan olleeni jo silloin hieman pihalla. Näin puoli vuotta myöhemmin olikin tosi hankalaa saada juonesta kiinni. Sentään tarina ei jäänyt aivan pelkäksi kaaokseksi, minulle siis, vaan ehdin jopa nauttia hetken ennen sivujen loppumista.

Vaughanin mielikuvitusta on pakko ihailla jälleen. Etenkin siksi, että hän kirjoittaa samaan aikaan myös Sagaa, joka sekin on sekä juonellisesti että hahmojensa osalta täynnä yllätyksiä ja monipuolisuutta.

Nälkäpeli

Suzanne Collins: Nälkäpeli
WSOY 2015, 11h 52min.
Suom. Helene Bützow
Lukija: Heljä Heikkinen

Nälkäpeli on monen muun kirjan tavoin keikkunut lukulistalla pienen ikuisuuden. Sisko toi minulle kaksi ensimmäistä osaa lainaan vuosia sitten, mutta palautin ne lukemattomina, kun löysin koko sarjan yhteisniteenä omaksi. Mutta sekin siis on jäänyt hyllyyn nököttämään.

Äänikirjat toimivat minulla näköjään tämmöisinä matalan kynnyksen lukujonon purkajina. Perinteisesti lukemalla helposti uuvun, jos kirjan alku on hidas. Olen niin hidas lukija, että harmittaa lukea pari päivää ihan vain päästäkseen kirjassa sellaiseen kohtaan, jossa jotain alkaa tapahtua. Nälkäpeli tosin alkaa vauhdikkaasti, joten luultavasti paperikirjakin olisi pitänyt otteessaan, mutta sellaiseen kolmen kirjan paksuiseen opukseen tarttuminen on ihan oma asiansa sekin...

Nälkäpeli sijoittuu mantereelle, joka aiemmin tunnettiin Yhdysvaltoina. Lukuisat sodat ja luonnonmullistukset ovat tehneet tuhojaan ja alue tunnetaan nykyisin Panemina. Se on jaettu numeroituihin alueisiin, sektoreihin, joiden välillä eivät tavalliset ihmiset pääse matkustamaan. Kerran vuodessa järjestetään nälkäpeli, johon arvotaan kunkin alueen nuorista kaksi osallistujaa, tyttö ja poika. Peli on raaka: osanottajat taistelevat vaikeissa olosuhteissa toisiaan vastaan ja viimeiseksi hengissä pysynyt julistetaan voittajaksi. Kaikkea seurataan tarkkaan ja peliä seurataan myös kotikatsomoissa. 16-vuotias Katniss ei pysähdy harkitsemaan muita vaihtoehtoja, kun hänen pikkusiskonsa nimi nostetaan osallistujia arvottaessa. Hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Primin tilalle.

En ole nähnyt näistä kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta japanilainen Battle Royale on tullut katsottua, joten idea tuntui siinä mielessä tutulta. Asetelma on julma ja karu, mutta tarinassa on silti mukana myös lämpöä ja ripaus huumoriakin.

Haluan antaa erityiskehuja Heljä Heikkiselle, joka ei pelkää eläytyä lukemaansa tekstiin. Kun joku huutaa, hädän tai vihan kuulee myös kirjan kuuntelija. Muutenkin tätä oli erityisen miellyttävä kuunnella.

Jos jollakin muullakin on tämä sarja vielä kokematta, niin kannustan tarttumaan siihen nyt! Jännittävä ja toiminnantäyteinen seikkailu sopii hyvin yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Yläikärajaa ei onneksi ole.

Fullmetal alchemist 1-2

Hiromu Arakawa: Fullmetal alchemist 1, 182s.
Fullmetal alchemist 2, 179s.
Sangatsu Manga 2018 (5. painos)
Suom. Juha Mylläri

Edward ja Alphonse Elric ovat veljeksiä - ja alkemisteja. Edward on noussut jo 12-vuotiaana valtion viralliseksi alkemistiksi, mitä joidenkin on hieman vaikea sulattaa. Fullmetal Alchemistina eli teräsalkemistinä tunnettu Edward kiertää ympäri maata suuressa haarniskassa kulkevan pikkuveljensä kanssa etsimässä viisastenkiveä. Kiveä he tarvitsevat erittäin haastavaan alkemistiseen yritykseen palauttaa jotakin epäonnistuneessa kokeessa menetettyä.

Tietenkään viisastenkiven etsiminen ei ole helppoa, varsinkaan kun kenelläkään ei tunnu olevan tietoa kiven olinpaikasta. Etsintämatkalla veljekset kohtaavat erinäisiä haasteita, pieniä ja varsinkin vähän suurempia.

Tässäpä vasta sympaattinen parivaljakko!
Etenkin jättihaarniskainen Alphonse on herttainen tapaus, sillä kontrasti ulkonäön ja persoonallisuuden välillä on melkoinen.

Pidän sekä selkeästä, mutta ei pelkistetystä, piirrostyylistä, että juonenkehittelystä.  Suomennos on tasokasta ja tätä fonttia on ihanan helppo lukea. Nyt kun sarjasta otetaan jälleen uusi painos, voisikin kerätä tämän kokonaan omaan hyllyyn, sillä vanhin poika on innostunut mangasta ja lukenut jo muutaman sarjan kokonaan.

May I Have Your Attention, Please

James Corden: May I Have Your Attention, Please?
Random House UK 2011, 10h 8min
Lukija: James Corden

Jokin aika sitten useampikin kaveri linkkasi Facebookissa James Cordenin ja Sir Paul McCartneyn Carpool Karaoke -videon, joka kannattaa ehdottomasti katsoa nyt, jos ei ole aiemmin nähnyt.

Minulla oli jo valmiiksi Storytelin kirjahyllyssä odottamassa tämä Cordenin omaelämäkerta May I Have Your Attention, Please?, joten kun kerran Corden oli youtube-videon myötä todistanut olevansa sympaattinen tapaus, oli ihan luonnollista klikata hänen kirjansa seuraavaksi kuunteluun. (Seuraan todella vähän tv-sarjoja tai elokuviakaan, joten James Cordenistakin tiesin entuudestaan vain sen verran, että hän tekee työkseen jotakin ihmisiä viihdyttävää.)

Jo lapsena James nautti huomion keskipisteenä olemisesta. Corden myöntää olleensa huomiohakuinen ärsyttävyyteen asti ja tunnustaa käyttäytyneensä ajoittain todella kusipäisesti suosion noustua hattuun. Corden haaveili urasta näyttelijänä, työskenteli kovasti saavuttaakseen sen ja joidenkin mutkien ja kuoppien kautta päätyi luomaan ystävänsä kanssa Gavin & Stacey tv-sarjan, joka myös menestyi hyvin. Ja siinä kai kirjan oleellinen sisältö oikeastaan onkin.

Eniten tykkäsin siitä kohdasta, jossa Corden kohtaa ensimmäistä kertaa Take Thatin, jota hän fanitti bändin alkuajoista asti. On aina lohduttavaa kuulla muistakin huonosti ihailunsa peittävistä faneista, jotka eivät pysy cooleina ja asiallisina, vaan ehkä jopa esittävät jonkun kivan pikku tanssikuvion todistaakseen ihailunsa syvyyden.


---

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta

Viides Maamme-kirja

Karri Paleface Miettinen: Viides Maamme-kirja
Eli ajatuksia suomalaisuudesta
Like 2017, 3h 59min.
Lukija: Karri Paleface Miettinen

Tämän kirjan lukemiseen meni kolme kuukautta. Syynä ei todellakaan ollut kirjan sisältö, vaan se että yritin lukea tätä e-kirjana. Silmäni eivät kestä pitkiä aikoja ruudun ääressä, joten etenin noin luku päivässä tahtia ja välillä e-kirjan lainasi kirjaston hyllystä joku muukin. Lopulta vaihdoin äänikirjaan ja sittenpä tulikin nopeasti valmista.

Miettinen kirjoittaa suorasanaista tekstiä lukuisista aiheista maahanmuuttajista Suomen sisällissotaan ja suomalaisuuden määritelmästä suomirapiin. Jos olisin lukenut fyysisen kirjan, olisin lykännyt muistilappuja vähän joka väliin, mutta nytpä minulle ei ole tarjota minkäänlaista lukunäytettä.

Tästä kirjasta oli helppo pitää, sillä olen monista asioista Miettisen kanssa samoilla linjoilla. Ihan jokaisesta aiheesta en kauheasti välittänyt, mutta lähes kaikista jutuista kylläkin. Miettinen osaa olla kriittinen perustellusti ja rakentavalla tavalla. Hän ei vain osoittele yhteiskunnan epäkohtia, vaan myös taustoittaa niitä ja ehdottaa parempaa suuntaa. Empatian ja solidaarisuuden lisääminen olisi jo jonkinlainen alku.


Suosittelen tutustumaan tähän avoimin mielin!

Lumikki-trilogia

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 6h 27min
Valkea kuin lumi, 5h 24min
Musta kuin eebenpuu, 3h 55min
Tammi 2014
Lukija: Anna Saksman

Salla Simukan Lumikki-trilogia on keikkunut ylipitkällä lukulistallani kutakuinkin ilmestymisestään asti. Siihen nähden olisin kuvitellut edes hämärästi tietäväni, millaisista kirjoista oikein on kyse, mutta jälleen kerran yllätyin! Sen sijaan, että Lumikki Andersson olisi minkään satumaisen fantasiatarinan sankaritar, hän onkin "vain" vaarallisiin tilanteisiin ajautuva lukiolainen. Olin siis asennoitunut vähintään reaalifantasiaan, mutta sainkin kuunnella todella nopeatempoista toimintaa.

Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu ovat itsenäisiä teoksia, joiden taustalla kulkee kuitenkin Lumikin omaan perheeseen liittyvä salaisuus, joten tämäkin sarja kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä.

Ensimmäisessä osassa Lumikki joutuu vastentahtoisesti keskelle sotkua, johon liittyy kassillinen verisiä seteleitä ja satuteemaiset juhlat. Toisessa osassa Lumikki on matkustanut Prahaan nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta vaikeudet tuntuvat etsiytyvän sielläkin hänen seuraansa. Rentouttavasti kulttuurimatkasta kehkeytyy takaa-ajojen vauhdittama kohtaaminen uskonnollisen lahkon kanssa. Trilogian päättävässä kirjassa Lumikki saa nimettömiä kirjeitä ja tekstiviestejä tuntemattomalta stalkkerilta. Varjo tuntuu tietävän Lumikista kaiken, jopa enemmän kuin Lumikki itse.

Kerronta on selkeää olematta liian suoraviivaista tai töksähtelevää. Anna Saksman taas tekee lukijana hyvää työtä siten, että tässä tuli todellakin kuunneltua tarinaa, ei lukijaa.

Kaiken pakenemispainotteisen toiminnan ohella Lumikin  perheen vaiettu menneisyys paljastuu vähitellen. Lukijalle totuus valkenee todennäköisemmin nopeammin kuin Lumikille, jolla on liian paljon tekemistä ihan vain hengissä pysymisen kanssa.

Minut trilogia vei heti kerralla mukanaan. Kuuntelin nämä reilussa vuorokaudessa, kiitos säädettävän kuuntelunopeuden, ja sain samalla tehtyä muutaman pitkään lykkäämäni tylsän kotihomman.  (Voin kertoa, että jos maalarinteippi ei irtoa ikkunoista tuoreeltaan, ei se lähde sen helpommalla parin viikon odottamisenkaan jälkeen.)


---

Helmet-lukuhaaste:  43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015)
Tammi 2018, 13h 31min.
Lukija: Anni Kajos

Sivuhenkilöstä blogatessa tuskailin, kun Rakkaudenhirviö oli jäänyt hyllyyn odottamaan lukuvuoroaan. Kun huomasin sen ilmestyneen äänikirjana, napsautin sen saman tien kuunteluun. Ja kuuntelinkin tuplanopeudella kahdelta istumalta, sillä tykkäsin tästä enemmän kuin kuvittelin olevan mahdollista.

Kirjan päähenkilö kasvaa jossakin itäisen Suomen kaupungissa, perheessä jossa tavallisuus on tavoittelemisen arvoista. Että kunhan kaikki olisi mahdollisimman normaalisti, se riittäisi. Parasta on, jos on niin tavallinen, ettei kukaan (esim. naapurit) ajattele perheestä käytännössä mitään, paitsi korkeintaan kuvailisi normaaleiksi. Erityisen tärkeää on, että tytöt ovat mahdollisimman tavallisia. On turha haaveilla mistään erikoisista ammateista, kun joku vaatimaton perustyö kyllä ajaa asiansa. Mutta entä jos se vanhempien tavallinen ei riitä tyydyttämään yhtään mitään?

Rakkaudenhirviö on kerta kaikkiaan mahtava kirja. Vaikka itse olen kasvanut kirjan päähenkilöön verrattuna aivan Suomineidon vastakkaisella kyljellä, tunnistin tästä paljon itselle tuttuja juttuja. Juuri tuo tavallisuuden tavoittelu ja kauhea stressaaminen siitä, mitä muutkin nyt ajattelevat ja ylipäätään se älä-tee-itsestäsi-mitään-numeroa -asenne! Jos yrittää väkisin ahtautua mihin tahansa muottiin, niin raskastahan se on.

Jos muuten lapset eivät olisi olleet nukkumassa, olisin varmaan huutonauranut sille päähenkilön äidin yksinäiselle ystävälle, joka on töissä kirjastossa ja harrastaa tuhannen palan palapelejä! Kas kun olen itse töissä kirjastossa ja juuri viime postauksessa kehuskelin palapeliflowlla ja tätäkin kuunnellessa kasasin onnellisena 1098-palaista Star Wars -palapeliä.

Rakkaudenhirviön kuunteleminen (ja sen palapelin kasaaminen) oli loistava tapa viettää myrskytuulista ja sateista juhannusta.

Minä näen sinut

Clare Mackintosh: Minä näen sinut
(I See You, 2017)
Gummerus 2018, 13h 25min
Suom. Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Luin  joulukuussa Clare Mackintoshin esikoisteoksen Annoin sinun mennä. Tuo kirja piti otteessaan todella lujasti, mutta kirjassa oli sellainen käänne, joka jätti karvaan jälkimaun. Tätä Mackintoshin toista kirjaa olen kuullut kehuttavan ja kun työkaveri totesi, että tämä on edellistä parempi, päätin antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden.

Valitsin lukuformaatiksi äänikirjan, sillä meillä on kuopuksen kanssa oivallinen palapeliflow ja näin lomalla on ollut mukavaa istua iltaisin kuuntelemassa kirjaa ja tekemässä palapeliä. Putkonen-Örnin ääni on erittäin miellyttävä ja juonikuviokin on sellainen, että ei tätä olisi oikein malttanut sulkea edes yöksi.

Zoe Walker tyrmistyy nähdessään lehdessä senssipalstan vieressä ilmoituksen, jossa on hänen oma kuvansa. Läheiset koittavat rauhoitella häntä, eivätkä ole lainkaan vakuuttuneita siitä, että kuvan nainen tosiaan olisi Zoe. Pian Zoe kuitenkin huomaa, että samanlaisessa ilmoituksessa esiintyneet naiset ovat joutuneet erinäisten rikosten uhreiksi ja luonnollisesti hän alkaa pelätä omasta puolestaan.

Mackintosh kuljettaa tarinaa taitavasti ja tiputtelee lukijalle hienovaraisia vihjeitä siitä, kuka kaiken takana puuhaa ja mitä. Kirjan lopussa on kuitenkin toimintaelokuvista tuttua rytinää, kun asiat alkavat ratketa ja pari päähenkilöä on hirvittävässä vaarassa.

Idea on inhottava, sillä se tuntuu niin realistiselta. Näin voisi oikeasti tapahtua. Tällaisia ihmisiä varmaankin on olemassa. Yhdyn työkaverin mielipiteeseen siinä, että Minä näen sinut on edeltäjäänsä parempi teos. Työkaveri oli oikeassa myös siinä, että tämä olisi ollut vielä parempi ilman aivan viimeistä lukua.