Messusuunnitelmat ja kuinka ne eivät toteutuneet

Monien muiden bloggareiden tapaan valmistauduin Helsingin Kirjamessuille jo hyvissä ajoin. Selailin messulehteä moneen kertaan ja koetin selvittää, mitä ohjelmia ehtisin realistisesti ajatellen kuuntelemaan. Päällekkäisyyksiä jäi kyllä ihan viimeiseenkin aikatauluun, mutta noin yleisesti ottaen onnistuin mielestäni poimimaan sopivan paljon ja monipuolista ohjelmaa. Junaliput olin varannut jo kuukautta aiemmin, sisko oli hoitanut hotellivarauksen. Olin sopinut tapaavani ystävän lounaalla ja lisää ystäviä illallisella. Bloggaripassi oli myönnetty ja laukut pakattu. Näitä messuja olin odottanut edellisten päättymisestä asti, eikä mikään voisi sotkea näitä suunnitelmia!



...paitsi se, että heräsin lähtöä edeltävänä yönä oudon kipeänä, eikä se kipu suostunut hellittämään millään. Lopulta oli pakko lähteä ensiapuun, missä yritin kyllä kovaasti vakuutella lääkärille, että olen lähdössä reissuun aamulla. Lääkäri oli toista mieltä, samoin se kipu. Bloggaripassin sijasta sain sairaalarannekkeen.

Niinhän siinä sitten kävi, että junan lähtiessä minä makasin lääketokkurassa sairaalasängyssä ja odotin pääsyä CT-kuvaan. Onneksi kivun syy selvisi, lääkkeet auttoivat ja pääsin kotiin vielä samana päivänä. Olo oli kuitenkin vahvojen lääkkeiden jäljiltä niin huono, että niille viimeisillekin toivonrippeille messuille pääsemisestä oli heitettävä hyvästit.

Messureissun peruuntuminen harmittaa ihan hirveän paljon, mutta olen kyllä iloinen että sairastuin kotona, enkä vieraalla paikkakunnalla tai junassa.

Lauantaina piti hakea auto sairaalan parkkipaikalta ja kun siinä jalkeilla olin, niin kävin leikkimässä kirjamessuja paikallisessa Prismassa. Siellä on ihan kelvollinen kirjaosasto ja lohduttauduin ostamalla Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan, Paperi T:n Post Alfa -runokirjan sekä Pertti Jarlan Fingerporin koko kuva 4 -sarjakuva-albumin. Ja myös villalankaa ja uudet puiset sukkapuikot.Yhtäkään kirjailijaa ei näkynyt, enkä päässyt keskustelemaan kirjoista kenenkään kanssa, mutta eipä ollut liikaa tungostakaan tai jonoa kassalle.

Että ihan ei nyt suunnitelmat Kirjamessujen suhteen toteutuneet, mutta ensi vuonna uusi yritys paremmalla onnella.

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon
Toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä
WSOY yhteistyössä Ellun Kanojen kanssa
2017, 376s.

Viimeinkin sain aloitettua Novellihaaste 2:n ja huh, millaisella kokoelmalla!

Toinen tuntematon kokoaa yksiin kansiin 22 novellia, joissa pääosassa on nainen. Tuntemattomassa sotilaassa etäisiksi ja jopa nimeämättömiksi jääneiden naisten ajatuksia ja kokemuksia ovat monimuotoisiksi novelleiksi kirjoittaneet 22 kotimaista kirjailijaa Laura Gustafssonista Hanna Weseliukseen.

Toisen tuntemattoman päähenkilöt ovat muun muassa äitejä, vaimoja, sisaria, rakastettuja ja lottia. Kotirintamalla naisten täytyy hoitaa niin omat kuin tavallisesti miesten tekemät työt, hoitaa koti ja lapset. Kaiken aikaa mieltä kaihertaa epätietoisuus läheisen kohtalosta. Jos pappi astelee pihatietä pitkin, onko pakko ottaa vastaan huonot uutiset?

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan lukiossa, 90-luvun lopussa. Elokuvaakaan en usko nähneeni sen jälkeen, joten mitenkään tuoreessa muistissa eivät miesten kohtalot olleet. Jokaista novellia edeltävä lainaus Tuntemattomasta sotilaasta ohjaa kuitenkin lukijaa sen henkilön suuntaan, jonka läheinen seuraavaksi on äänessä.

Tässä kirjassa tyylejä on yhtä monta kuin kirjoittajaakin. Perinteisemmän kerronnan lisäksi mukana on muun muassa kirjeitä, haastattelu ja lehtijuttu oikaisuvaatimuksineen.

Syvimmin minuun vaikutti Niina Revon novelli Martta. Peukutankin sitä novellihaasteen sävy-peukulla, sillä tämän novellin sävyt ovat melkein sietämättömän syviä.

 Martta Vuorelan poika, Jaakko, on rintamalla ja äidin huoli on käsin kosketeltava. Suru-uutisen saapuessa Martta musertuu. Hän ei edes yritä käyttäytyä "normaalisti" tai olla ylpeä siitä, että oma poika antoi henkensä isänmaan puolesta. Martta suree joka solullaan.

En näköjään voi edes kirjoittaa tästä novellista itkemättä.

Toinen tuntematon on paitsi loistavaan ideaan perustuva laadukas novellikokoelma, hieno kirja juhlistamaan satavuotiasta Suomea

The Wonder

Emma Donoghue: The Wonder
Pan Macmillan 2016, 12h 23min.
Lukija: Kate Lock

Lib Wright, englantilainen sairaanhoitaja, kutsutaan Irlantiin hoitamaan hieman erikoisempaa tapausta. Lib ei etukäteen tiedä, mikä hänen potilastaan vaivaa ja hyvin pian käy ilmi, ettei kyse ole aivan arkipäiväisestä ongelmasta. Syrjäisen ja vaatimattoman kodin 11-vuotias tytär, Anna, on syönyt viimeksi neljä kuukautta sitten. Ihme kyllä, tyttö on edelleen elinvoimainen. Yhdessä erään nunnan kanssa Libin tulee valvoa tyttöä kellon ympäri siltä varalta, että hän sittenkin syö muiltta salaa. Mikäli Anna ei todellakaan syö mitään, hänet voidaan julistaa pyhimykseksi.

The Wonder on ihastuttavan vanhahtava tarina. Lib kiintyy Annaan, joka on ikäistään nuoremman oloinen mutta nokkela lapsi. Annan mysteerin haluavat selvittää monet muutkin, muun muassa eräs miestoimittaja, jolle Libin on yllätyksekseen helppo avautua ajatuksistaan.

Kate Lock on lukijana miellyttävää kuunneltavaa. Kaikilla hahmoilla oli omat äänensä ja vaikka Annan serkun vahva irlantilaisaksentti tuottikin haasteita, kuunteleminen ja ymmärtäminen oli todella helppoa. Tunnelma on vahva ja uskottava: on epätietoisuutta, huolta, epävarmuutta ja vihaakin. Kerrassaan oivallinen tarina!

2 x Emmi Valve

Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää
Huuda Huuda 2015, 95s.

Emmi Valveen esikoisteos, Sit kun sun naama räjähtää, on kokoelma kirjailijan päiväkirjamerkintöjä vuodelta 2011. Albumissa käistellään aikuistumista ja sen haasteita, ihmissuhteita ja läheisen ihmisen kuolemaa. Jollain lailla koin koko teoksen eräänlaisena surutyönä: millaista on ikävöidä ja kaivata ihmistä, joka on joskus ollut todella läheinen, vaikka suhde olisikin vaikeasti määriteltävissä ja yhteys sittemmin kokonaan katkennut.

Mustavalkoinen piirrosjälki on karuhkoa ja siellä täällä käytetty tyylitelty tekstaus hivenen haastavaa luettavaa. Kokonaisuus on kuitenkin eheä.

Emmi Valve: Armo
Asema Kustannus 2017, 301s.

Myös Valveen toinen sarjakuva-albumi on vahvasti omaelämäkerrallinen. Tekijä kuvaa elämää ahdistuksen ja mielenterveysongelmien varjossa avoimesti ja visuaalisesti hätkähdyttävällä tavalla. Näin yksityiskohtaista kuvausta mielen sairaudesta en usko aiemmin lukeneeni ja tämä kyllä avasi silmiä. Mielenterveysongelmiin määrätään rutiininomaisesti lääkkeitä, vaikka potilas ei koe saavansa niistä apua. Määrätään uusia lääkkeitä ja uusia lääkkeitä, ohjataan terapiaan, joka sekään ei auta. Mielisairaalajakso antaa mahdollisuuden lepäämiseen, mutta välillä on pakko osallistua taideterapiaan tai muuhun aktiviteettiin.

Armo on karu, mutta vahva tarina selviämisestä. Valveen piirrostyyli on tässä albumissa huomattavasti itsevarmempi kuin esikoisteoksessa.

Pohjoismaiset jumalolennot

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset jumalolennot
(Nordiska Godar, 2016)
Minerva 2017, 159s.
Suom. Eero Ojanen

Johan Egerkransin upeasti kuvitettu Pohjoismaiset jumalolennot on todella näyttävä teos.
Mikäli kaipaat selkeää tietoteosta ja kertausta siitä, mitä ja ketä kaikkia pohjoismaisiin jumaltarustoihin mahtuukaan, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan.

Egerkrans kertaa kirjassaan tarinoita maailman - tai näiden tarujen kyseessä ollessa maailmojen - luomisesta, jumalat ja jumalattaret, lukuisia muita taruston keskeisiä olioita jättiläisistä hirviöihin sekä luonnollisesti myös maailman tuhoutumisen, eli Ragnarökin.

En ole koskaan liiemmin perehtynyt pohjoismaisiin jumaltaruihin, mutta silti useimmat tarinat olivat jo entuudestaan tuttuja. Tästä saan kiittää Valhalla-sarjakuvia, joissa on näköjään pysytty yllättävän uskollisina "alkuperäisille" tarinoille.

Egerkransin kuvitus on aivan omaa luokkaansa. Näissä kuvissa on näyttävyyttä ja voimaa, joka sopii jumalolennoista kertovaan kirjaan täydellisesti.

Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017, 282s.

Olipa onni, että Ben Kallandin Vien sinut kotiin -kirjasta blogattiin heti sen ilmestyttyä ahkerasti. Ja olipa onni, että ehdin pari juttua lukemaankin, sillä muuten en olisi ehkä osannut hakeutua tämän kirjan pariin.

Markus Douglas on edennyt Jehovan todistajissa varsin korkeaan asemaan ja on asunut käytännössä koko aikuisikänsä Yhdysvalloissa. Kirjan alussa Markus matkustaa Suomeen sisarensa Sofian hautajaisiin. Samana päivänä hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär.

Vien sinut kotiin hurmaa heti ensi riveillään. Kirjan tunnelma on omaääninen, se soi taiturimaisesti kuin Markuksen Ellen-siskon viulu aikoinaan. Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin, joten uskonto vaikuttaa vahvasti kaikkeen. Ongelmat, mikäli niitä tiukoista ohjeista huolimatta pääsee syntymään, pitäisi hoitaa nopeasti yhteisön sisällä. Markuksen kolmas sisko, Carola, on erotettu yhteistöstä, eikä häneen saisi pitää mitään yhteyttä. Markuksen oma elämä on hämmentävää: hän on aktiivinen Jehovan todistaja ja korkeassa asemassa, mutta ei silti vaikuta varsinaisesti uskovan siihen mistä saarnaa.

Kallandin kirjan vahvuus on ehdottomasti sen tunnelmassa ja hienostuneessa, lukijaa hellivässä tyylissä. Musiikin voi lähes kuulla, vaikka ei termistöä ja kirjassa esiintyviä sävellyksiä tuntisikaan. Huikean hieno romaani aiheesta, jota ei tietääkseni ole kaunokirjallisuudessa juurikaan käsitelty.

Nimetön

Jyri Paretskoi: Nimetön
Karisto 2017, 326s.

Otso Vaara on katkeroitunut mies. Vielä muutama kuukausi sitten elo oli kaikin puolin hyvin: oli vaimo ja kiva koti, työpaikka ja muut perusjutut. Sitten hän lähti, syystä jota ei itsekään enää ymmärrä, baarista toisen naisen matkaan ja heräsi aamulla vieraasta hotellihuoneesta ilman vasenta nimetöntä ja vihkisormusta. Vaimolle tuli kerrottua totuus tapahtuneesta ja niinhän siinä kävi, että Otson piti lähteä yhteisestä kodista. Rikosilmoitus on tehty, mutta poliiseilla ei ole oikein mitään, mihin tarttua. Otso aloittaa omat tutkimukset ja jännäksihän se menee.

Luin Nimettömän parissa päivässä. Blogiani seuranneet tietävätkin, etten kovin usein tartu jännäreihin, mutta toisinaan on hyvä vähän testailla mukavuusalueensa rajoja. Paretskoi kirjoittaa jouhevaa tekstiä ja sutjakkaa dialogia, joka toisinaan meinaa sotkeutua omaan nokkeluuteensa. Juonikuvio on näpsäkkä, mutta olisin kaivannut enemmän epätietoisuutta. Tuntui vähän tylsältä, kun sormia napsivan naikkosen henkilöllisyys oli lukijan tiedossa alusta asti.

Nimetön on viihdyttävä veijariromaanimainen jännäri, joka ei vie yöunia herkemmältäkään lukijalta.

Herra Gummi ja salapiilo

Andy Stanton: Herra Gummi ja salapiilo
(Mr Gum and the Secret Hideout, 2010)
Kustantamo S&S 2017, 228s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Voi sitä Herra Gummia!
Arvatkaapa, onko se taas pahanteossa ja auttaako Ville Viljami Kolmas ilkeyksissä? No mutta tietenkin! Lamonen-Pulin kaupungissa tapahtuu outoja: pilvet plöpsähtelevät alas taivaalta ja ilma muuttuu inhottavan kuumaksi. Jostakin ilmestyy papukaijoja, tarantelloja ja kaktuksia ja ihmiset ovat ihan tukahtumaisillaan. Mutta ei hätää, sillä totta kai Polly ja Perjantai ryhtyvät selvittämään outoja tapahtumia ja pelastavat lopulta koko kaupungin mereensuistumiselta.

Näkisittepä tämän muistilappujen määrän, joita lukiessa laitettiin merkkaamaan hauskoja kohtia! Niitä lappuja on nimittäin aika paljon.

Kikattelimme antaumuksella sille, kuinka herra Gummi hieroi käsiään yhteen ja sitten kahteen, mikä on tavallaan sama asia, mutta vaikeampi selittää ja sille, kun Pollyn kasvoilla oli huolestunut ilme, ja Perjantain kasvoilla oli mansikkajogurttia. Esikoinen oli tikahtua, kun Pollyn ja Perjantain Pilvi- ja jogurttiosaston toimistoon hankittiin muiden tarvikkeiden lisäksi kopiokone, jolla voi kopioida sanoja, ja kopiokone , jolla voi kopioida sanoja, ja kopiokone, jolla voi kopioida sanoja jne.

Herra Gummin ja Ville Viljamin lisäksi tässä tarinassa pahiksen hommissa riehuu Kapteeni Brasilia, joka oli kerran tappanut merimiehen pelkästään tuijottamalla tätä kymmenen minuuttia. Ja ampumalla sitten pistoolilla sydämeen.

Herra Gummi -kirjoista on aivan turha etsiä opetuksia tai muita syvällisyyksiä. Ylipäätään näissä ei ole juurikaan järkeä. Mutta hauskaa ja ällöttävää näiden lukeminen kyllä on. Minusta on ihastuttavaa lukea lapsille suunnattua kirjaa, joka yllättää lapsetkin sillä, miten pitkälle voi mennä liian pitkälle menemättä kuitenkaan aivan liian pitkälle.

Kauheimmat joululaulut

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut
Otava 2017, 171s.

Joulumieltä jos kovasti kaipaat,
runokirjaan sä tartu tähän
kun vain uskot joulun taikaan
sitä löydät - no, ehkä vain vähän.

Monenlaista juttua syntyy
Antti Holman näppäimiltä
ankeahkona joulu näyttäytyy
näissä runoissa näyttää siltä

että jouluisin mieluusti ryypätään
ja tapellaan - jopa puukoin!
Toisaalta myöskin köyritään
ja toisia lahjotaan suukoin.

Joulukuusesta saadaan syttymään sota
oisko parempi muovi- vai aito?
Jos ei astmalääkkeitä tarpeeksi ota
loppuuko anopin hengitystaito?

Jouluun kuuluu yhtälailla
enkeli ja joulutonttu
kohtalona kun on kaikilla
syvä, ankea hautamonttu.

Mieltä kuitenkin lämmittävät
uunilämpimät piparipellit
ihan kivalta myös näyttävät
saunanraikkaat, puhtoiset kellit.

Siis jouluun virittäytykää
Kamalimmilla joululauluilla
avoimin mielin lähestykää
ja antakaa naurunkin tulla.



PS: Tämä Sirsi Sunnaksen runo on ihan huikea! Selvää joulukorttimateriaalia!

Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu,
nyt enkeli on lettu.

Dear Fatty & The Real Me is Thin

Dawn French: Dear Fatty
Random House Audio 2008, 6h 40min
Lukija: Liza Tarbuck

En ole tietääkseni seurannut yhtäkään Dawn Frenchin tähdittämää tv-sarjaa, mutta silti olen onnistunut ihastumaan Frenchiin. Tämä muistelma on ollut lukulistalla pitkään ja nyt kuuntelin sen kirjailijan ystävän Liza Tarbuckin lukemana.

Kirja koostuu kirjeistä, jotka on osoitettu Frenchin läheisille. Kirjeissä hän käy läpi monenlaisia asioita kepeistä kipeisiin, hauskalla ja avoimella tyylillä. Kirjan alkusanoissa French kertoo, että ei halunnut - tai oikeastaan pystynyt - lukemaan kirjaa itse, sillä aiheet ovat monin paikoin edelleen niin kipeitä, ettei luku-urakka olisi mitenkään helppo. "Ulkopuolinen" lukija toimi vallan hyvin.

Tätä kirjaa kuunnellessa nauratti ja itketti vuorotellen. Pidin Frenchin huumorista ja siitä, kuinka rehellisesti hän eri aiheista kertoi.

Ihanan koskettava kirja.

Arabella Weir: The Real Me is Thin
Harper Audio 2010, 5h 16min.
Lukija: Arabella Weir

The Real Me is Thin pompahti näytölle Dear Fattyn kuunneltuani ja koska kyseessä ei ollut mikään pitkä kirja, päätin kuunnella samaan syssyyn tämänkin. Nimen perusteella kuvittelin myös voivani samastua tarinaan helposti. Ajattelin, että "Haa! Minäkin miellän itseni korkeintaan normaalivartaloiseksi ja yllätyn kun en mahdukaan kulkemaan ahtaista paikoista tai peilissä näkyy joku outo maharöllykkä!". Eihän Arabella Weir ainakaan kirjan kansikuvan perusteella edes ole mikään lihava, vaan normaalivartaloinen nainen.

Mutta tämäpä olikin yllättävän karua kuunneltavaa. Weir kertoo olleensa pullukka jo lapsena. Hänen vanhempansa suhtautuivat pulleaan lapseen todella karusti: rajoittivat syömisiä ja huomauttelivat painosta ja pukeutumisesta jopa muiden kuullen. Todella törkeää!

Silti Weirin kertomus on pohjimmiltaan positiivinen ja kannustava. Itsetunto on luonnollisesti ollut kovalla koetuksella, mutta nykyään asiat ovat jo huomattavasti paremmalla tolalla.

Funny Girl

Nick Hornby: Funny Girl
Penguin Audio 2014, 10h 18min
Lukija: Emma Fielding

Nick Hornbysta tuli yksi suosikkikirjailijoistani joskus tuossa vuosituhannen vaihteessa. Rakastin ihan hulluna Poikaa ja luin innolla ja tyytyväisenä kaikki muutkin häneltä suomennetut kirjat, jotka vain sain käsiini. Jostakin syystä Hornbytä ei enää suomenneta, enkä voi ymmärtää syytä sille.

Funny Girl on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti, mutta ensin en ehtinyt lukea ja sitten jäin hölmönä odottelemaan suomennosta, jota ei tähän päivään mennessä ole tullut. Ilokseni Funny Girl löytyi Storytelistä äänikirjana, joten nyt on tämäkin tasokas Hornby koettu.

Vuoden 1964 Miss Blackpool -kisan voittaja, Barbara Parker, luopuu kruunustaan heti sen saatuaan. Ei hän ole koskaan paikallismissiksi halunnut vaan komedienneksi televisioon. Päättäväinen nuori nainen muuttaa Lontooseen ja alkaa tavoitella todellista haavettaan.

Tykkäsin tästäkin kirjasta paljon. Barbara, joka vaihtaa nimensä paremmin näyttelijälle sopivaksi, on ihailtavan määrätietoinen ja luottavainen. Hän tietää mitä haluaa ja hämmästyttävää kyllä myös saa sen.

Tavallaan kirjan juoni on ihan olematon: ei tässä kehitellä mitään jännittävää tai ääriromanttista juonikuviota, joka saisi sivut kääntymään vauhdilla, eikä loppuratkaisu ole millään tavalla erikoisen yllättävä. Funny Girl on ennen kaikkea tarina Barbarasta, joka toteuttaa unelmansa ja elää samalla ihan tavallista elämää.

Äänikirja on laadukkaasti toteutettu. Lukija eläytyy ja muuntautuu tarpeen mukaan, mutta sopivan hienovaraisesti. Hahmot erottaa toisistaan, mutta suoranaisia ylilyöntejä ei aksenttien tai muiden persoonallisten puhetapojen suhteen tapahdu.

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
(The Lake House, 2016)
Bazar 2017, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Mortonin kirjoille tyypillistä on kaikinpuolinen runsaus. Henkilöhahmoja on paljon ja melko lailla jokainen saa vuorollaan äänensä kuuluviin. Samassa kirjassa on usein useampi kuin yksi juonikuvio, jotka joko nivoutuvat yhteen tai sitten eivät. Tapahtumapaikkoja on useita, samoin aikatasoja.

Talo järven rannalla ei ole poikkeus tähän kaavaan. Vuoden 1933 kesäkuussa cornwallilaisen järvenrantatalon idylli särkyy, kun Edevanen perheen pieni poika katoaa. Lasta ei löydetä ja pian perhe jättää talonsa tyhjilleen ja muuttaa Lontooseen.

Kesällä 2003 rikostutkija Sadie Sparrow viettää pakkolomaa isoisänsä luona Cornwallissa ja kulkeutuu lenkillään tuon kyseisen hylätyn talon pihapiiriin. Sadie on pakotettu lomailemaan hänen vuodettuaan lehdistölle tietoja erään äidin katoamistapauksesta. Saadakseen ajatuksensa muualle Sadie alkaa tutkia talon historiaa ja pian kauan sitten kadonneen pojan kohtalon selvittäminen muodostuu hänelle hyvin tärkeäksi.

Samoihin kansiin mahtuu kaksi katoamistapausta, ainakin yksi epämääräinen kuolemantapaus, sotatraumoja, adoptiotarinoita, rakkaustarinoita, katkeruutta, syyllisyyttä ja lopussa myös vastauksia moniin kysymyksiin.

Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan mukavasti, mutta kyllä tämä sai jossain määrin aikaan lukuähkyä. Morton pyörittelee juonikuvioitaan näppärästi ja onnistuu eksyttämään lukijan useammankin kerran. Loppuratkaisua vaivaa silti mielestäni turha siirappisuus ja tietynlainen hätäisyys. Ottaen huomioon Mortonin halun taustoittaa kaikki hahmonsa liiankin tarkasti, yhden henkilön taustojen ilmeisesti tarkoituksellinen piilottelu tuntui melkeinpä tökeröltä.

Pienestä nillityksestäni huolimatta Talo järven rannalla oli oivallista luettavaa ankeaan syksyyn. Vähenevän valon ja lämmön aiheuttamassa ankeassa mielentilassa tämmöinen puolikepeä kirja on juuri sopivaa todellisuuspakoa.

Sarjakuvia

Zeina Abirached: Pääskysen leikki
(Mourir partir revenir - Le de jey des hirondelles, 2007)
Like 2011, 184s.
Suom. Aura Sevón

Pääskysen leikki perustuu Zeina Abirachedin omiin kokemuksiin. Libanonissa syntyneen Abirachedin lapsuutta sävytti vahvasti sisällissota. Ihmiset olivat oppineet elämään sodan keskellä: missä voi liikkua, kuinka väistellä tarkka-ampujia, mistä voi saada polttoainetta jne.

Abirachedin perheen koti oli kerrostalon pohjakerroksessa. Vähitellen tilavasta asunnosta oli käytössä enää eteinen, koko talon turvallisin tila. Sinne kokoontuivat pommitusten alkaessa myös talon muut asukkaat.

Pääskysen leikki kuvaa pääasiassa yhden illan kulkua. Abirachedin vanhemmat ovat kyläilemässä isoäidin luona, kun pommitukset alkavat. Zeina on sisarensa kanssa yksin kotona, mutta pian naapurin mummo tulee pitämään heille seuraa. Illan mittaan talon muutkin asukkaat tulevat paikalle ja Abirached avaa hieman heidän taustojaan.

Abirachedin piirrosjälki on varsin pelkistettyä ja naivistista. Lapsenomaisuus toki tukee vahvasti koko teoksen lapsinäkökulmaa. Pääskysen leikki on nopealukuinen ja jää harmittavan pinnalliseksi. Olen sellainen tunne edellä menevä lukija, mutta tämän kirjan kohdalla tunnetasot eivät oikein ehtineet tarinan mukaan, niin nopealla temmolla sivuja sai käännellä.

Zeina Abirached: Minä muistan
Like 2013, 93s.

Minä muistan osui silmiini kirjaston sarjakuvahyllystä. Tuskin olisin siitä kiinnostunut, ellen olisi juuri lukenut Pääskysen leikkiä. Jotenkin tämän lukeminen oli hämmentävää, sillä tämäkin kertoo Abirachedin lapsuudesta Libanonissa.

Albumin irralliset kohtaukset sieltä täältä eivät muodostaa mitään suurempaa tarinaa, enkä ymmärrä miksi näitä muistoja ei ole mahdutettu Pääskysen leikkiin.

Leela Corman: Unterzakhn
Schocken Books 2012, 204s.

Unterzakhn kertoo 1900-luvun alun New Yorkista, siirtolaiskortteleista Lower East Sidelta. Esther ja Fanya, noin kymmenvuotiaat kaksostytöt, ovat kuin toistensa kopiot, mutta vain ulkoisesti. Siinä missä Fanya kiinnostuu lukemisesta ja uuden tiedon oppimisesta, Estheriä vetää puoleensa läheisen bordellin kuvankauniit tanssitytöt.

Cormanin kuvaama tarina on karu ja ruma, mutta uskottava. Sisarusten etääntyminen toisistaan on surullista ja kaikista eroista huolimatta heidän elämänsä kulkevat ehkä sittenkin kovin samanlaisia ratoja.

Cormanin piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan graafista. Tekstaus on epätasaista ja välillä vaikealukuista, mutta itse tarina toki on ihan laadukas. Hieman kyllä ihmettelen, miksi tyttöjen isän taustoja piti ylipäätään avata yhden luvun verran. Ihan hyvin olisi riittänyt Fanyan ja Estherin elämän tarkempi kuvaus.

Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen: 144 kertaa
Zum Teufel 2010, 46s.

Takakannessa kerrotaan, että 144 kertaa kertoo Helistä ja Pasista, jotka "ovat ystäviä ja rakastavaisia". Perinteinen seurusteleva pari he eivät kuitenkaan ole, vaan ilmeisesti kyseessä on jokin määräaikainen panokaveri-systeemi. Seksiä on sovittu harrastettavan yhdessä niin kauan kuin yhdessä tukkupakkauksessa on kortsuja (144 kappaletta). Homma on pidettävä salassa ja lopulta koko homma loppuu hieman ikävissä tunnelmissa.

Koin tämän sarjakuvan ärsyttävän vajaaksi! Jos takakannessa ei olisi valaistu tarinan ydintä, tuskin olisin ymmärtänyt, mistä on kyse. En myöskään hoksannut, oliko Helin ja Pasin välillä jotain tunteita ja jos oli niin kummalla vai molemmilla. Jotenkin tämmöinen sarjakuva, jossa olisi ollut aineksia ehjään tarinaan, mutta josta on päätetty esitellä vain muutama hajanainen kohtaus.

Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame
Lempo Kustannus 2012, 79s.

Ihan huomaamatta luin Reetta Laitiselta toisenkin sarjakuva-albumin. Kirjailija ja madame pohjautuu tositapahtumiin, kirjailija Olavi Paavolaisen ja tee-se-itse-aristokraatti Minna Craucherin suhteeseen. Sarjakuvassa henkilöiden nimet ovat Oskar Pekkala ja Mimi Creutz.

Jotain olen aiemmin lukenut Paavolaisen ja Craucherin suhteesta, mutta kovin tuttu taustatarina ei kuitenkaan ollut. En siis tiedä, kuinka uskollinen sarjakuva on todellisille tapahtumille.

Laitinen kertoo tarinaa noin aukeaman mittaisilla kohtauksilla, joten tarina on hyvin pätkäinen. Aika ei kulje kronologisesti, vaan pomppii sinne tänne, mikä ei varmaan olisi häirinnyt niin paljon, mikäli "luvuilla" olisi ollut enemmän mittaa.

Laitisen piirrostyyli ei ole hirveästi minun mieleeni. Olisin toivonut enemmän ilmeikkyyttä ja vaikeasti määriteltävää notkeutta näihin ihmisiin.

Ulla Donner: Spleenish
S&S 2017, 80s.
Suom. Sinna Virtanen

Spleenishissä kiinnitin ensimmäiseksi huomioni sen sidosasuun. Tässä kirjassa ei ole selkämystä lainkaan, vaan sidonta on aivan paljas - ja kaunis.

Ulla Donnerin Spleenish on minäkertojan tuskastelua elämän kanssa. Kun kaikkea pitäisi ja haluaisi tehdä, mutta samaan aikaan ei vain saa mitään aikaiseksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta jokin epämääräinen ahdistaa jatkuvasti. Kavereita on, mutta joskus niitäkään ei huvita tavata vaan mieluummin esittää tökeröitä tekosyitä. Kaikki muut tuntuvat olevan älyttömän fiksuja ja taitavia, luonnostaan lahjakkaita ties missä. Menestyviäkin, toisin kuin kertoja itse.

Donnerin tyyli on erikoista. Punavalkoiset piirrokset ovat paikoin runsaita, paikoin hyvin pelkistettyjä. Tämän albumin kohdalla ei oikeastaan voi puhua ruutujaosta, sillä Donnerin "ruudut" ovat sivun tai koko aukeaman kokoisia. Sivuja saa siis käännellä hyvin tiuhaan tahtiin.

 Visuaalisesti en hirveästi ihastunut, mutta noin muuten tästä löytyi paljon samastumiskohtia. Erikoinen ja omaääninen sarjakuva-albumi.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez:
Locke & Key, Heaven and Earth
IDW Publishing 2017, 72s.

Tässä eräänä päivänä googlailin itselleni kiinnostavaa sarjakuvalukemista, kun törmäsin tähän Locke & Key -maailmaan sijoittuvaan lyhyttarinoiden kokoelmaan. Hinta oli kohtuullinen, joten tilasin kirjan omaksi ja lukaisin heti tuoreeltaan.

Heaven and Earth -kirja pitää sisällään kolme tarinaa, joista yksi on vain kahdeksan sivun mittainen. Tähän kirjaan onkin ympätty varsin laaja valokuvaliite, jossa tekijät poseeraavat kirjan maisemien tosielämän vastineissa. Ihan mielenkiintoista jossain määrin, mutta onhan tämä nyt melkoista rahastusta.

Ensimmäinen tarina, Open the Moon, kertoo koskettavasti vanhempien kipeästä ratkaisusta. Yksi heidän lapsistaan tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa ja isä vie hänet kuumailmapalloajelulle kuun taakse. Kuun voi nimittäin avata yhdellä erikoisavaimella ja päästä kurkistamaan kulisseihin kuun takana.

Toisessa tarinassa, Grindhouse, raakalaismainen rosvojoukko tunkeutuu Keyhouseen. Talon asukkaat vaikuttavat puolustuskyvyttömiltä aseistautuneiden ryöstäjien edessä, mutta erikoinen talo tarjoaa yllättäviä puolustuskonsteja.

Viimeinen "tarina", kahdeksansivuinen In the Can, jätti jälkeensä lähinnä kysymyksiä. En ole varma tajusinko koko hommasta mitään, sen verran merkillistä meno oli.

Mitä noihin kirjan täytesivuihin valokuvakoosteineen ja kansitaidekokoelmineen tulee, kyllähän niitä selasi, mutta ilmankin olisin pärjännyt.

Watterson, Stevenson, Ellis & Allen:
Lumberjanes vol 2: Friendship to the Max
Lumberjanes vol 3: A Terrible Plan
BOOM! Box 2015 & 2016, 2x112s.

Sain siskolta lainaan nämä Lumberjanes-sarjakuvat jo aikaa sitten, mutta olen onnistunut vitkuttelemaan lukemisen kanssa, kuten niin usein ennenkin.

Tykkäsin näistä tosi paljon, vaikka kuvitustyyli vaihteleekin aika tavalla tarinoiden välillä. Vol 2 on täynnä samanlaista partioleiritouhua ja erikoisia tapahtumia zombimaisista poikapartiolaisista ulkohuussista putkahtaviin dinosauruksiin kuin ensimmäinen kokoelma. Lopussa saadaan nivottua juonenpäät tarpeeksi tyydyttävällä tavalla yhteen.

Kolmannessa kirjassa ollaan edelleen samalla leirillä, mutta meno on jossain määrin rauhallisempaa. Alussa kerrotaan kauhujuttuja leirinuotilla, sitten kaksi tyttöä ajautuu ulkohuussin kautta eräänlaiseen dinosaurusrinnakkaismaailmaan sillä välin kun muut ystävykset yrittävät ansaita helppoja partiolaismerkkejä.

Hauskoja juttuja, kivaa meininkiä.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

J.K. Rowling:
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat,
alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus
Tammi 2017, 293s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Minalima

Toisinaan kirja on jo esineenä niin kaunis, että sitä tekisi mieli hiplata koko ajan ja kantaa mukanaan joka paikkaan. J.K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitus on ehdottomasti yksi näistä. Jo kirjan yönsinistä ja kultaa näyttävästi yhdistävä kansi on ihastuttava, mutta sama viehkeän koukeroinen tyylitelty kuvitus jatkuu läpi koko kirjan.

Tarina on toki myös oikein mainio. Lisko Scamander saapuu vuosisadan alun New Yorkiin palauttaakseen yhden taikaotuksen takaisin oikeaan elinympäristöönsä. Muutaman epäonnisen sattumuksen kautta Lisko on kuitenkin hetkessä keskellä sekavaa tapahtumasarjaa, jonka vuoksi koko taikamaailma uhkaa paljastua tavallisille ihmisille.

Scamander on vähän hömelö ja varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Itse asiassa koin hänet elokuvaa katsoessa suoranaisesti kiusalliseksi hahmoksi. Tätä käsikirjoitusta lukiessa pystyin kuitenkin suhtautumaan hänen huomattavasti lempeämmin ja nautinkin tarinasta uudella tavalla.

Perintötila

Anne B. Ragde: Perintötila
(Alltid tilgivelse, 2016)
Tammi 2017, 277s.
Suom. Katriina Huttunen

Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia ei jäänytkään trilogiaksi: pitkän tauon jälkeen Neshovin suvun vaiheita seurataan ilmeisesti useamman kirjan verran.

Tartuin Perintötilaan malttamattomana ja jännittyneenä. Berliininpoppelit oli aikoinaan todella vakuuttava lukukokemus, mutta Ragden muut kirjat eivät ole yltäneet samalle tasolle. (Satunnaista seuraa oli minusta yksinkertaisesti kamalan huono, Aion tehdä sinut onnelliseksi sentään perus hyvä.)

Alkuun tuntui vaikealta palauttaa mieleen suvun jäsenet. Erityistä päänvaivaa aiheutti se, kun en kerta kaikkiaan muistanut, mitä kyseenalaista Neshovin sukulaissuhteisiin liittyikään. Lopulta oli pakko plarata koko trilogia läpi ja silmäillä sieltä täältä sen verran, että oleellisimmat seikat palasivat mieleeni.

Margido pyörittää hautaustoimistoaan, Erlend ja Krumme kolmen lapsen ja neljän vanhemman perhettään. Isoisä asuu hoitokodissa ja viihtyy hyvin, Torunn taas elää miesystävänsä luona ja on erittäin tyytymätön elämäänsä. Miehellä on suhde nuoren naisen kanssa ja Torunn on asiasta  tietoinen. Hän ei kuitenkaan ole jaksanut reagoida asiaan mitenkään, ennen kuin matkalla vetokoirakisoihin kuulee etteivät miehen touhut ole jääneet huomaamatta muiltakaan. Äkillisen päähänpiston innoittamana Torunn ilmaantuu Margidon ovelle ja pian Neshovin tila saa vuosien jälkeen uuden asukkaan.

Kirjan loputtua olotilani oli kummallisen helpottunut. Kesti hyvin pitkään, ehkä jopa yli kirjan puolivälin, ennen kuin viimein päästiin itse Neshoviin, ja pelkäsin jo, että kirjan nimestä huolimatta sukutila ei enää olisikaan tarinan keskiössä.

Mitä henkilöhahmoihin tulee, olin selvästi jo vähän vieraantunut useimmista. Ainoastaan Erlend ja Krumme tuntuivat edelleen läheisiltä.

Mielenkiinnolla odotan seuraavan osan suomennosta ja sitä, mihin suuntaan Neshovien elämät kulkevat.

Ympyräiset

Anne-Maria Kuusela: Kiva Kirahvin kannustus
Räyhä Ravun kiukkupuuska
Sisu Kettu ei anna periksi
Kustannus Mäkelä 2017
Kuvitus: Matias Teittinen

Sain pyytämättä itselleni Räyhä Ravun kiukkupuuska -kirjan, jossa käsitellään tunnetaitoja. Vaikka kirja tuntuikin näin kotioloihin vähän turhan opettavaiselta, lainasin kirjastosta sarjan muutkin kirjat.

Räyhä Rapu -kirjassa opetellaan huomioimaan toisten tunteita ja pyytämään anteeksi, Sisu Kettu -kirjassa sinnikkyyttä ja toisten auttamista ja Kiva Kirahvi -kirjassa positiivisuutta ja kannustamista. Kaikki aiheet ovat totta kai tärkeitä ja voisin kuvitella, että näille kirjoille olisi kovasti kysyntää esimerkiksi päiväkodeissa. 

Tarinat ovat lyhyitä ja siellä täällä tarinoiden ohessa on kysymyksiä, joiden avulla on helppo keskustella kirjan teemoista lapsen/lasten kanssa. Esimerkiksi Kiva Kirahvi -kirjassa pohditaan, missä kukin on taitava ja millaisista asioista voi tulla surulliseksi. 

Kirjojen kuvitus on hyvin ympyräistä, mikä sopiikin sarjan nimeen, Ympyräiset, oikein hyvin. Meidän makuun nämä kirjat ovat kuitenkin vähän liian söpöjä ja tarinoiltakin kaipaamme enemmän vauhtia.

Elämäni ennen kuolemaa

Elina Järvi: Elämäni ennen kuolemaa
Like 2017, 363s.
Kuvat: Olga Poppius

Elämäni ennen kuolemaa sisältää neljäntoista ihmisen tarinat siitä kuinka kuolema on tai on käynyt aivan lähellä. Viidestoista tarina on kahden omaisen kertomus läheisen kuolemasta.

Rintasyöpä, alkoholismi, liikenneonnettomuus, ratsastusonnettomuus, sydänvika, räjähdys, hoitovirhe, räjähdys, pieleen mennyt lapsivesipunktio. Kuolema on näissä tarinoissa läsnä, mutta jotenkin häälyvänä varjona jossain taustalla. Osa on selvinnyt kuoleman porteilta melko vähällä, toisten elämä on muuttunut pysyvästi.

Eniten minua kosketti Rikan tarina. Hän meni toista lasta odottaessaan lapsivesipunktioon, vaikka ei oikeastaan halunnut koko tutkimukseen. Näytettä oli yritetty ottaa jo paria viikkoa aiemmin, tuloksetta. Tällä kertaa näyte saatiin otettua ja kaikki näytti sujuneen hyvin. Seuraavana päivänä neuvolassa vauvan sydänäänet kuulostivat liian hitailta ja kotiovella Rikan valtasi valtava uupumus. Illalla alkoivat kovat kivut ja Rika lähti sairaalaan, missä ultrassa vauvan todettiin kuolleen. Rika oli saanut verenmyrkytyksen, luultavasti lapsivesipunktiosta. Lapsen lisäksi Rika menetti kohdun ja munasarjat, molemmat jalat polvista alaspäin ja osan sormista.

Aivan liian monissa tarinoissa kerrotaan siitä, kuinka vaikeaa on saada ketään vastuuseen virheistä tai ylipäätään oikeudenmukaista kohtelua. Onnettomuuden jälkeen yritetään tivata, onko menopeli viritetty ja ajoitkohan ehkä sittenkin ylinopeutta, vaikka potilas olisi vielä shokissa. Kelan lääkäreiden omituisista päätöksistä olen saanut kuulla tuttaviltakin ja samanlaisia kokemuksia löytyy tästä kirjasta: on aivan sama millaisia lausuntoja erikoislääkärit antavat, Kelan lääkärit eivät niitä tunnu välttämättä edes lukevan.

Elämäni ennen kuolemaa on laadukas haastattelukokoelma, jolle Olga Poppiuksen valokuvat antaa lisää syvyyttä.