Palavaa lunta

 

Eve Hietamies: Palavaa lunta
Docendo 2023, 299s.

1990-luvulla, kun olin teini-ikäinen, koululla vieraili eräs nainen kertomassa, miten pelastui huumeilta. Jossakin myöhemmässä oppilaitoksessa vieraili mies, joka kertoi oman kokemuksensa. Sittemmin olen lukenut muutamia huumeita käyttäneiden elämäkertoja ja kaikkia näitä tarinoita on yhdistänyt se, että pelastus on tullut uskon kautta. Että Jumala ja Jeesus ovat ainoa tie irti huumeiden (ja alkoholin ja rikosten yms.) maailmasta. Hienoa toki kaikille heille, jotka ovat uskosta löytäneet tarvitsemansa avun, mutta olen ihmetellyt, eikö tosiaan löydy muita keinoja selviytyä.

Palavaa lunta kertoo Riikka Tuomen tarinan ihan tavallisesta tytöstä addiktiksi. Halusin lukea tämän pitkälti kirjoittajan, Eve Hietamiehen, vuoksi. Pidän Hietamiehen kirjoitustyylistä, joten uskoin että lukukokemus olisi tälläkin kertaa vähintäänkin sujuva.

Ja heti onkin todettava, että teksti on todella jouhevaa luettavaa. Kerronta on osin keskustelevaa, sillä se on tehty pitkälle Tuomea haastattelemalla, mutta mikään kysymys-vastaus -litania tämä ei todellakaan ole. Tuomi on viime vuosina toiminut muun muassa kokemusasiantuntijana ja käynyt eri paikoissa puhumassa menneisyydestään, mikä toki sekin on varmasti auttanut näin hyvin jäsennellyn lopputuloksen saavuttamisessa: Tuomi on tottunut kertomaan tarinaansa.

Saako edes sanoa, että pidin tästä kirjasta? Tuomen kokemukset eivät tietenkään ole sellaisia, että niistä olisi voinut pitää, mutta kokonaisuus on todella hyvä. Pidän Tuomen toteavasta tavasta kertoa asioita. Toisin kuin pelotteluun keskittyvä 90-luvun huumevalistus, Tuomi keskittyy kertomaan omista kokemuksistaan. Hän ei repostele yksityiskohdilla ja toisaalta toistuvasti korostaa sitä, ettei jokainen huumeiden käyttäjä tule samanlaisista oloista kuin hän ja ettei jokaisesta samanlaisissa oloista kasvaneista tule huumeiden käyttäjiä. Ei siis ole olemassa jotakin myyttistä kynnystä, jonka ylittäneista tulee automaattisesti addikteja.

Tämä ehkä menee spoilauksen puolelle, mutta erityisen paljon pidin siitä, ettei tämä kirja päättynyt jumalalliseen väliintuloon. Jos Tuomi onkin uskossa (mitä ei kirjassa millään lailla käsitellä, eikä ole tarvettakaan), niin huumeista hän pääsi eroon ennen kaikkea omasta halustaan. Motivaatiota täytyy olla ja sen täytyy löytyä itsestä.

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tai Tuomen tarinan kuunteleminen on paljon parempaa valistusmateriaalia kuin se, mitä omassa nuoruudessa oli tarjolla. (Eipä sillä, minuun pelottelu on aina toiminut hyvin: en ole koskaan kokeillut huumeita enkä vieläkään mene lähellekään sirkkeliä tai hypi likakaivon kannen päällä.)

Uzumaki

Junji Ito: Uzumaki
Viz Media 2010, 634s.
Englanniksi kääntänyt: Masumi Washington

 

Minulla on vain hämäriä mielikuvia Uzumaki-kauhuelokuvasta, jonka olen nähnyt noin kaksi vuosikymmentä sitten. Ymmärtääkseni elokuva pohjautuu tähän Junji Iton samannimiseen mangaan, mutta en osaa sanoa, kuinka yhteneväisiä ne sisällöltään ovat.

Kurouzu-Chon kaupungissa alkaa tapahtua erikoisia, aluksi pieniä asioita. Ensin Kirie Goshiman naapurissa asuva mies alkaa kerätä kaikkea spiraalinmuotoista tai spiraalikuvioitua. Vähitellen spiraali-innostus lähtee aivan käsistä ja lopulta kotiinpalaava vaimo ja poika löytävät miehen spiraaliksi kiertyneenä ison puuastian sisältä. Vaimo alkaa kammota kaikkia kierteisiä asioita ja päätyy sairaalaan, Kirien isän keramiikka muuttuu paistamisen yhteydessä kummallisiksi möykyiksi, opiskelija muuttuu ihmisetanaksi ja kohta "spiraalihulluus" saa aikaan yhä suurempaa tuhoa.

On ehkä outoa sanoa, että kirjan kuvitus on miellyttävää, kun sisältö on enimmäkseen todella ällöttävää... Mutta taidokasta kynänjälkeä tämä on alusta loppuun. Tarina itsessään muuttuu lopulta niin kaoottiseksi, etten aivan kauheasti kirjan loppuosasta välittänyt, mutta valtaosin nautin näistä kuvottavan kamalista tarinoista paljon.

Mitä meistä jää

Bryan Washington: Mitä meistä jää
Otava 2021, 320s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Aloitin Mitä meistä jää -kirjan lukemisen poikkeuksellisessa elämäntilanteessa. Kun asiat sitten palautuivat normaaleiksi, kirjan jatkaminen tuntui jotenkin hankalalta, kun sen yhdisti aivan toisenlaiseen tilanteeseen. No, nyt yli vuotta myöhemmin aika oli kypsä. Kertasin kirjan alkupuoliskon ja luin loppuun.

Mike ja Benson ovat eron partaalla. He jakavat vielä kodin, mutta muuten asiat ovat jo pitkään olleet vähintäänkin nihkeästi. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että Miken täytyy yllättäen matkustaa Japaniin vakavasti sairaan isänsä luo samaan aikaan, kun Miken äiti on saapunut yllätysvierailulle poikansa luokse. Miken matkustaessa kauas kotoa, Benson huomaa jääneensä kahdestaan Mitsukon, englantia puhumattoman naisen kanssa.

Kirjaa on kuvattu takakannessa kirpeänhauskaksi, mutta minulle tämä oli enemmänkin raskas ja karvas lukukokemus. Kommunikoimattomuus ärsyttää ja ahdistaa, samoin sellainen jatkuva olettaminen ja toisen puolesta päättäminen. Toisaalta Washington kuvaa kytevää parisuhdetta realistisesti. Asiat ovat huonosti, mutta jostakin saatttaa välillä pilkahtaa joku toivon kipinä tai rakkauden puuskahdus. 

Vaikka Mitä meistä jää jäi minulle hieman liian etäiseksi, lukisin Washingtonilta mielelläni jotain muuta, sillä hänen persoonallisesta kirjoitustyylistään pidin.

Tove Jansson: Valitut romaanit

Tove Jansson: Valitut romaanit
WSOY 2019, 576s.
Suom. Kristiina Kivivuori & Kyllikki Härkäpää

 

Tove Janssonin Valitut romaanit kökötti hyllyssäni luvattoman pitkään, ennen kuin sain sen luettua. Tämä kokoomateos sisältää kirjat Aurinkokaupunki, Kesäkirja, Kunniallinen petkuttaja sekä Kuvanveistäjän tytär. Kesäkirja ja Kuvanveistäjän tytär olivat minulle entuudestaan tuttuja, kaksi muuta taas uusia lukukokemuksia.

Aurinkokaupunki kertoo amerikkalaisesta eläkeläisten alueesta, kaupungista oikeastaan. Valtaosa asukkaista on eläkeläisiä ja ympäristö on muovautunut vanhusten tarpeita vastaaviksi. Pidin siitä, kuinka tarinan henkilöillä on kuitenkin iästään huolimatta vilkas elämä ja samoja tarpeita kuin nuoremmillakin: ei ikääntyminen tarkoita sitä, etteikö kaipaisi elämältään mitään muuta kuin unta ja ruokaa.

Kunniallinen petkuttaja oli se romaani, joka viehätti minua eniten. Pieneen merenrantakaupunkiin sijoittuva tarina lähtee liikkeelle aivan pienesti, mutta kerää kierroksia loppua kohden. Katri Kling on naimaton ja asuu kahdestaan veljensä Matsin kanssa. Mats tekee satunnaisia hanttihommia silloin kun hänelle itselleen sopii ja Katrilta kysellään neuvoa erilaisissa raha- ja riitatilanteissa. Kaupungissa asuu myös Anna Aemelin, kukkaiskuvioiduista kaniineistaan tuttu lastenkirjojen kuvittaja. Anna asuu yksin ja naapurit auttelevat häntä erilaisissa askareissaan. Kuin varkain Katri ottaa asian kerrallaan omalle kontolleen ja lopulta Katri ja Mats päätyvät asumaan Annan luo. Vielä kirjan loputtuakaan en osaa sanoa, oliko Katri huiputtaja ja oman edun tavoittelija, vai oliko hän sittenkin pohjimmiltaan hyväntahtoinen.

Tämä kirja on paitsi esineenä kaunis, myös monipuolinen kokoelma Janssonin tuotannosta.

Alice Hartin kadonneet kukat

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat
Minerva 2022, 407s.
Suom. Hanni Salovaara

 

Alice Hartin kadonneet kukat on kirja, jolla on ehkä kaunein kansi ikinä. Ja tarinaankin se tietysti sopii täydellisesti. Itse tarina ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen...

Alice Hart on kasvanut eristyksissä väkivaltaisen isänsä ja lempeän äidin kanssa. Hän rakastaa kirjoja ja tarinoita. Perhettä kuitenkin kohtaa onnettomuus, jossa isä ja äiti menehtyvät. 9-vuotias Alice loukkaantuu vakavasti ja toivuttuaan hän ei puhu. Alicen hakee luokseen isoäiti June, josta Alice ei ole koskaan kuullut. Junen omistamalla kukkafarmilla Alice oppii kukkien kielen ja tutustuu naisiin, jotka ovat tulleet Junen luokse kukin omista syistään. Vielä sittenkään, kun Alice alkaa jälleen puhua, June ei kerro hänelle perheen menneisyydestä kuin murusia. June päätyy myös tekoon, josta kuultuaan Alice lähtee kukkaisfarmilta ja päätyy kauas entisestä kodistaan. 

Pidin todella paljon kirjan alkupuoliskosta, mutta Alicen "paettua" tarina muuttui sukutarinasta rakastumistarinaksi, mikä ei toiminut läheskään niin hyvin. Itse asiassa luulin lähes puoliväliin asti, että tarina sijoittuisi ehkä 50-60 -luvulle. Hämmästyin, kun yhtäkkiä käytössä olikin internet ja kännykät. Alicen hahmossa turhauttikin se, ettei hän vaivautunut tekemään paria helppoa google-hakua! Yksi mielestäni tarinan kannalta keskeinen kysymys jäikin kokonaan ilman vastausta, mikä ärsytti suuresti. Hyvä etten itse alkanut etsiä erään henkilön yhteystietoja, kysyäkseni häneltä jotakin.

Lupaava alku, lattea loppu.

Hyperbole and a Half

Allie Brosh: Hyperbole and a Half
Simon and Schuster 2013, 371s.

 

Eräänä päivänä työpöydälläni odotti tämä kirja. Ystävä oli ajatellut minun pitävän siitä ja toi sen lainattavaksi. Ja tämä kirja kyllä oli heti niin minun tyyliseni, että tilasin sen heti omaksi, samoin kuin jatko-osankin.

Tavallaan kyseessä on sarjakuva, tavallaan taas "vain" runsaasti kuvitettu omaelämäkerrallinen teos. Paitsi ettei tämä oikein ole omaelämäkertakaan, vaan kokoelma erinäisiä sattumuksia Allie Broshin elämästä. Tarinat eivät ole edes aikajärjestyksessä, vaan ajassa pompitaan lapsuudesta kirjoitushetkeen ja takaisin. 

Rakastuin Broshin piirrostyyliin - josta tavallaan haluaisin tietää lisää, mutta en jaksa googlata. Kuvat ja niiden tekstit näyttävät nimittäin siltä, kuin ne olisi tehty ikivanhalla Paintilla, vapaalla kädellä. Ja kun nämä pöljät kuvat sitten yhdistetään varsin sekalaisiin ja poikkeuksetta omituisiin ja hauskoihin tarinoihin, niin hyvät nauruthan siitä saa. Katsokaa nyt tuota kannen koiraakin!  Hulvaton!

Kaikkein eniten kirjassa pidin kuitenkin siitä, kuinka osuvasti Brosh kuvaa masennusta ja joidenkin ihmisten kykyä olla ymmärtämättä masennusta laisinkaan. Brosh vertaa masennusta lemmikkikaloihin, jotka ovat kuolleet. Kun ystävälle sitten suree kalojen kuolemaa, ystävä lupaa auttaa kalojen etsimisessä. Ja vaikka kuinka toistat, että ei ne kalat hukassa ole vaan kuolleet, niin ei ongelmaa: etsitään nyt vain yhdessä, kyllä ne jostain löytyy. Sitten muut ymmärtämiskyvyttömät kailottelevat, että "Fish are always deadest before the dawn" ja "Why not just make them be alive again?"

Niin että kiitos Matildalle tästä lukuvinkistä :)

Autojen almanakka

Nelli Heinimo: Autojen almanakka
S&S 2023, 26s.
Kuvitus: Tiina Konttila

 

Sain siskolta tämän hänen kuvittamansa lasten runokirjan. Nelli Heinimo on sanaillut mainioita runoja, joiden päähenkilöt ovat autoja ja muita - pääasiassa - pyörällä kulkevia kulkuneuvoja. On siellä pari venettäkin kyllä.

Runot on kirjan nimen mukaisesti  jaettu vuodenkierron mukaan. Yksi aukeama vastaa yhtä kuukautta ja lisäksi kirjan aloittaa ja lopettaa uudenvuoden runo. Vuodenkierron sijaan runoissa kuitenkin käsitellään enimmäkseen aivan toisenlaisia asioita: miten hankalaa voi olla mennä mukaan uuteen porukkaan; kuinka halaamiseen on hyvä pyytää lupa; miten jotkut asiat on tehtävä hitaasti; aloittamisen hankaluutta; odottamista. Kirjaa voikin mainiosti käyttää tunnekasvatuksen tukena.

Itse en meinannut päästä tammikuuta pidemmälle, kun jo rakastuin päätä pahkaa kirjan kolmannen runon nimeen. Rekka Töpöhäntä! En meinaa kestää!

Kuvitus on ilmeikästä ja autojen sun muiden menopelien monipuolisuus mukava yllätys. Aukeamilla riittää katseltavaa ja kun malttaa tutkia kuvia kunnolla, saattaa bongata hauskoja yllätyksiä. Viivyin aika kauan hihittämässä uimarannalla hengaileville sorsille.

Poika joka käveli vetten päällä

Niklas Ahnberg: Poika joka käveli vetten päällä
Aula & Co 2022, 512s.

 

90-luku, ei älypuhelimia eikä rajatonta nettiä, pieni kaupunki jossain päin Amerikkaa ja omituiseksi jumalten valmennusleiriksi muuttuva kesäleiri. Kuulostaa herkulliselta! 

Ikävä kyllä kirja ei lunasta odotuksia. Jotka siis ihan itse sille kehittelin, sen myönnän. Ensinnäkin se ajankuva jäi todella laihasti kuvatuksi. Pari kertaa mainitaan c-kasettisoitin ja VHS-kasetti, joku varhainen pelikonsoli ja Intelin tietokone, mutta ne eivät yksinään riitä. Odotin sellaista Stranger Things -henkistä ajankuvaa, mutta tuntui kuin olisinkin jossain nykypäivän mummulassa, jossa on säilytetty kaikki vanha elektroniikka, eikä nettikään yllä sinne asti.

Sitten se arkielämä muuten. Karsastan tätä - ilmeisesti amerikkalaista - kirkossakäyntikulttuuria ja itse kesäleirikin muistuttaa ahdistavaa lahkolais-aivopesupaikkaa, joka ei tietenkään ole millään lailla mieltäylentävää. 

Kirjan idea on edelleen mielestäni todella kiinnostava. Minä en vain ollut tälle kirjalle ollenkaan oikea lukija. Kyseessä on Daniel Dark -trilogian ensimmäinen osa ja voi olla, että en niitä tulevia lue ollenkaan. Toisaalta, voi olla että todellakin luen, sillä tämä osa kuitenkin loppui varsin jännittävästi ja ehkä odotukseni eivät jatkossa ole liian ennakkoasenteista riippuvaisia.