Oliver ja meriperuukit

Philip Reeve: Oliver ja meriperuukit
(Oliver and the Seawigs, 2013)
Aurinko Kustannus 2017, 195s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Tällä kirjalla on niin hauska kansi, että valitsin sen luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Sisältö vastaa kansikuvan luomia mielikuvia täydellisesti, eli voin heti alkuun todeta että tämä kirja oli tosi hauska.

Oliver on koko lapsuutensa kulkenut vanhempiensa mukana tutkimusmatkalta toiselle. Nyt perhe on kuitenkin asettumassa aloilleen Syvänvedenlahden rannalla kököttävään taloonsa. Oliver on asiasta innoissaan: voi miten mahtavaa on herätä samasta sängystä joka aamu! Ja käydä tavallista koulua! Aloilleen asettuminen ei kuitenkaan käy aivan mutkattomasti. Lahdenpoukamaan on nimittäin ilmestynyt pieniä saaria, joita vanhemmat lähtevät saman tien tutkimaan. Pian Oliver huomaa sekä saarten että vanhempiensa kadonneen. Pelastusretkellehän sitä on lähdettävä, vaikka se oma sänky kuinka kutsuisi. Edessä on vauhdikas etsintäretki Kari-nimisen liikkuvan saaren päälaella, likinäköisen merenneidon ja pöljän albatrossin avustuksella.

Meillä on tänä vuonna luettu ihan kamalan vähän iltasatuja. Kaikkia lapsia kiinnostavia kirjoja ei ole tahtonut löytyä, enkä ole itsekään jaksanut asiaan panostaa. Mutta nyt viimeinkin löytyi kirja, joka sai kaikki lapset kerääntymään samaan kasaan ja niin sitä luettiin. Vaikka kirjassa on sivuja lähes 200 ja tekstiä runsas kuvituskin huomioiden aika reippaasti, luimme koko kirjan kolmessa illassa.

Lapset tuntuivat nauttivan ihan kaikesta: itse seikkailusta, kaikista hahmoista (etenkin meriapinoista) ja kuvituksesta. Samoin viihdyin itsekin oikein hyvin tarinan parissa. Kuvituksen runsaus on ehdottomasti hyvä juttu, mutta ehkä vielä enemmän pidin siitä kuinka tarina ei ota itseään liian vakavasti. Hahmot ovat vähän hölmöjä eivätkä läheskään aina mitenkään rohkeita. Ehkä kaikkein eniten tykkäsin Sarkasminmeren elävästä levästä, joka - tietenkin - jakelee kaikille lakonisia, sarkastisia kommentteja.

Oliver ja meriperuukit on hauska kirja, joka sopii erinomaisesti luettavaksi yhdessä lasten kanssa tai ihan vain omaksi iloksi.

Samettiruusuja Harjutiellä

Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
Karisto 2017, 254s.

Nelisen vuotta sitten luin Kristiina Harjulan esikoiskirjan, Pispalan kiviä. Pidin kirjasta paljon ja koin monet jutut tutuiksi, vaikka olenkin elänyt ihan eri ympäristössä ja eri vuosikymmenellä kuin kirjan Raili-tyttö. Harjulan uusi kirja, Samettiruusuja Harjutiellä, sijoittuu edellisen tapaan Tampereelle ja on sävyltään varsin tumma.

Elämässään kovia kolhuja kokenut Aila on muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa, miltei purkukunnossa olevaan kaupungin vuokra-asuntoon. Samassa talossa asuu edelleen Ailan äidin hyvä ystävä Senni, lapsuudenkaveri Kuupe ja sekalainen joukko muuta väkeä. He kaikki ovat syrjäytyneitä, useimmat alkoholisteja. Porukka elelee omaa ailahtelevaa elämäänsä. Aila käy lähes päivittäin hoitamassa kuolevaa äitiään sairaalassa ja suree omaa elämäänsä, etenkin katkenneita välejä toiseen tyttäreensä. Aila ja naapurit saavat uutta pontta elämäänsä, kun kotitalo uhataan myydä alta.

Harjulan tapa kirjoittaa on lumoava. Tapahtumat ovat karuja, enkä voi väittää kiintyneeni yhteenkään hahmoista, en edes häävisti pitäneeni kenestäkään. Silti kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Luvut ovat lyhyitä ja kerronta pääosin selkeäsanaista. Kokonaisuus on hieno, vaikka välillä etenkin Ailan sulkeutuneisuus tuskastutti.

Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One
Random House UK 2012, 15h 40min.
Lukija: Wil Wheaton

Helmikuun puolivälissä kasasin innoissani kirjoja Hyllynlämmittäjä-haastetta varten. Totesin jo silloin, että haasteen suorittaminen tuskin onnistuisi täysin, mutta (jo) nyt voin ilokseni kertoa lukeneeni ensimmäisen haastekirjan. Teknisesti ottaen sen lukemisen kanssa on kyllä vähän niin ja näin, sillä en lukenut sitä haastekuvassa näkynyttä suomennettua Ready Player Onea, vaan kuuntelin sen englanninkielisenä äänikirjana. Mutta perunat pottuina, joten katson pinon pienentyneen ja haasteen edenneen yhdellä kirjalla.

Ready Player One on sillä tavalla erityinen kirja, että sitä on minulle suositellut innokkaimmin mieheni, joka ei kauhean paljon edes lue. Itse asiassa hän tyrmistyi, kun tajusi että tartuin hänen suositukseensa muutaman vuoden viiveellä ja vielä äänikirjana. Vähän kyllä olen itsekin hämmästynyt, että miksi tätä kirjaa tuli väisteltyä näin pitkään: idea on koko ajan tuntunut kiinnostavalta, enkä ole tainnut kuulla tästä poikkipuolista sanaa missään vaiheessa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, vuoteen 2044. Maapallo on huonossa hapessa ja ihmiset kamppailevat toimeentulonsa eteen melko surkeissa oloissa. Wade Watts asuu nihkeän tätinsä luona ja viettää suuren osan valveillaoloajastaan OASIS-virtuaalitodellisuudessa, missä hän käy myös koulua. OASIS  on käsittämättömän laaja ja huolellisesti viimeistelty, suurin piirtein universumin kokoinen kasa erilaisia maailmoja. Siellä kukin käyttäjä voi omalla avatarillaan seikkailla niin paljon kuin haluaa (ja varat antavat myöten). Toinen OASIS:in luojista, perheettömänä ja erakoituneena kuollut James Halliday, on kätkenyt jonnekin OASIS:in syövereihin kolme avainta, joilla voi avata kolme hyvin piilotettua porttia. Se pelaaja, joka ensimmäisenä suorittaa porttien takaa löytyvät tehtävät, tulee perimään Hallidayn mittavan omaisuuden. Muiden tavoin Wadekin etsii avaimia ja haaveilee suuresta omaisuudesta. Kun Wade lopulta löytää ensimmäisen avaimen, peli muuttuu kaikin puolin vauhdikkaammaksi ja jopa vaarallisesti.

Ready Player One on kyllä kaikki kehunsa ansainnut. Tarina soljuu miellyttävästi eteenpäin ja on pullollaan viittauksia etenkin 80-luvun populaarikulttuuriin. Eikä edes haittaa, vaikka tuon ajan video- ja tietokonepelit tai teinileffat olisivat jääneet vieraammiksi, sillä Cline kuvaa kaikkea sopivan laveasti. Kokonaisuus on kaikin puolin ihastuttavan viehättävä. Kirjasta on tekeillä elokuva, joka näillä näkymin tulee ensi-iltaan ensi vuoden maaliskuussa. Odotamme sitä innolla, kuten varmasti moni muukin.

Esikoinen muuten kuunteli vieressä, kun miehen kanssa juttelimme tästä kirjasta, ja nappasi kirjan itselleen luettavaksi! Yleensä vain kuvitettuja ja maltillisen pituisia kirjoja lukeva lapsi on yllätyksekseni lukenut jo pitkästi kolmatta sataa sivua ja on hänkin aivan tarinan lumoissa!

------

Lopuksi muutama sananen Storytel-palvelusta, jonka kautta kirjan kuuntelin. Olen jo jonkin aikaa kaivannut hyviä äänikirjoja kuunneltavaksi, mutta en ole oikein kirjastojen valikoimasta löytänyt mitään kiinnostavaa. Tutkiskelin Storytelin äänikirjavalikoimaa ja tulin siihen tulokseen, että sieltä löytyy takuuvarmasti kuunneltavaa pitkäksi aikaa.

Storyteliin liittyminen on helppoa, samoin sen käyttäminen puhelimella tai tabletilla. Jos kuuntelulaitetta vaihtaa kesken kirjan, synkronointi toimii vaihtelevasti. En tiedä johtuvatko ongelmat siitä, että minulla tabletti ja puhelin ovat eri merkkiä, mutta jostain syystä tabletti (iPad) löytää oikean kohdan heti, mutta puhelimen (Huawei) kanssa täytyy välillä säätää.

Tähän mennessä olen ehtinyt kuunnella vain tämän yhden kirjan, joten toistaiseksi hinta (16,99€/kk) tuntuu aika korkealta. Täytynee kai vain asennoitua samoin kuin aikanaan kuntosalijäsenyyteen, että sitä edullisempi palvelu on, mitä enemmän sitä käyttää.

Seleesian näkijä + Arvonta!

Erika Vik: Seleesian näkijä
Gummerus 2017, 613s.

Lukijana arvostan suuresti sitä, että kirjasarjan seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa mahdottoman kauan. On sitä ihanampaa, mitä paremmin edellisen osan tapahtumat ovat muistissa. Ehkä jo tästä syystä Erika Vikin Kaksosauringot-sarjan toinen osa tuntui poikkeuksellisen hyvältä kirjalta. Yleensä trilogioiden keskimmäinen osa kärsii jonkinasteisesta väliinputoajan roolista: sillä on kyllä oma, tärkeä roolinsa kokonaisuudessa, mutta itsenäisenä kirjana keskimmäiset osat ova pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän vajaita. Seleesian näkijän kohdalla tämä väliinputoajan blaah-efekti tuntui kuitenkin puuttuvan kokonaan, sillä niin helposti pääsin hyppäämään tuttujen hahmojen seuraan uudestaan.

Corildon ja Aleia saapuvat Seleesiaan sekavissa tunnelmissa. Corildonille kotiinpaluu on selvästi henkisesti raskas, eikä hänestä ole kertomaan Aleialle mistään mitään. Aleian sisällä piileskelevästä lumouksesta yritetään ottaa selvää useiden näkijöiden avulla, mutta tulilintuhavainnot ja sodan uhka tarvitsevat nekin huomiota osakseen. Aleian takaa-ajajat eivät ole luovuttaneet, joten Aleian on edelleen pysyttävä mahdollisimman valppaana.

Yritän kovasti olla tekemättä juonipaljastuksia, mutta sen haluan sanoa, että Vik hemmottelee lukijoitaan. Vaikka Arata Erra, Esme, Samiriam ja Mateo ovat jääneet toiselle mantereelle, ei heitä unohdeta kokonaan. Tarinaan tuodaan liuta uusia mielenkiintoisia hahmoja ja samalla seleesien tapoja ja historiaa avataan sulavasti lisää. Ja entä sitten tunnepuoli? Ainakin minun on mahdotonta olla kiintymättä näihin hahmoihin, joiden keskinäiset kiintymyssuhteet ja tunteiden laatu ovat miellyttävällä tavalla vaihtelevat. Että ota tästä nyt selvää, millaista rakkautta on keidenkin välillä! Ihanan viihdyttävää! (Mutta ei tämä kyllä mikään rakkauspainotteinen kertomus ole, toim.huom.)

En erityisesti kaipaa pitkän pitkiä kirjasarjoja, mutta jo nyt tuntuu haikealta ajatella, että tätä herkkua on luvassa enää yhden kirjan verran.

----

Lopuksi pistän pystyyn blogihistoriani ensimmäisen kirja-arvonnan. Sain nimittäin epähuomiossa Seleesian näkijöitä kaksin kappalein, joten arvon tuon lukemattoman version halukkaiden kesken. Arvonnan suoritan 30.8. klo 20.00.
Arvontaan voi osallistua kommentoimalla ja ilmoittamalla sähköpostiosoitteensa.

Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017, 645s.

Yksi syksyn odotetuimmista kirjoista on varmasti monelle muullekin ollut tämä Anni Kytömäen Kivitasku. Monen muun tavoin lumouduin Kytömäen esikoisteoksesta valtavasti ja edelleen Kultarinta on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lukemistani kirjoista.

Kivitaskussa tarina kulkee kolmessa tasossa. Tai ehkä tarkemmin sanoen kahdessa ja puolessa. Vuoden 1959 keskiössä on Helena, joka haaveilee tutkimusmatkoista. 1849 alkaa Sergein tarina, teloituslavalta Pietarista. Nykyaikaa edustaa Veka, joka on vuonna 2012 matkalla osastohoitoon, mutta päätyykin suvun vanhalle ja syrjäiselle mökille Louhurantaan.

Kaikkien kolmen tarinat nivoutuvat yhteen, eivätkä vähiten Louhurannan vedensiloittamissa rantakallioissa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin lykännyt tämän kirjan lukemista rauhallisempaan ajankohtaan. Nyt luin tätä hölmösti pienissä pätkissä melko työlään siivousprojektin lomassa. Olin ihastunut takakannen ensimmäiseen virkkeeseen ensinäkemältä ja edelleen se nostattaa ihon kananlihalle: "Helenan viimeinen kesä on kuin Helena ite, pitkä ja arvaamaton." Kirja alkaakin Helenan osiolla, joka vei heti kerralla mukanaan. Minulle vain kävi samoin kuin aikoinaan Kuopio-sarjaa lukiessa: kiinnyin siihen ensimmäiseen päähenkilöön niin paljon, että muut tuntuivat pitkään jotenkin rasittavilta. Onneksi se tunne meni lopulta ohi ja onnistuin nauttimaan upeasta kielestä ja taidokkaasta tarinankerronnasta.

Mikään Kultarinnan toisinto Kivitasku ei ole, ja hyvä niin. Kivitasku seisoo omilla jaloillaan lentää omilla siivillään keveästi ja lentorataansa yllättäen muutellen. Suosittelen.

Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231s.

Sain ennakkokapaleena Selja Ahavan tuoreen kirjan Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjan kansikuva on minusta jotenkin kuivakka, geometrinen ja tylsä. Takakansitekstiä en jaksanut lukea loppuun asti ja totesin, että tämä kirja taitaa jäädä kokonaan lukematta.

Kirjan julkaisupäivän alla minulle kuitenkin selvisi, mistä kirja oikein kertoo. Ei tämä kirjan mies mitenkään runollisesti haihdu ja hupene kuin joku kummitus, vaan kyse on jostakin ihan muusta. Eräänä päivänä aviomies kertoo vaimolleen, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Vaimolle tällainen uutinen on luonnollisesti shokki. Vähitellen mies alkaa muuttua naiseksi: hän ostaa meikkejä, käsilaukun, naisten vaatteita. Hormonihoidot alkavat ja rintojen virkaa toimittavat riiseillä täytetyt nailonsukat.

En edes yritä teeskennellä, etteikö kiinnostustani kirjaa kohtaan olisi lisännyt tieto siitä, että kirjailjan ex-mies on sanonut juuri nuo samat sanat ja tarina on siis vahvasti omaelämäkerrallinen. Ahava keskittyy kuvaamaan tapahtumia vaimon näkökulmasta, mikä on toimiva ratkaisu. Vaimo yrittää painaa mieleensä kaiken mahdollisen miehestään, jota on joka päivä jäljellä entistä vähemmän.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka etsii meritietä Intiaan ja uskoo sen löytäneensä. Mutta kuten mies, joka haluaa olla nainen, ei Kolumbuksen Intiakaan ole sitä mikä sen luultiin olevan. Alussa Kolumbuksen osuudet erottuvat selkeästi muusta tekstistä, mutta loppua kohti molemmat tarinat sulautuvat yhdeksi. Yllättävän toimiva ratkaisu.

Ahavan teksti on kiihkeää, suoraa, kipeää. En tavallisesti pidä lainkaan tämäntyylisestä, runollisesta ja utuisesta, kerronnasta, mutta tähän tarinaan tyyli kuitenkin sopii loistavasti. Vaimon ajatuksia ja tunteita ei siloitella tai muokata ketään loukkaamattoman korrekteiksi. Tekstistä uhkuu epätoivo, pettymys ja suuttumus, monen muun tunteen ohella.

Ennen kuin mieheni katoaa on raju, karu ja surullinenkin kertomus, joka tuskin jättää kylmäksi.

Kepler62, Kirja viisi: Virus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler52, Kirja viisi: Virus
WSOY 2017,  200s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62-sarjan viidettä osaa on odotettu meillä pitkään ja malttamattomuudesta tuskastuneina. Edellisessä osassa oli jo jännitystä ja vauhtia sen verran paljon, että tiedettiin luvassa olevan jotakin hurjaa.

Kepler62-planeetta on Arille, Jonille ja muillekin maasta tulleille edelleen suuri arvoitus. Kukaan ei tunne planeetan luontoa tai edes sitä, millä vauhdilla vuodenajat vaihtuvat, jos vaihtuvat. He ovat kohdanneet kuiskaajia ja kähisijöitä, mutta oletettavasti jotakin paljon haastavampaa on vielä kohdattava ennen kuin seikkailu saadaan kunnialla loppuun. (Vaikka mistäpä sen tietää, millainen loppu tällä seikkailulla on! Sehän voi olla vaikka kuinka kamala ja täynnä ruumiita!)

Esikoinen luki kirjan ensimmäiseksi ja olisi halunnut keskustella kirjasta heti lukemisen jälkeen. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata yhtäkään yllätystä minulta, joten hienosti hän sinnitteli vielä yhden päivän, että minäkin ehdin tämän lukea. Täytyykin todeta, että vaikka pidin tästä kirjasta kovasti, mahtavinta oli sen tarjoama keskusteluhetki lapsen kanssa. Makasimme vierekkäin sängyllä ja kertasimme kaikki kirjan juonenkäänteet ja arvuuttelimme yhdessä, mitä viimeisessä osassa ehkä tapahtuu.

Pidän tästä sarjasta, enkä vähiten siksi että tässä lukijoita ei aliarvioida. Tässä on selvästi kirjoitettu ja kuvitettu tarinaa, johon kaikki tekijät uskovat ja jonka tekemisestä he taitavat myös nauttia. Lastenkirjallisuuden ei tarvitse olla söpöä, suloista ja siloiteltua, vaan siinä saa olla myös jännitystä ja hurjia juttuja.

Sarjan viimeinen osa ilmestyy lokakuussa ja luonnollisesti se luetaan niin pian kuin vain mahdollista.

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Gummerus 2017, 716s.
Suom. Raimo Salminen

"Nathan Hill on huikeuden mestari." toteaa John Irving Nathan Hillin esikoisteoksesta Nix. Etukannen sisäpuolelta löytyy lisää kehuja ja Hilliä verrataan jopa Jonathan Franzeniin, Donna Tarttiin ja jo mainittuun John Irvingiin. Luonnollisesti tuo kannessa nököttävä "New York Times -bestseller" -mainos antaa myös olettaa, että nyt on käsissä kirja, jolta on lupa odottaa suuria.

Hieman päälle kolmekymppinen collegeopettaja Samuel Andresen-Anderson ei liiemmin pidä työstään, mutta viihtyy sitäkin paremmin World of Elfscape -nettiroolipelin parissa. Samuelista piti tulla menestyvä kirjailija, mutta ensimmäisen julkaistun tekstin ja sitä seuranneen rahakkaan kustannussopimuksen jälkeen hän ei ole saanut kirjoitettua käytännössä mitään. Samuelin äiti Faye jätti perheen täysin yllättäen jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta äidin katoaminen on tietenkin jättänyt pysyvät jäljet. Aivan yhtä äkkiä kuin katosi, äiti ilmaantuu takaisin Samuelin elämään: Faye pidätetään ja häntä uhkaa jopa pitkä vankeustuomio, sillä hän on heittänyt soraa kuvernööri Packerin päälle. Hetkessä Fayen tekoa puidaan jokaisessa mediassa ja hänen menneisyydestään yritetään löytää syitä teolle.

Nix on hirveän paljon enemmän kuin tarina äidistä ja pojasta. Hillin kerronta on runsasta ja paikoin hyvinkin lavertelevaa. Pidin kyllä erityisen paljon niistä kohdista, joissa teksti oli kulloisenkin hahmon tajunnanvirtaa. Etenkin huijaamalla opinnoissaan etenevän nuoren naisen järkeilyketju huvitti kovasti. Lapsena Samuel rakasti seikkailupelikirjoja, joissa lukija saa valita, mihin suuntaan tarina kulkee. Samaa tekniikkaa mukaillen hän kertoo kohtaamisestaan ensirakkautensa kanssa ja tämäkin osuus toimi todella hyvin.

Niin paljon kuin ihastelinkin Hillin kerronnan rönsyilevyyttä, runsaus on myös kirjan heikkous. Yli 700-sivuinen kirja eksyy välillä liian pitkille kiertoteille, eikä jännite jaksanut pysyä yllä aivan loppuun asti. Erityisesti tuskastuin Samuelin pelikaveriin Pwnageen, jolla on kyllä ihan perusteltukin osansa tarinassa, mutta jonka edesottamuksiin Hill käyttää aivan liikaa sivuja. Viimeistään kolmetoista sivua pitkä yhden virkkeen luku sai minut tuskastumaan ja kaipaamaan tiivistämistä.

Minulle Nix ei ollut täydellinen kirja, mutta kaikista valituksistani huolimatta ehdottomasti hyvä lukukokemus. Suomennos on laadukas ja vaikka luin oikolukemattoman ennakkopainoksen, en pannut merkille kuin muutaman välilyönnin puuttumisen. Vaikka tarinassa on heikkoutensa, siinä on kuitenkin runsaasti sitä John Irvingin lupaamaa huikeutta. Suurimman osan kirjasta luin ripeään tahtiin, vain niillä liian pitkillä sivupoluilla ote herpaantui.

Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017, 678s.

Mikko Kamulan esikoisteos, Metsän kansa -sarjan aloittava Ikimetsien sydänmailla, on alusta loppuun laadukasta ja nautinnollista luettavaa. Olin toki jo kuullut runsaita kehuja, mutta odotukseni ylittyivät silti roimasti.

Kirjan keskiössä on Juko Rautaparta perheineen. Eletään 1400-lukua ja elo uudisraivaajaperheessä Savon vesistöjen rannoilla on vaativaa mutta enimmäkseen rauhallista. Harvojen naapureiden lisäksi eletään rinta rinnan kodinhaltijoiden, maahisten ja metsänneitojen kanssa ja avuntarpeessa käännytään tietäjän puoleen. Perheen lapsilla on jokaisella omat haaveensa ja haasteensa. Heiska odottaa innolla ensimmäistä metsästysretkeään ja Varpu kaipaa kipeästi jonnekin ihmisten ilmoille. Tenho taas on aina ollut kiinnostunut haltijoista ja metsänväestä sekä tietäjien taioista.

Liki seitsemäänsataan sivuun mahtuu tietenkin paljon tapahtumia. Rautaparran perhe kohtaa haasteen jos toisenkin lappalaisnoidan kirouksesta metsänpeittoon joutuneeseen naisväkeen, Rantasalmen neljännesmiehen asettamista kovista veroista noiduttuun härkään. Ei elämä silti silkkaa vastoinkäymisten sarjaa ole, vaan ajoittain löytyy aihetta juhliinkin: nimenantojuhla, peijaiset ja Ukon vakat.

Luin tätä kirjaa lähes pakonomaisesti. Vietin yhden sunnuntain melkein kokonaan ulkona sohvalla maaten ja lukien. Jollain ihmeellisellä tavalla luontokin tuntui olevan tarinan lumoissa: Heiskan ampuessa ensimmäisen saaliinsa hipsi viereiseen koivuun orava, joka asettui alimmalle oksalle maate. Siellä se aikansa lekotteli ja tuijotti minua pää sievästi toisen etukäpälänsä päällä. Lappalaisnoidan langettaessa kiroustaan nousi äkillinen tuulenpuuska ja lämpötilakin laski hetkellisesti roimasti.

Kamula kertoo tarinaa niin luontevasti, että haltijoista ja maahisista huolimatta unohdin välillä lukevani fiktiota. 1400-luku tuntuu niin elävältä, että tuntui kuin kirjailija kertoisi omista kokemuksistaan. Toki kirjan henkilöt puhuvat tätä nykyaikaista yleiskieltä, eli historiallisesti katsoen vapauksia on otettu, mutta en pidä sitä lainkaan pahana. Tuskin olisin jaksanut lukea "muinaissuomea" montaakaan sivua.

Kirjan luettuani vietin hyvän tovin netissä etsien tietoa seuraavan osan ilmestymisajankohdasta. Jostakin olin saanut päähäni että toinen osa ilmestyisi jo tänä syksynä, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hetken kiemurtelin epätoivosta, sillä tätä tarinaa olisin halunnut lukea lisää välittömästi. Pidin tästä kirjasta ihan valtavasti. Erityisesti ihastuin siihen, kuinka saumattomasti haltijat ja muut solahtivat tähän reaalimaailmaan.