Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti, kirjoituksia lisääntymisestä

Teos 2013, 250s.

Minä olen erittäin helposti provosoituva ihminen. Minulla on myös alhainen verenpaine. Verenpaineen nostattamiseksi ajattelin lukea Anu Silfverbergin Äitikortin, jonka esittelyteksti kustantamon sivuilla vaikutti tähän tarpeeseen juuri sopivalta. Jokin tässä nyt vain meni vähän pieleen, sillä en provosoitunut juuri lainkaan! En voi väittää olevani Silfverbergin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta ei tämä kyllä verenpaineeseen vaikuttanut.

Silfverberg etsii vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon?" Lisäksi pohditaan myös raskautta ja sen yrittämistä, synnytystä, imettämistä julkisilla paikoilla, kiintymysvanhemmuutta, äitiyttä ja työelämää, isiä sekä monia muita aiheeseen liittyvää.

Synnytyksestä puhuttaessa Silfverberg ihmettelee, miksi ns. luomusynnytykset yleistyvät jatkuvasti. Miksi naiset haluavat ehdoin tahdoin kokea kaiken sen kivun, kun epiduraalikin on olemassa? Ihmettelen samaa, vaikka epiduraalia en olekaan koskaan halunnut. Onneksi on olemassa muitakin kivunlievityskeinoja ja kipulääkkeitä. Lyhyehkösti olen joutunut synnytyskipuni kohtaamaan kipulääkityksen tehon lakattua liian aikaisin, enkä todellakaan usko tuon kokemuksen tehneen synnytyksestä taianomaista kokemusta. Paitsi jos taikurina toimii paholainen tai vastaava.

Koska itse olen ollut kotiäitinä esikoisen syntymästä lähtien (09/2006) on varmasti ymmärrettävää, että minua ärsyttävät kotiäitiyttä kritisoivat tekstinpätkät. Minulle kotiäitiys on ollut enimmäkseen oma valinta, mutta olen kyllä ennen kuopusta etsinyt ja hakenut töitäkin. Minulla vain ei ollut (eikä ole nytkään) työtä johon kätevästi palata, enkä onnistunut uutta työpaikkaa löytämään.

Silfverberg kirjoittaa näin:

"-- niissä perheissä, joissa lapsella on kaksi vanhempaa, yhden hoitajan malli on aina toiselta vanhemmalta pois. Sanotaan heterokielellä: naisen aika lapsen kanssa on pois mieheltä. Vastaavasti miehen vapaa aika on pois naisen vapaasta ajasta. Tällaisessa perheessä vanhemmat myös hyvin konkreettisesti opettavat lapselleen että maailma on sellainen, että miehet ovat töissä ja naiset kotona." 

Ensinnäkin, en ymmärrä, miten niin toisen vanhemman lapsen kanssa viettämä aika on toiselta pois? Ja vaikka meidän perheessä isä on se, joka käy palkkatöissä, lapset ovat kyllä tietoisia siitä, että joissakin perheissä töissä käy äiti. Tai molemmat vanhemmat. Ylipäätään olisi ylimielistä opettaa lapsilleen, että maailma on sellainen ja tällainen, koska meidän kotona asia on näin. Vaikka minä hoidan miltei kaikki kotityöt, perustelen sen sillä että minä olen kotona, en sillä että satun olemaan nainen. Ei se mies töistä käsin voi tiskikonetta tyhjentää.

Silfverberg kehottaa tuoreita äitejä lähtemään vauvan kanssa liikkeelle, pois kotoa neljän seinän sisästä. Kahvilaan esimerkiksi. Hyvä neuvo ja varsin kätevääkin, jos sattuu asumaan kaupungissa. Maaseudulla ei välttämättä kauhean näppärää. Mutta jos vauvalle sattuu tulemaan nälkä ja ruokinta tapahtuu rinnasta, niin julkisesti tätä ei pitäisi tehdä, koska "useimmiten muiden läsnäolijoiden olo ei ole erityisen luonnollinen, saati luonteva." Minä kuulun niihin, jotka eivät nouki rintojaan esille julkisilla paikoilla, mutta syynä on ihan vain häveliäisyys. En koe omaa oloani luonnolliseksi tissit paljaana, joten ruokin vauvani mieluiten katseilta piilossa. Lähimmät perheenjäsenet ovat poikkeus. (Pyydän anteeksi, jos olen rinnoillani teitä loukannut.) Mutta muiden imettäminen ei kyllä minua häiritse, koska minusta se nyt vain on luonnollista. Ja mikäli lastaan ruokkiva äiti ei kuulu omaan seurueeseeni, en koe tarvetta seurata, että vilahtaako rinta vai ehkä jopa nänni. Jos taas kyseessä on tuttava ja meneillään on vilkas keskustelu, suosin silmiin katsomista - kuten muidenkin keskustelukumppaneiden kanssa.

Silfverberg käy läpi myös rinta vs. tuttipullo -aiheen, josta voi oikeanlaisessa seurassa saada aikaan tuntikausien väittelyn. Aivan kuten kantoliina vs. rintareppu, kestovaipat vs. kertakäyttövaipat jne. Silfverberg ihmettelee, mikä saa vanhemmuudessa (yleensä äitiydessä) aikaan sen, että alkaa harrastaa erilaisia -iluiluja. Kestoilua, liinailua, kotoilua. Miten kestovaippoihin voi yhtäkkiä "hurahtaa"? Erityisen kammottavaa oli muuten lukea kiintymysvanhemmuudesta. En ole itse aiheeseen perehtynyt ja luulin sen tarkoittavan lapsentahtisuutta, mutta Silfverbergin kuvailemana touhu kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä...

Äitikortin lukeminen ei ollut niin provosoivaa kuin olin odottanut ja vähän toivonutkin, mutta mielenkiintoista silti. Parasta olisi päästä keskustelemaan tästä naamatusten toisten aiheesta kiinnostuneiden kanssa, puolueettomalle maaperälle. Lukiessa nimittäin ei voi välttyä mielessään kommentoimasta aiheita vakuuttavilla "mun mielestä"- ja "kolmen lapsen äitinä koen, että..." -perusteluilla.