He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Teos 2020, 477s.
Suom. Kersti Juva

Suhteeni Jane Austeniin on sellainen, että olen lukenut häneltä kolme tai neljä teosta. Kaikista pidin, vaikka Emmaa lukiessa päätä särki koko ajan, kun kirppikseltä ostettu kirja haisi niin pahalle. Teos julkaisi äskettäin Järki ja tunteet Kersti Juvan uudella suomennoksella ja harvinaisen kauniilla kansikuvalla, joten päätin että on korkea aika virkistää suhdettani Austeniin.

Isänsä kuoltua Dashwoodin sisarukset joutuvat muuttamaan äitinsä kanssa vaatimattomampaan taloon, kun isän omaisuuden perii heidän velipuolensa isän aiemmasta avioliitosta. Elo muuttuu aavistuksen niukemmaksi, mutta tämä ei ole heidän elämänsä suurin haaste. Hankalinta on nimittäin löytää sopivia naimakelpoisia ja -halukkaita miehiä. Sulhasehdokkaita tuntuu kyllä löytyvän, mutta kihloja ei näy eikä kuulu.

Minulla meni varmaan viitisenkymmentä sivua, ennen kuin totuin Austenin kerrontaan. Siitä eteenpäin lukeminen sujuikin sitten ensiluokkaisen hyvin, kiitos laadukkaan suomennoksen. Austen käsittelee rakkausjuttujen lisäksi muun muassa luokkaeroja, tapakulttuuria ja sen pinnallisuutta sekä naisen asemaa, huumoria unohtamatta.

En voi väittää sanottavasti kiintyneeni yhteenkään kirjan hahmoista, mutta inhokkeja kertyi kyllä sitäkin enemmän. Varsinkin sieltä miesten puolelta, mutta olihan näissä rouvissa ja neideissäkin välillä kestämistä. Minua huvittaa se, kuinka nämä ihmiset eivät tunnu tekevän mitään työntapaistakaan! Päivät kuluvat seurustellessa naapureiden ja näiden tuttavien kanssa, teetä juodessa, pianoa soitellessa ja korttipelejen parissa. Kyläilemään Dashwoodin neidit lähtevät ihan vain kuudeksi viikoksi! (Vai oliko se kahdeksaksi? Unohdin kirjoittaa muistiin...) Tietysti ymmärrän, että tuohon aikaan matkanteko ei ollut järin kätevää tai nopeaa ja muutenkin yhteydenpito oli hidasta, mutta silti. Onneksi nykyään voi kyläillä lyhyempiäkin aikoja...

Katie-Kate

Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020, 257s.

Anu Kaajan Katie-Kate päätyi luettavakseni ihan sattumalta. Nostelin töissä uusia kirjoja esille, kun kiinnitin huomioni kivan väriseen kirjaan. Pikaplarasin sisältöä ja katsoin, että onpa ilmavan näköinen taitto ja niin kannoin kirjan kotiin. Vasta kotona luin takakansitekstin ja aloin empiä: olisikohan Kate Middleton -kaksoisolennon ja iäkkäämmän rojalistipariskunnan suhde ihan minun juttuni? Varsinkaan, jos kirjassa "valtavirtaporno ja tuhkimosadut iskevät yhteen ennennäkemättömällä voimalla."

Mutta minä melkeinpä rakastuin tähän omituiseen kirjaan!
En ole ihan varma siitä, mitä loppujen lopuksi luin, mutta tämä on loistava!
Erityisen hämmentävää on se, että Kaaja todellakin onnistuu yhdistämään prinsessat (sekä ihan oikeat kuninkaalliset että Disney-prinsessat), pornon monissa muodoissaan ja Katie Pricen toimivaksi kokonaisuudeksi. Tai en minä tiedä onko tässä yksi kokonaisuus vai monta pientä, mutta ihan sama!

Täytyy tutustua Kaajan aiempiinkin kirjoihin jossakin vaiheessa.

Ellen T.

Annukka Mäkijärvi (kuvitus),
Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen:
Ellen T.
Teos 2019, 91s.

Ellen T. on todella kaunis sarjakuva Ellen Thesleffin työurasta. Toki yksityiselämästäkin kerrotaan, mutta pääpaino on työssä. Kirjassa seurataan Thesleffin elämää ensin Pariisissa, sitten Firenzessä ja lopulta Ruoveden Murolessa.

Annukka Mäkijärven piirustustyyli on ihastuttavaa. Kuvituksessa on hentoa kepeyttä, mutta myös elinvoimaisuutta ja energiaa sekä vahvoja tunnelmia. Minusta Ellen T. on kuin sisarteos Reetta Niemensivun Maalarisiskoille, sillä ajat, paikat ja jopa henkilöt ovat osin samoja.

En tunne suomalaista taidehistoriaa juuri lainkaan, yksittäisten taiteilijoiden elämiä vielä vähemmän, mutta Ellen T. jätti sellaisen jäljen, että tästä naisesta haluaisin lukea enemmänkin.

Silkkiapinan nauru

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru
(Silkesapans skratt, 2019)
Teos 2019, 40s.
Suom. Maarit Halmesarka
Kuvitus: Linda Bondestam

Silkkiapinan nauru on kirja surusta.

Tapiiri ja silkkiapina ovat parhaat ystävät. He tekevät yhdessä monenlaisia asioita ja nauttivat toistensa seurasta suunnattomasti. Vuosien ajan kaikki sujuu ihanasti, mutta sitten silkkiapina sairastuu ja kuolee. Tapiiri ei voi käsittää, että joku voi noin vain lakata olemasta. Hänet valtaa pohjaton ikävä ja suru. Yhdessä muiden ystävien kanssa tapiiri voi muistella silkkiapinaa ja hetkittäin suru hieman helpottaa.

Tällaista kirjaa olisin tarvinnut jo silloin, kun lapset ensimmäisiä kertoja pohtivat kuolemaa. Silkkiapinan nauru käsittelee kuolemaa ja läheisten surua kauniisti mutta kaunistelematta: suru voi tuntua ylitsepääsemättömältä eikä se mene hetkessä ohi. Tässä kirjassa jätetään suuremmin pohtimatta, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten se sopii aivan yhtä hyvin kaikille, elämänkatsomukseen ja uskontoon katsomatta.

Olen onnellinen, että työkaveri tätä kirjaa suositteli, sillä olisi ollut suuri harmi, jos en olisi tullut tätä lukeneeksi. Silkkiapinan nauru on koskettava ja kipeän kaunis tarina, ihan kaiken ikäisille.

Kuluvan vuoden loppurutistus ja suunnitelmia vuodelle 2019

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin ennen. Lähes läpi vuoden kestänyt lukuflow oli totta kai aivan mahtava juttu, mutta bloggaamisen se teki aika työlääksi. Vaikka osasta lukemistani kirjoista tein vain hyvin lyhyitä yhteispostauksia, välillä tuntui, että bloggaamiseen menee liikaa aikaa. (Ja puolisoltakin on tullut nihkeää palautetta tietokonepöydällä keikkuvista bloggaamattomien kirjojen pinoista.)

Muutamasta tämän vuoden puolella lukemastani kirjasta bloggaan ensi vuoden puolella, mutta kerrottakoon superlyhyesti tässä että joululomalla luin muun muassa nämä kirjat:

- Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Aloitin tämän hienon novellikokoelman jo kesälomalla. Silloin nautin mahtavista helteistä, toisin kuin nyt viimeisiä novelleja lukiessa, kun pakkaslukemat kävivät ohimennen jossain -15 tietämillä.

- David Petersen: Mouse Guard, Autumn 1152
Jännittävä sarjakuvaseikkailu hiirien maailmasta.

- Richard Thompson: Pellonreuna, Umpitien päässä
Näitä sarjakuvastrippejä on joskus julkaistu Ilta-Sanomissa, mutta enpä muistanut entuudestaan. Hauskoja juttuja, pääosissa lapset.

- Mervi Heikkilä: Tuulenkala (Aijalin saaren tarut 2)
Tämän luin lapsille iltasatuna. Pöllö ajautuu keskelle hurjaa seikkailua Tuulenkalan kaupungissa ja seuraavassa osassa on selvästi luvassa jotain vielä kiivaampaa toimintaa. Niin hyvä kirja!


- Josie Silver: Ole minun
Iski romantiikannälkä ja halusin kuunnella jotain oikein siirappista. Tämä oli juuri sellaista: ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun päädytään monien mutkien kautta.

------------------------------------------------

Osallistuin vuoden aikana joihinkin lukuhaasteisiin. Enimmäkseen taisi käydä perinteisesti: suuren alkuinnostuksen jälkeen lopputulos jäi aika kehnoksi.

Lähdin ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen ja vaikka tosiaan luin paljon enemmän kuin 50 kirjaa, neljä haastekohtaa jäi täyttämättä. Sattumanvaraisesti valittu kirja minulla kyllä oli hankittuna (ostin kirjakaupasta sellaisen pakettiin käärityn yllärikirjan), mutta alkua pitemmälle en tuossa Anna Janssonin dekkarissa päässyt. Vähän harmittaa, että haaste jäi vähän vajaaksi, vaikka toisaalta olen kyllä iloinen että haasteen ansiosta tuli luettua myös niitä vähemmän mukavuusalueella olevia kirjoja.

Sarjakuvahaasteessa sentään onnistuin, sillä luin haasteen aikana 74 sarjakuva-albumia.

Kirsin kirjanurkassa oli koko vuoden käynnissä #nuortenkirjatorstai-projekti, josta innostuin niin että otin nuortenkirjat isompaan rooliin omassakin lukemisessa. Lopulta nuortenkirjoja tuli luettua ja blogattua vähän enemmänkin kuin kerran viikossa ja itse asiassa viihdyin niiden parissa niin hyvin, että ensi vuonna ajattelin keskittyä enemmänkin lasten- ja nuortenkirjoihin.



Ensi vuonna haluan tosiaan lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja blogata niistä.

Jätän todennäköisesti osan lukemistani kirjoista kokonaan bloggaamatta, ettei bloggaaminen ala tuntua liian työläältä ja aikaavievältä. Mutta eiköhän tänne kuitenkin ihan riittävästi postauksia ropise.

Niin kovasti kuin kirjoja ja lukemista rakastankin, haluaisin löytää jälleen aikaa elokuville ja tv-sarjoille. Ja jos edes kerran menisin teatteriin, enkä vain suunnittelisi!

Katrina

Sally Salminen: Katrina
(Katrina, 1936)
Teos 2018, 448s.
Suom. Juha Hurme

En ole lukenut Myrskyluodon Maijaa, mutta Sally Salmisen Katrinan luettuani tuo klassikko alkoi houkutella uudella tavalla.

Katrina on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, suhteellisen varakkaasta maatalosta. Kun kylään ilmaantuu ahvenanmaalainen merimies, Johan, joka puhuu ummet ja lammet hienosta talostaan ja omenapuistaan, on Katrina kerta heitolla hurmattu. Pikaisen vihkimisen jälkeen nuoripari lähtee Johanin kotiin, jonne ei mitään kapioitakaan kaivata. Pettymys on karvas, kun Ahvenanmaalla käy ilmi, että Johanin kuvailema talo onkin pahainen torppa paljaalla kalliolla. Ylpeä ja sisukas Katrina tuntee tulleensa huijatuksi, mutta kotiinsa hän ei aio palata. Hän ottaa torpan haltuunsa ja ansaitsee paikkansa kylässä työllään ja periksiantamattomuudellaan.

Uudisraivaajahenkiset tarinat ovat aina viehättäneet minua. Ihailen sitä sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta, jota vaaditaan niiltä jotka pystyttävät kotinsa keskelle ei-mitään ja suurella työllä saavat kaiken toimimaan. Katrinan tarinassa on paljon tällaisia piirteitä. Ei Katrinasta mitään rouvashenkilöä tule, mutta halveksitun merimiehen morsiamesta tulee vuosien myötä arvostettu omana itsenään. Hänellä on ylpeyttä ja pokkaa pitää puolensa. Tietenkään sellainen ei ole kaikkien mieleen, mutta jotkut osaavat sitä arvostaakin.

Tarina kattaa Katrinan koko elämän. Elo on arkista raatamista, eikä vastoinkäymisiltä säästytä. Onnenhetkiäkin on, sellaisia arkisia. Juha Hurmeen tuore käännös on toimiva ja oletan, että tekstiin on tarkoituksella jätetty kaikuja ruotsin kielestä (esim. joku pelaa näytelmässä jne.).

Katrinan kanssa tuli koettua suruja ja pettymyksiä, jotka tulivat uniinkin. Hieno kirja, joka toivottavasti tämän uuden käännöksen myötä löytää uudelleen lukijoiden käsiin.

Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018, 236s.

Barbara ja muita hurrikaaneja on yhdentoista novellin kokoelma, jota ei ihan noin vain sujauteta mihinkään selkeään genreen. Sirkjärvi on kutonut novelleihinsa jännitystä, yllättäviä käänteitä, kauhua, raakuutta, julmuutta, tavallisuutta ja varsin reilulla kädellä muita outouksia.

Minä en osannut varautua novellien persoonallisuuteen, ainakaan tarpeeksi. Jonkin verran lukukokemusta elävöitti se, että olin ainakin osan lukuajasta kuumeessa. Osan novelleista luin uudestaan kuumeen laskettua, mutta kyllä ne kuulkaa vinhoina pysyivät myös normilämpöisenä luettuina.

Kaikkein selkeimpänä mieleeni jäi kokoelman toinen novelli, Ullan ja Banskun tuho. En todellakaan ollut valmis tämän novellin käänteisiin ja tunnustan, että noin vartin verran olin vakuuttunut siitä, että enempää en missään nimessä lue. Mutta sitten luin kuitenkin ja luultavasti osasin pitää jotkut suojukset paremmin valmiudessa, sillä lopuista jutuista osasin jopa nauttia.

Sirkjärvi posottaa itsevarmasti omia reittejään ja antaa tarinoiden elää odottamattomiin suuntiin. Kokonaisuus on persoonallinen, ihastuttava ja vastenmielinen. Barbara ja muita hurrikaaneja saattaa aiheuttaa painajaisia, mutta se on siitä huolimatta koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
(Ehkä puoliksi huijaamista, koska kirjailijalla on sama etunimi kuin minulla, mutta kai minutkin voi laskea perheenjäseneksi...)

Selvät sävelet, Jeeves

P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves
Jeeves tarinoita 6
Teos 2017, 445s.
Suom. Kaisa Sivenius

Tämä blogiteksti voisi alkaa sellaisella ihastuneella huokauksella, josta heti kuulisi, että voi miten oli ihanaa tavata jälleen vanhoja tuttuja.

P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ovat aina yhtä ilahduttavia ja niillä on minuun piristävä vaikutus. Lukiessa näen tietenkin Jeevesin Stephen Fryna ja Bertie Woosterin Hugh Lauriena ja nautin suuresti tästä päänsisäisestä televisio-ohjelmasta.

Selvät sävelet, Jeeves on kuudes Jeeves-tarinoita sarjan kirja. Kahdeksassa novellissa ja yhdessä pienoisromaanissa Bertie onnistuu järjestämään itsensä pulaan jos toiseenkin ja yhtä monta kertaa järkähtämätön Jeeves pelastaa nuoren herrasmiehen pulasta. Useasti ongelmia aiheuttaa nuori nainen, joka syystä tai toisesta haluaa naimisiin Bertien kanssa. Yleensä syynä ei ole tunteiden palo, vaan esimerkiksi se, ettei se mieluisin vaihtoehto kenties olekaan suostuvainen neitokaisen määräiltäväksi.

Kaisa Siveniuksen suomennosta on ilo lukea. Tarinat kulkevat sujuvasti, eikä näitä oikein hymyilemättä voi lukea. Vallan mainio kirja, suosittelen!

Kirjamessu(puoli)maraton

Tämän vuoden kohokohta, Helsingin Kirjamessut, on nyt onnellisesti koettu. Osallistuin messuille vasta toista kertaa, tälläkin kertaa bloggarin ominaisuudessa, Messukeskuksen tarjoamalla bloggaripassilla. Viikonloppu oli ihan huikea! Yritän parhaani mukaan koota tähän postaukseen edes osan messujen huippukohdista.

Matkaan!

Matkalle lähdin perjantaina. Nelituntinen junamatka sujui mukavasti hyvän kirjan parissa ja pikaisesti hoideltujen tuliaisostosten jälkeen lompsin malttamattomana kohti Messukeskusta. Heti ensimmäisenä tapasin Siinan, jonka kanssa vietettiin mieluisa juttutuokio. Hetken ehdin kierrellä eri osastoilla ennen minun ja Hannan päivystysvuoroa bloggaajanurkkauksessa Boknäsin osastolla. Illaksi olin sopinut treffit ystävien kanssa, joten päivystämisen jälkeen olikin jo aika suunnata toisaalle.

 

Kaikeksi onneksi hoksasin poistuessani tiirailla sen verran ympärilleni, että bongasin Don Rosan omalta osastoltaan. Jonoa oli tasan kahden ihmisen verran, joten ei muuta kuin äkkiä jonon jatkoksi. Olin toivonut tapaavani Don Rosan ja pakannut reppuun suosikkitarinani* sisältävän Aku Ankka -lehden. (Kirjojakin minulla kyllä olisi ollut, mutta en halunnut kantaa painavia kirjoja edes takaisin.) Don Rosa oli ystävällinen vielä varmasti kiireisen messupäivän lopulla ja suostui yhteiskuvaankin. Tämä lyhyt kohtaaminen oli yksi messujen kohokohdista, ehdottomasti.

*Unohda koko juttu! (AA 11/2002)
Siinä Milla Magialla on uusi taikasauva, joka aiheuttaa valikoivaa muistinmenetystä: kun taikasauvan mahdin vallassa oleva kuulee oman nimensä, hän unohtaa välittömästi seuraavaksi mainitun asian. Roope ja Aku joutuvat tietysti taian kohteiksi ja unohtavat muun muassa portaat, oven, puhumisen, kävelemisen ja muutaman muun asian/taidon. En vieläkään voi lukea tätä nauramatta ääneen.

 

Lauantai alkoi heti yhdeksältä Bonnierin bloggariaamiaisella. Tarjolla oli maittavan syötävän lisäksi viisi kiinnostavaa kirjailijaa: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Tilaisuutta luotsasivat lämmöllä ja ammattitaidolla WSOY:n ja Tammen edustajat Anna-Riikka Carlson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Ensin kutakin kirjailijaa haastateltiin yksittäin ja lopuksi esitettiin muutamia kysymyksiä puolin ja toisin.

Tunnelma oli oikein mukava ja tilaisuus onnistunut. Tein muistiinpanojakin, mutta ei niistä kuulkaa ole blogitekstin suhteen mitään apua. Onneksi paikalla oli runsaasti muitakin bloggaajia, joten niitä yksityiskohtaisempiakin raportteja on luettavissa. Esimerkiksi täältä Ompun blogista löytyy yksi ja Marian Sinisestä linnasta toinen.

Erityisesti viehätyin Claes Anderssonin rauhallisesta, vahvasti läsnä olevasta olemuksesta.

Seuraavaksi hipsin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen haastatteli kahta syksyn esikoiskirjailijaa, Soili Pohjalaista ja Tiina Lifländeriä. Oli mielenkiintoista kuulla erilaisista kirjoittamisprosesseista ja kirjoittajan erilaisista rooleista. Mukavaa keskusteluakin syntyi muun muassa siitä, saako kirjailija kommentoida oman kirjansa blogitekstejä. (Tiedoksi kaikille: kyllä saa. Tai jos ei halua tai kehtaa kommentoida suoraan blogiin, aina voi laittaa sähköpostia.)

Alkuiltapäivällä oli vuorossa Teoksen järjestämä tilaisuus. Raikasta välipalaa nauttiessa oli innostavaa kuunnella, kuinka Teoksen toimitusjohtajan Nina Paavolainen haastatteli Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Hukkilan, Baerin ja Parkkisen teokset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikkia yhdistää tarkka historian taju. Parkkinen, joka myös opettaa historiallisen fiktion kirjoittamista, kertoi kiinnostavasti miten uskottava ajankuva syntyy.

Loppupäivän kiertelin ympäri messuja, tein ostoksia ja tapasin valtavan määrän vanhoja ja uusia blogituttuja - tietenkin. Voin todeta, että vaikka olin reissulla yksin, hetkeäkään en tuntenut itseäni yksinäiseksi. <3 Julkinen kollektiivinen kiitos siis kaikille tapaamilleni bloggarikollegoille!

Uskoakseni on vähän hölmöä kantaa kirjamessuille omia kirjojaan, mutta niin minä kuitenkin omistuskirjoitusten toivossa tein. Ilokseni voin kertoa, että kaikkiin kotoa roudaamiini kirjoihin sellaisen myös sain. Kirjailijat tuntuvat olevan ihastuttavan pitkäpinnaista ja ymmärtäväistä porukkaa: esimerkiksi Lempiin sain omistuskirjoituksen vessajonossa (ei varmasti lainkaan korrekti paikka lähestyä yhtään ketään, enkä silti usko joutuneeni millekään mustalle listalle).

Pari haastatteluakin maltoin kaiken hälinän keskellä kuunnella. Jukka Petäjä haastatteli Tommi Kinnusta Lopotti-kirjasta ja jos en olisi kirjaa jo lukenut, olisi se varmasti seuraavana lukupinossa. Tämän haastattelun jälkeen hyvin kiireinen Kinnunen suostui ystävällisesti kanssani yhteiskuvaan, jota en kuitenkaan täällä julkaise, koska se ei ole lainkaan edustava.

Hugleikur Dagssonin haastattelu Suomalaisen kirjakaupan osastolla oli sitten taas (luonnollisesti) aivan erilainen kuin Kinnusen. Dagssonin huumori on räävitöntä, estotonta, karua ja toisinaan niin kamalaa, ettei edes hymyilytä. Hänen haastattelunsa oli ehkä hauskinta ja kiusallisinta kuunneltavaa ikinä! Ai taivas!

Tietenkin paljon mielenkiintoista ohjelmaa jäi näkemättä jo siksikin, että on vähän haastavaa olla useammassa paikassa yhtä aikaa. Olisin myös kovasti halunnut vaihtaa muutaman sanan Tuomas Kyrön kanssa, mutta ehkä otan sen seuraavien messujen tavoitteeksi.

Sunnuntaiaamuna messuilla oli jo huomattavasti väljempää.

Sunnuntaina ehdin tehdä vielä pienen pyörähdyksen messualueella ja tulipa siinä ostettua vielä muutama kirja ennestään raskaiden kantamusten seuraksi. Silti onnistuin pysymään budjetissa vallan mainiosti.

Osa kirjahyllyn uusista asukkaista.

Kotimatkalla voin pahoin ja korvissa humisi messuhallin hälyn jäljiltä vielä pitkälle iltaan. Kokonaisuutena reissu oli kuitenkin niin onnistunut, ettei pieni messukrapulakaan kauheasti riemua himmennä.

Kesken jäänyt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2016, 432s.

Tässä sitä ollaan.
Vaikka kuinka yritin sinnitellä ja pinnistellä, en kerta kaikkiaan saanut otetta Finlandia-palkitusta Oneironista, vaan nyppäsin kuukausitolkulla paikallaan nököttäneen kirjanmerkin pois kirjan välistä ja luovutin lopullisesti.

Laura Lindstedtin kirjaa on kehuttu valtavan paljon, kaikkialla. Osasin kyllä varautua siihen, ettei tarina etene suorinta mahdollista reittiä eikä kieli ole helpointa mahdollista. Osasin odottaa sitäkin, että en välttämättä rakastuisi kirjaan heti ensi sivuilla.

Mutta sitä en odottanut, että vielä sivulla 199 minulle olisi likipitäen täysi mysteeri, mistä kirja oikein kertoo. Ilman ennakkotietoja en olisi kyllä tajunnut sitäkään vähää. Tiedän, että kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka kohtaavat toisensa kuoleman jälkeisessä tilassa. Naiset eivät tunne toisiaan entuudestaan, ovathan he kotoisin maapallon eri puolilta.

Lukeminen oli minulle todella vaikeaa. Lindstedtin käyttämä kieli tuntui häiritsevän laskelmoidulla tavalla erikoiselta. Häiriinnyin heti kirjan alkukohtauksesta ja häkellyin, kun myöhemmin yhden naisen kakkaa piti ihmetellä ihan mahdottomalla intensiteetillä. Ihan kummallinen kirja, jonka lukeminen muistutti unta: jotain tapahtui koko ajan, mutta en osaa sanoa kenelle, missä ja miksi. Enkä oikeastaan edes välitä.

Olen pettynyt paitsi kirjaan, myös itseeni: miksi en tajua tätä?

Mun muikkarit

Russell Brand: Mun muikkarit
(My Booky Wook, 2007)
Teos 2016, 415s.
Suom. Kaisa Sivenius

Jopas, jopas.
Russell Brandin muistelmientapaisten alaotsikkona on Seksiä, huumeita ja seisomakomiikkaa, joten ei ehkä pitäisi yllättyä siitä, että kirja sisältää kaikkia edellämainittuja. Tosin huomattavasti enemmän seksiä ja huumeita, kuin komiikkaa. Itse asiassa Brand ehtii kirjan aikana käydä sekä seksi- että huumeriippuvuuden takia vieroituksessa, komiikan pysyessä ilmeisesti terveissä rajoissa. Ajallisesti kirja kattaa Brandin elämän syntymästä noin vuoteen 2005, joten esimerkiksi Katy Perryä koskevia paljastuksia on aivan turha toivoa.

Brandin kerronta ja sanailu on omalaatuista, eikä kääntäminen ole varmasti ollut mikään helppo tehtävä. Sivenius on kuitenkin tehnyt ammattitaitoista työtä. Oli mielenkiintoista lukea Brandin lapsuudesta, joka ei ollut seesteisin mahdollinen. Pidin myös koulumuisteloista ja siitä, kuinka Brand innostui näyttelemisestä.

Laadukkaasta käännöksestä huolimatta Mun muikkareiden lukeminen alkoi puolivälin jälkeen puuduttaa todella pahasti. Sen verran tiukkis olen, että en kerta kaikkiaan jaksa lukea loputtomasti huumeista, ryyppäämisestä, pettämisestä, huorista ja panemisesta. (Voin jo kuvitella, miten monta pettynyttä googlaajaa päätyy blogiini tämän tekstin julkaisemisen jälkeen…) Mitä siihen komiikkaan tulee, sekin sisälsi tuskastuttavan paljon edellä mainittuja aiheita sekä muita ei-niin-hauskoja elementtejä.

Mun muikkareissa keskitytään tosiaan Russell Brandin elämän sekavimpiin vuosiin. Olisi ollut mielenkiintoista mielenkiintoisempaa kuulla myös uran kehittymisestä ja selväpäisemmistä ajoista.

Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015, 335s.

Emmi Itärannan Teemestarin kirjan jälkeen monien odotukset kirjailijan seuraavan teoksen suhteen olivat todella korkealla. Niin myös minun. Suurilla odotuksilla onnistuu helposti pilaamaan hyvänkin kirjan, mutta onneksi niin ei Kudottujen kujien kaupungin kohdalla käy.

Eliana, yksi nuorista kutojista, löytää Seittien Talon pihasta verisen, raa'asti pahoinpidellyn naisen. Hän ei voi puhua, eikä siten kertoa mitään itsestään tai siitä mitä hänelle on tapahtunut. Naisen kämmeneen tatuoitu nimi aiheuttaa vain lisää kysymyksiä vanhojen rinnalle. Saarta, jonka ulkopuolella Eliana ei ole koskaan käynyt, vaivaavat toistuvat tulvat ja monet sairastuvat vieraaseen tautiin. Unennäkijöitä on pelätty jo sukupolvien ajan ja väki pelkää uniruton palanneen.

Ai että.
Kudottujen kujien kaupunki on upean kaunis fantasiatarina, juuri sitä selittelemätöntä lajia, josta pidän. Itärannan kieli on vähintään yhtä kaunista kuin Teemestarin kirjassa. Vaikka kirjan tarina on jännittävä, tunnelma pysyy taianomaisen raukeana. Lukiessa tuntui, kuin olisi itse sujahtanut johonkin pehmeään ja utuiseen maailmaan.

Nautin todella paljon tämän kirjan lukemisesta. Kun oma ulosanti on tätä tasoa, osaa todella antaa arvoa viimeistellylle mutta luontevalle kielelle. Tapahtumapaikkakin, koko se maailma, on loppuun asti mietitty. Kaikelle on paikkansa ja perustelunsa, joita tosin voi ja saa kyseenalaistaa.

Kudottujen kujien kaupunki on todella hieno kirja, joka varmasti pääsee parhaiten oikeuksiinsa ilman liikoja keskeytyksiä luettuna.

Kernaasti, Jeeves

P.G. Wodehouse: Kernaasti, Jeeves
(Jeeves In The Offing, 1960
Stiff Upper Lip, Jeeves, 1962
Carry On, Jeeves, 1925)
Teos 2015, 528s.
Suom. Kaisa Sivenius

"On niin ärsyttävää, kun on joutunut hankaluuksiin ja ihmiset selostavat kuinka lystiä voisi pitää, jos ei olisi, ja kuinka huippuhienoa kaikki olisi, jos sijaitsisi jossakin, missä ei sijaitse."

Mikäli kaipaat nokkelaa sanailua ja väkivallatonta, viatonta kelpo viihdettä, Jeeves-kirjoja parempaa vaihtoehtoa ei ole. Juonikuviot toki ovat usein hyvin samanlaisia naimahaluisine nuorine neitoineen, väärinkäsityksineen ja epätoivoisine tilanteineen, joista Jeeves vähäeleisesti pelastaa, mutta mitäpä tuosta kun kokonaisuus toimii. Ehkä näitä ei kannata lukea kokoelmakaupalla yhteen menoon, mutta ainakaan minulle tämmöinen reilu 500-sivuinen kokonaisuus ei ollut liikaa.

"Hämmästyksekseni Jeeves, sen sijaan että olisi kohauttanut kulmaansa tavanomaiset puolisen senttiä ja todennut "Perin ikävä kuulla", suurin piirtein hymyili. Toisin sanoen vasen suupieli värähti lähes huomaamatta ennen kuin palasi alkuasentoonsa."

Kaisa Siveniuksen suomennos on sanalla sanoen loistava. Henkilöt huudahtelevat mitä ihastuttavimmin "Varjele mun henkeni valo!" ja "Herramunjymäys!" eikä ihmisiäkään kuvailla turhan tavallisilla adjektiiveilla. Neitokaisista yhtä kuvataan ailahtelevaiseksi ja heitukkamaiseksi, toista taas idealistiseksi höhelöksi ja umpihönttänäksi. Bertie Wooster taas on erään uhkaavan anoppiehdokkaan mielestä pölvästi ja möllipää, höytäsenpöläys. Ja nuo kaikki kummalliset lyhennykset! Poikk. säänn. ja aamupalaksi pekoni ja m. -annos, ah!

Kernaasti, Jeeves -kirjan tarinoissa Bertie Wooster joutuu toimimaan amorin apulaisena yrittäessään pelastaa parikin karille karahtanutta kihlausta. Motiivit eivät ehkä ole aivan vailla itsekkyyttä, sillä kihlauksen purkautuminen merkitsee yllättävän usein sitä, että alttarille joutuisikin astelemaan Wooster itse. Wooster on siinä mielessä toiminnan mies, ettei hän turhaan jää pohtimaan suunnitelmiensa toteuttamiskelpoisuutta vaan pistää toimeksi.

"Drones-kerhollani ja muutenkin Bertram Wooster tunnustetaan yleiseksi mieheksi, joka osaa pitää leuan pystyssä ja ilmeen perusasemissa riippumatta siitä, kuinka ankaraksi meno äityy. Kun kohtalo nuijii, hän verissä päinkään kumarra ei, kuten joku kirjoitti. Sanalla sanoen hän ottaa iskut vastaan."

En tiedä kuinka suuren osan Jeeves-kirjojen hohdokkuudesta selittää Kyllä Jeeves hoitaa -tv-sarja. Luultavasti ison osan. Minulle Bertie Wooster on Hugh Laurie ja Jeeves Stephen Fry, joten hahmojen ilmeet, eleet ja koko olemus on todella helppo kuvitella.

Laadukasta, ajatonta, hauskaa ja mainitsinko jo että viihdyttävää? Suuret suositukset!

Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Teos 2015, 289s.

Ehtoolehdon tuhoa säästelin hellepäivän lukemiseksi, mutta koska helteitä ei ole vieläkään luvassa (ja koska tähän kirjaston kirjaan on vielä jono varauksia) päätin seikkailla hetken Siirin ja Irman seurassa.

Ehtoolehto-trilogian viimeinen osa on mainio. Lindgrenillä on sana hallussa ja kerronta viuhtoo ihanan omintakeisella tyylillään niin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään. Lähestyvään kuolemaansa lähes hilpeästi suhtautuvat vanhukset ovat sellaisia persoonallisuuksia, ettei heidän seurassaan pääse pitkästymään.

Ehtoolehdon putkiremontti on saatu päätökseen, mutta palvelutalossa on tehty ihan muutama muukin muutos. Henkilökunta on korvattu uutuuttaan säkenöivällä teknologialla, älykkäällä automatiikalla, joka muistuttaa niin lääkkeistä kuin jääkaapissa vanhentuvasta ruoastakin. Ehtoolehdosta on tehty uudenlaisen vanhustenhoidon pilottihanke. Robotit siivoavat ja avustavat päivittäisissä askareissa muutenkin ja onpa Ehtoolehtoon saatu myös virtuaalinen kuntosalikin. Älyseinillä voi pelata bingoa tai tennistä, olla yhteydessä sukulaisiin (jos osaa) ja seurata monenlaista tilastotietoa itsestään. Ruokalan keittiö henkilöstöineen on korvattu ruoka-automaatilla, joka tulostaa epämääräisestä ravintomössöstä erivärisiä ja -muotoisia kokkareita suoraan lautaselle. Uskonto on läsnä, halusi asukas sitä tai ei, sillä puhuvat älyseinät jakelevat Raamatun jakeita joka tilanteeseen. Hengenravintoa tarjoaa myös Herätys tänään -liikkeen vapaaehtoistyöntekijät, jotka mielellään ja aggressiivisesti ottavat vastaan rahalahjoituksia.

Ensimmäisillä sivuilla suhtauduin Lindgrenin luomaan visioon täysautomatisoidusta palvelutalosta nihkeästi: miksi ihmeessä piti tehdä tällainen superloikka hamaan tulevaisuuteen? Mutta myönnettävähän se on, että ei tässä paljoa liioitella. Vanhukset joutuvat jo nykyisellään pärjäämään liian paljon omillaan, kun henkilöstöä on asiakasmäärään nähden aivan liian vähän. Palvelumaksuja osataan kyllä korottaa, mutta inhimillisyys on ollut kaukana jo vuosia. Ehtoolehdon entinen projektipäällikkö Jerry Siilinpää puhuu juuri sellaista nykyajan konsulttikieltä, jossa keskitytään mukanäppäriin sanoihin ja kömpelöihin sanontoihin, eikä sisällöstä ota selkoa puhuja itsekään.

Juonikuvio Ehtoolehdon tuhossa on hauskasti sekava ja sinne tänne poukkoileva, aivan kuten aiemmissakin osissa. Irma ja Siiri ovat hahmoina hykerryttäviä. Molemmilla on omat tapansa, joista ei enää 97-vuotiaana tarvitse poiketa, vaikka joku muu käyttäytyminen ehkä olisikin soveliaampaa.

Ehtoolehto-trilogia on hauska ja viihdyttävä. Silti jokainen näistä kirjoista herättelee ajattelemaan vanhustenhoitoa vakavastikin. Nykytilanne on kehno, eikä tulevaisuus näytä sen valoisammalta. Kaikessa ei pitäisi tavoitella mahdollisimman suuria voittoja ja äärimmäistä tehokkuutta.

Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Teos 2014, 344s.

Aloittelin Ja taivaan tähdet putoavat -kirjan lukemista jo alkusyksystä. Silloin lukuhetki ei ollut lainkaan oikea ja aloitinkin kirjan uudestaan alusta vasta joulutohinoissa. Miksikään jouluhenkeä nostattavaksi kirjaksi tätä ei kyllä hyvällä tahdollakaan voi sanoa, mutta noin muuten olin vastaanottavaisempi ja luinkin Peuran uusimman muutamassa päivässä.

"Ja jonakin lauantaina, kun olin television katsomisen sijasta suostunut yhdessä äidin kanssa tutkimaan Jumalan sanaa, äiti sanoi, että saan palkinnoksi pyyhkiä pölyt."

Naalasessa, vahvasti lestadiolaisessa ympäristössä kasvanut Anni on kokenut rankan avioeron. Miehellä on jo uusi nainen rinnallaan, mutta Annin elämä on pahasti solmussa. Lohtua hän hakee ja saa Lars levi Laestadiuksen teksteistä, joita hän ahkerasti lukeekin. Teini-ikäinen tytär, Mirka, ajautuu eron ja asuinpaikanvaihtumisen jälkeen huumeporukoihin ja käyttäytymishäiriöt pahenevat aivan uusiin mittoihin. Mirka siirretään pienryhmään, jossa Mirka viimeinkin tuntee tulevansa hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Vielä kun hänelle löytyy sopiva terapeutti ja Annille netistä lupaavan oloinen mies, alkaa näyttää siltä että elämä kääntyy pitkästä aikaa hyväksi. Salakavalasti Mirkan terapia muuttuu kuitenkin kummalliseksi manipuloinniksi ja yksityistapaamiset ryhmäterapiaan. Hengähdystauko on ohi.

Ja taivaan tähdet putoavat oli väkevä kirja. En ole tämän tyyppisen tajunnanvirtaisen ja runollisen kerrontasekoituksen ystävä ja myönnän olleeni välillä vähän pihalla siitä, mitä tulin lukeneeksi. Kuitenkin tarina kurkottelee inhottavilla lonkeroillaan, tarttuu niillä kiinni eikä anna rauhaa ja lukemista oli pakko jatkaa. Olen hyvin iltauninen, mutta tämän kirjan kanssa valvoin puoli yhteen, kun en vain voinut jättää sitä kesken.

En pitänyt kenestäkään tämän kirjan henkilöstä. Jokaisella tuntui olevan niin paljon tuijoteltavaa omassa navassaan, että läheisten hätä jäi huomaamatta. Voi kuinka monta kertaa ravistelin kirjaa siiinä toivossa, että henkilöt havahtuisivat katsomaan ympärilleen, kuuntelemaan toisiaan.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta kirjan loppu oli minusta käsittämätön. Aivan kuin sovittu sivumäärä olisi tullut täyteen ja loppuratkaisu olisi pitänyt sulloa liian pieneen tilaan. Televisio-ohjelmissa olen nähnyt paljonkin sellaisia rytinärytinä - leikkaus - onnellinen/onneton loppu -ratkaisuja, enkä pidä niistäkään. Kirjaan moinen istuu mielestäni vieläkin huonommin. Ei kaikkea tarvitse selostaa pilkulleen, eikä selvittää mitä kenellekin vuoden päästä kuuluu, mutta minä pidän siitä, että tarinassa säilyy jonkinlainen loogisuus. Jos tilanne on näyttänyt kaikinpuolin toivottomalta, ei se voi tyhjällä rivinvälillä muuttua hyväksi taas.

Joka tapauksessa Ja taivaan tähdet putoavat oli mieleenpainuva ja piinallisesti otteessaan pitävä kirja. Hieno, vaikka en lopusta pitänytkään.

Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Teos 2014, 371s.

50-luvun lopulla, eräässä kivitalossa Töölössä, leikkivät aina yhdessä tytöt Eetu ja Aatu. Aatu ei puhu, vaan kirjoittaa sanottavansa paperille. Eetu taas puhuu paljon ja johtaa mielellään leikkejä, joihin alkaa yhä vahvemmin liittyä muinaiset viikinkien jumaltarut. Kaiken keskellä on Yggdrasil, jonka runkoa ylös ja alas kipittää Ratatoskur-orava kuljettaen tietoa Asgårdista Heliin ja takaisin. Muutkin pihan lapset ovat mukana siinä leikissä, jossa kuljetaan talon kellarikäytävillä riimusauvaansa ylpeänä kantavan Eetun johdolla. Leikissä, joka loppuu karmeaan näkyyn. Leikin mukana loppuu myös ystävyys, vaikka Eetu - myöhemmin Edda - ei ymmärrä miksi. Hän haluaa selvittää, mikä on totuus kellarikäytävän kauhean näyn takana.

"Aikuiset aloittivat aina näin: et sinä vielä ymmärrä näitä asioita. Sitten he kertovat sen asian, ja varoitus, ja se, että ei sitä ymmärrä, luovat yhdessä ymmärryksen, joka on kauheampi ja suurempi. Se saa käsittämään osan, tai käsittämään väärin, mutta näkemään ytimeen tavalla joka on enemmän kuin mikään ymmärrys."

Eeva-Kaarina Arosen Edda on vahvan tunnelmallinen romaani. Sen kielessä on jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja raskasta, minkä vuoksi lukeminen vaati tavallista enemmän keskittymistä. Lasten meuhkatessa vieressä ei kannattanut edes yrittää jatkaa lukemista, vaan oli pakko odottaa iltaa ja jälkikasvun nukkumisaikaa.

Tarina kulkee kahdessa tasossa, Eddan nykyhetkessä (80-luvulla) ja lapsuusmuistoissa. Edda on erikoinen nainen, joka puvustaa omaa elämäänsä eikä osaa irrottautua menneestä. Vanhat tapahtumat ja etenkin epätietoisuus piinaavat häntä niin paljon, että Edda tuntuu olevan irrallaan muusta maailmasta. Hänen ja muiden ihmisten todellisuudet eivät kohtaa. Vaikka tarina oli enimmäkseen ahdistava, siihen mahtuu myös runsaasti huvittavia pieniä huomiota lasten leikeistä, ajatuksista ja väärinkäsityksistä. Nämä huomiot kevensivät muuten ahdistavaa tarinaa ja tekivät Eddan muistoista lukijalle aidon tuntuisia.

Edda oli jännä kirja. Tavallaan pidin siitä kovasti ja tavallaan koin sen turhankin ahdistavaksi. Ehkäpä tuntemukseni asettuvat ajan kanssa uomiinsa ja osaan vasta jonkin ajan kuluttua sanoa, oliko tämä minulle hyvä vai keskinkertainen lukukokemus. Napinantarpeeni tyydytän väittämällä, että liikenneympyrästä ei voi "kääntyä ensimmäisestä vasemmalle".

Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Teos 2014, 335s.

Pidin kovasti Minna Lindgrenin kirjasta Kuolema Ehtoolehdossa ja tämä jatko-osakin oli tietysti pakko saada lukea. En kiirehtinyt kirjan pariin heti sen ilmestyttyä keväällä, mutta näin ilmojen syksyynnyttyä aika tuntui sopivalta. Tämän sopivampaa lukuhetkeä tuskin olisi ollutkaan, sillä niin vaivattomasti pääsin sujahtamaan entuudestaan tuttujen vanhusten maailmaan ja uusiin haasteisiin.

Tällä kertaa Ehtoolehdon asukkaiden elämää koettelee putkiremontti, joka laajenee hallitsemattomasti täysremontiksi ja pakottaa asukkaat muuttamaan muualle. Vuokrat ja palvelumaksut toki veloitetaan normaalitaksan mukaan, vaikka Ehtoolehdossa ei kukaan enää asukaan (paitsi sinnikäs Tauno) eikä palveluita ole ollut tarjolla ikiaikoihin. Siiri, Irma, Margit sekä Anna-Liisa ja hänen miehensä Onni päättävät hankkia kimppakämpän ja sellainen järjestyykin hämmästyttävän näppärästi useita sijoitusasuntoja omistavan Onnin ansiosta. Uudenlainen arki on sekä ihanaa että haastavaa. Vanhukset joutuvat kokemaan, miten vaikeaa on saada oikea diagnoosi helposti hoidettavaan vaivaan, kuinka paljon apua - tai lähinnä haittaa - on huonosti järjestetystä kotihoidosta ja kuinka vaikeaa on saada kuolla. Etenkin, kuinka mahdottoman vaikeaa yhteiskunnalle on antaa toisen kuolla rauhassa, kauniisti. Rikossotkujakin Ehtoolehdon pakolaisissa on, mutta ne eivät taaskaan nouse pääosaan.

Ehtoolehdon pakolaiset oli edeltäjänsä tavoin hyvää viihdettä, mutta ei kaunistele mitään tai kumartele kenellekään. Hoitokodin toiminta on mautonta, remonttifirman toiminta taas luokattoman surkeaa ja ainakin osittain laitonta. Kotisairaanhoito näyttäytyy juuri niin epäkäytännöllisenä ja usein myös epäinhimillisenä, kuin millaisena se vanhuksille näyttäytyy. Hoitajat tulevat ja menevät kiivaalla tahdilla, eikä samaa työntekijää välttämättä näe toista kertaa.

Minna Lindgren on jälleen onnistuneesti tuonut esiin vanhustenhoitoon liittyviä epäkohtia, joista useimmat ovat yleisessä tiedossa, mutta joille kukaan ei tunnu tekevän mitään. Nuo epäkohdat eivät kuitenkaan tule ilmi sormella osoittaen, vaan luontevana osana vanhusten elämää.

Pidin Ehtoolehdon pakolaisista paljon, vaikka moni tosiasia turhauttikin. Rikosjuonesta en liiemmin välittänyt, etenkään siksi että homma ei kiinnostavuudestaan huolimatta oikein edennyt mihinkään ja tuli lopussakin lähinnä lakaistuksi maton alle.

Hyvää viihdettä, laadukasta sisältöä.

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2014 (4. painos), 330s.

Teemestarin kirja on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kerran sitä yritinkin lukea, mutta vaikka jo kirjan prologi ihastutti, päätin jättää lukemisen kesken ja palata asiaan paremmalla ajalla. Tämä päätös oli varmasti oikea. Luultavasti olisin pitänyt Teemestarin kirjasta joka tapauksessa, mutta sen aiheestaan huolimatta seesteinen tunnelma ansaitsee rauhallisen lukuhetken.

Teemestarin kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, aikaan jolloin juomakelpoisesta vedestä on tullut vallankäytön väline. Armeija säännöstelee vettä korkeampien tahojen määräysten mukaan, mutta juomaveden määrä on auttamatta liian pieni. Vesi on niin arvokasta, ettei sitä tuhlata liiemmin peseytymiseen tai siivoamiseen - hyvä jos sitä riittää ruoanlaittoon ja juomaksi. Norian isä on teemestari ja Noria hänen oppilaansa. Teemestarin ammatti on arvostettu ja perinteikäs ja yksi ammatin eduista on tavallista suurempi vesiannos. Tästä huolimatta komentaja Taro alkaa esittää pisteliäitä kysymyksiä Teemestarin puutarhan epäilyttävästä vehreydestä ja muutenkin pitää silmällä taloa ja sen asukkaita.

Tämän kirjan lukeminen oli silkkaa nautintoa. Itärannan käyttämä kieli on äärettömän herkkää ja kaunista, olematta silti teennäistä tai kylmää. Teemestarin kirja kuvaa tulevaisuutta, jolloin nykyaikaisesta elämästä ei enää tiedetä juuri mitään. Suuret sodat ovat tehneet tuhojaan, mutta suurimpien muutosten takana ovat ihmisten arkipäiväisten valintojen aiheuttamat muutokset: ilmasto on lämmennyt ja suuret jäätiköt sulaneet upottaen alleen suuria maa-alueita. Norian maailma on kiehtova sekoitus suomalaisuutta ja japanilaisuutta, arki yhtä aikaa kehittynyttä ja taantunutta.

"Uskon, että on mahdollista muuttaa asioiden pintakerrosta ja silti säilyttää niiden ydin koskemattomana, aivan kuten on mahdollista säilyttää pinta samankaltaisena ja kaivertaa ydin ontoksi."

Monet seikat suorastaan lumosivat minut niin, etten jälkikäteen oikeastaan edes ymmärrä, mikä tästä kirjasta teki niin upean. Kieli on ehdottomasti yksi näistä seikoista, mutta ihan varmasti tässä oli jotain muutakin. Vaikka kirjan viimeiset noin 30 sivua luin onnistuneiden sukujuhlien jälkeisessä huokailun ja myhäilyn täyteisessä olotilassa, enkä osannut keskittyä lukemiseen 100 prosenttisesti, Teemestarin kirja nousee varmasti yhdeksi parhaimmista tänä vuonna luetuista kirjoista.



Kirjabingo: "pokkari".

Parahin Jeeves

P.G. Wodehouse: Parahin Jeeves

(Very Good, Jeeves 1930

Much Obliged Jeeves 1971

Carry on Jeeves 1925)

Teos 2013, 399s.

Suom. Kaisa Sivenius

Jokaisella pitäisi olla oma Jeeves, jonka puoleen kääntyä pienissä ja suurissa ongelmatilanteissa. Minä en pistäisi pahakseni  myöskään apua kodinhoidollisissa askareissa tai asuvalinnoissa. (Tosin Jeeves paheksuisi syvästi vaatekaappini sisältöä, mutta  hän osaisi paheksua lempeästi.)

Miksi tuijotat minua niin kuin ruijanpallas kalakauppiaan leikkuukivellä?

Parahin Jeeves on juuri niin höpsö, kepeä ja brittiläinen kuin odottaa sopii. Kokoelma pitää sisällään parisataasivuisen nimitarinan sekä 6 lyhyttä tapausta. Niin, Bertram Wilberforce Woosterin elämässä sattuu jatkuvasti mitä erikoisempia tapauksia, jotka hän itse kirjaa muistiin lukijoiden iloksi. Jälleen kerran Wooster yrittää vältellä kihloja, mutta jokin hänessä tuntuu vetävän puoleensa naimahaluisia naisia. Woosterilla on muutenkin taipumusta hankkiutua kiusallisiin ja epäilyttäviin tilanteisiin, jopa siinä määrin ettei edes Jeeves aina keksi ratkaisuja saman tien. Jeeves, jonka etunimi on muuten Reginald, voi myös ottaa etäisyyttä isäntäänsä, mikäli tämä vasten Jeevesin neuvoja pistää päähänsä väärän hatun tai käyttää väärän väristä kravattia. Tai kasvattaa viikset.

Tämän kirjan nimikkotarinassa Wooster saa kutsun tätinsä luokse, missä Woosterin ystävä tarvitsee apua vaalikampanjoinnissa. Tietenkään Woosterin kampanjointi ei ala kovin menestyksellisesti, sillä ensimmäiseksi hän päätyy juttusille ystävän ainoan vastaehdokkaan kanssa. Vierailunsa aikana Wooster saa niskaansa varkaussyytöksiä ja päätyy jälleen melkein kihloihin vasten tahtoaan, täti yrittää junailla perinnöntapaista köyhälle nuorukaiselle eräältä lääketehtailijalta, kihloja solmitaan ja puretaan sekä lisäksi Jeevesin klubin salainen kirja aiheuttaa harmaita hiuksia.

-- Florence oli pahalla tuulella, ja milloin niin käy, raavainkin mies kiipeää vaistomaisesti puuhun ja vetää sen perässään ylös.

Viihdyin Woosterin ja Jeevesin seurassa mahdottoman hyvin. Meno on niin hulvatonta ja sanailu omaa luokkaansa, että ihan varmasti luen lisää Wodehousea mahdollisimman pian. Olenkin onnistunut hankkimaan hyllyyni kaikki aiemmat Jeeves-tarinoita -kokoelmat, joten valinnan varaa on. Ainoan miinuksen annan tarinoiden järjestyksesta, sillä nimitarinassa viitattiin ainakin kahteen tarinaan, jotka oli sijoitettu tässä vasta kirjan loppupuolelle. Noin muuten Parahin Jeeves osoittautui täydellisen hurmaavaksi kirjaksi.