Muumit ja suuri tuhotulva, Taikatalvi & Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

WSOY 1991, 54s.

Suom. Jaakko Anhava

Miksi ihmeessä tästä aivan ensimmäisestä Muumi-kirjasta ei ole otettu uusia painoksia, kuten kaikista muista? Miksi se tuntuu jatkuvasti jäävän muiden jalkoihin?

Muumit ja suuri tuhotulva on lyhyt, nopeatempoinen ja hivenen alakuloinen tarina. Runsas kuvitus on kaunista, osin maalauksellisempaa kuin muissa kirjoissa.

Muumipeikko kulkee äitinsä kanssa sinne tänne etsimässä isäänsä, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. Synkästä metsästä ei löydy isää, vaan pelokas Nipsu sekä sinitukkainen Tulppaana. Vuorenseinämästä ei kurkista Muumipappa, vaan vanha herra, joka esittelee ylpeänä rakentamaansa tekoaurinkoa ja erilaisista herkuista muodostuvaa puutarhaansa. Etsintäretki jatkuu ja monia haasteita on edessä, mutta onneksi lopulta löytyy niin Pappa kuin tulvan viemä Muumitalokin, kauniista ja rauhallisesta laaksosta.

"- Kiitos ja ylistys, sanoi Muumimamma, joka ei ollut oikein luottanut merenpeikkoon. - Täällähän on mukavaa.- Riippuu siitä mistä pitää, sanoi merenpeikko."

Muumit ja suuri tuhotulva ei ole yhtä taidokas kuin myöhemmät Muumi-kirjat, mutta silti hyvä ja täynnä osuvia lausahduksia. Tämä olisi kiva saada omaankin hyllyyn.

Tove Jansson: Taikatalvi

(Trollvinter, 1957)

WSOY 2010, 121s.

Suom. Laila Järvinen

Taikatalven lukemista piti hiukan kiirehtiä, sillä halusin saada sen luettua ennen kuin nämä "takatalven" lumet ehtivät sulaa. Hyvin ehdin.

Muumipeikko herää kesken talviunien, eikä saa enää unta. Talo tuntuu ankealta ja olo yksinäiseltä muiden nukkuessa, joten Muumipeikko päättää lähteä ulos. Kaikkialla on valkoista ja upottavaa, kylmääkin tietysti. Uimahuoneesta on tullut Tuu-tikin ja näkymättömien päästäisten koti. Tuu-tikki opastaa Muumipeikkoa toimimaan kuten talvella kuuluu, rakentaa pakkasrouvalle lumisen ratsun ja keksii, miten urheiluhullusta Hemulista pääsee eroon. Talvesta tulee Muumipeikolle taianomainen, vaikka jatkuva pimeys ahdistaa ja pelottaakin. Pikku Myy, joka myös on herännyt kesken talviunien, osaa elää talvella ihan yhtä riehakkaasti kuin kesälläkin.

Taikatalvi oli ihanampi kuin muistinkaan. En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta Tuu-tikin rauhallisten toteamusten voimalla jaksaisin minäkin paremmin nämä kylmät ja pimeät ajat. Toisaalta, se että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun aurinko viimein näyttäytyy ja Muumipeikko tajuaa kevään todella olevan tulossa:

"- Siellä se on! huusi Muumipeikko. Hän nosti pikku Myyn ilmaan ja suuteli tätä keskelle kuonoa. - Äh, älä ole hupsu, sanoi pikku Myy. - Mitä meluamisen syytä tässä nyt on? - Voi on! huusi Muumipeikko. - Tulee kevät! Tulee lämmintä! Kaikki heräävät! Hän sieppasi kalat jäältä ja heitti ne korkealle ilmaan. Hän seisoi päällään jäällä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään näin onnelliseksi."

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa

(Skurken i Muminhuset, 1980)

WSOY 1980, 34s.

Suom. Panu Pekkanen

En ole koskaan nähnyt ihan oikeaa Muumitaloa, sitä jonka Tuulikki Pietilä rakensi yhdessä Pentti Eistolan ja Tove Janssonin kanssa. Haluaisin kyllä nähdä, sillä tämän kirjan kuvitus osoittaa, että kyseessä on todellinen mestariteos. Tämä Muumitalo ei ole pyöreä kuten kirjoissa, vaan hämmästyttävän moniulokkeinen, täynnä erikoisia torneja, kuisteja ja parvekkeita. Pikkuruiset huonekalut ja muut esineet, suloiset hahmot ja lukemattomat yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja ajatuksella tehtyjä.

Outo vieras Muumitalossa ei ole tarinana kovin jännittävä: yön pimeydessä Haisuli hipsii taloon, järsii huonekaluja ja haisee pahalle. Lopussa selviää, että Haisuli on Muumipapan vanha ystävä ja taitava merimies. Tarinan heikkoudet on helppo jättää huomiotta, sillä Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat ovat niin täynnä ihasteltavaa.

Kirjan vahvuus on siis ehdottomasti kuvissa, joita myös lapset mielellään tutkivat.