Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
(Een dwaze maagd, 1959)
Gummerus 2015, 190s.
Suom. Sanna Van Leeuwen

Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on kokenut samanlaisen uudelleenlöytymisen, kuin John Williamsin Stoner. Kiinnostuinkin kirjasta paitsi kiehtovan kannen vuoksi, myös siksi että kustantamon sivuilla kirjan mainitaan olevan "Alankomaiden Stoner". Tyylillisesti tai sisällöltään kirjat eivät kuitenkaan muistuta toisiaan, mikä olisi harmi ellei Tyhmä neitsyt olisi loistava ihan itsenään.

12-vuotias Gittel muistuttaa ulkonäöltään enemmän kolhoa isäänsä kuin kuvankaunista äitiään. Isä ei menesty työmaailmassa, vaan ura toisensa jälkeen lopahtaa karuun epäonnistumiseen. Vanhempien avioliitto on sitä lajia, että välillä menee oikein hyvin ja välillä äiti lähtee ovet paukkuen tyttö mukanaan äitinsä hoiviin ikuisiksi ajoiksi, palatakseen kuitenkin takaisin siinä vaiheessa kun sukset ovat menneet ristiin oman suvun kanssa.

Gittel seuraa lapsekkaasti sukunsa ihmisiä, ihmissuhteitten kiemuroita ja luonnollisesti kokee normaaleiksi ne kummallisuudet, joita on pienestä asti todistanut. Vähitellen ymmärrys lisääntyy, mutta eipä sekään asioita välttämättä selkeytä.

Tyhmää neitsyttä on vaikea tiivistää. Kirja on kyllä sivumäärältään lyhyt, mutta tarina ei ole missään määrin niukka. Kerronta on paitsi kielellisesti nautinnollista, mistä suuri kiitos kuuluu luonnollisesti kääntäjällekin, myös ihanan yllättävää. Jokin tässä tyylissä muistuttaa minua Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalasta ja sitä kautta John Irvingistä: voi tapahtua jotain päätöntä, mutta se on kirjan henkilöille aivan luonnollista ja loogista.

Sain lukea tämän hyvin vähillä keskeytyksillä, mikä vielä lisäsi kirjan lumoa. Suosittelen innokkaasti tarttumaan tähän, jos lukuaikaa on vähän, mutta haluat saada täyteläisen lukunautinnon.