Alice Hartin kadonneet kukat

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat
Minerva 2022, 407s.
Suom. Hanni Salovaara

 

Alice Hartin kadonneet kukat on kirja, jolla on ehkä kaunein kansi ikinä. Ja tarinaankin se tietysti sopii täydellisesti. Itse tarina ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen...

Alice Hart on kasvanut eristyksissä väkivaltaisen isänsä ja lempeän äidin kanssa. Hän rakastaa kirjoja ja tarinoita. Perhettä kuitenkin kohtaa onnettomuus, jossa isä ja äiti menehtyvät. 9-vuotias Alice loukkaantuu vakavasti ja toivuttuaan hän ei puhu. Alicen hakee luokseen isoäiti June, josta Alice ei ole koskaan kuullut. Junen omistamalla kukkafarmilla Alice oppii kukkien kielen ja tutustuu naisiin, jotka ovat tulleet Junen luokse kukin omista syistään. Vielä sittenkään, kun Alice alkaa jälleen puhua, June ei kerro hänelle perheen menneisyydestä kuin murusia. June päätyy myös tekoon, josta kuultuaan Alice lähtee kukkaisfarmilta ja päätyy kauas entisestä kodistaan. 

Pidin todella paljon kirjan alkupuoliskosta, mutta Alicen "paettua" tarina muuttui sukutarinasta rakastumistarinaksi, mikä ei toiminut läheskään niin hyvin. Itse asiassa luulin lähes puoliväliin asti, että tarina sijoittuisi ehkä 50-60 -luvulle. Hämmästyin, kun yhtäkkiä käytössä olikin internet ja kännykät. Alicen hahmossa turhauttikin se, ettei hän vaivautunut tekemään paria helppoa google-hakua! Yksi mielestäni tarinan kannalta keskeinen kysymys jäikin kokonaan ilman vastausta, mikä ärsytti suuresti. Hyvä etten itse alkanut etsiä erään henkilön yhteystietoja, kysyäkseni häneltä jotakin.

Lupaava alku, lattea loppu.

Sex/Life Neljä miestäni & Elämäni miehet

BB Easton: Sex/Life Neljä miestäni
Minerva 2021, 314s.
Suom. Jänis Louhivuori

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet
Johnny Kniga 2021, 232s.
Suom. Katriina Huttunen

Tulin lukeneeksi kaksi tavallaan samantyyppistä, mutta kuitenkin hyvin erilaista kirjaa, joten niputan ne nyt näppärästi samaan postaukseen.

BB Eastonin Sex/Life Neljä miestäni on ainakin perustuvinaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Alkusanoissakin tosin jo huomautetaan, että juttuja on jonkin verran kaunisteltu, pyöristelty ja liioiteltu huumorin vuoksi. Kirjan ideana on se, että Easton on tyytymätön seksielämäänsä. Mies on vuodesta toiseen lahnamaisen passiivinen, vaikka Easton kaipaisi vaihtelua ja energisyyttä. Niinpä hän alkaa kirjoittaa supersalaista päiväkirjaa menneistä seksikokemuksistaan siinä toivossa, että mies tulisi lukeneeksi nämä päiväkirjamerkinnät ja ottaisi opikseen. Kuten jossain määrin käykin.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet taas kertoo nuoresta naisesta, joka harrastaa mielellään seksiä. Hän kokee, ettei seksin tarvitse välttämättä liittyä tunteisiin tai olla jotenkin erityisen merkityksellistä. Ja siinäpä se oikeastaan onkin. Seksiä eri ihmisten kanssa.

Siinä missä BB Eastonin kirja on kepeä ja hauska, Sofia Rönnow Pessahin kirja on aika tasapaksu ja jopa puuduttava. Eastonin seksikuvaukset ovat tarkkoja niin tekniikan kuin tuntemustenkin saralla, Rönnow Pessahilla taas - kirjan tyyliin sopivasti - merkityksettömiä, toteamuksen tasoisia tapahtumia.

Molemmissa kirjoissa huomio kiinnittyi välillä käännökseen, ikävällä tavalla. Eastonin kirjassa badass on käännetty pahaperseeksi, mikä tökki vielä viimeisilläkin sivuilla. Rönnow Pessahin kirjassa taas fantasoitiin ja tehtiin subtiileja huomautuksia. Töks.

Lisäksi täytyy huomauttaa, että Rönnow Pessahin kirjan pelkistetty kansi kultakirjaimineen tummanvihreällä pohjalla toi mieleen vanhan katekismuksen tai virsikirjan.

Hulluna kirjoihin

 

Annie Austen: Hulluna kirjoihin
Mitä kirjahyllysi sinusta kertoo?
Minerva 2020, 204s.
Suom. Sirpa Saari

 

Toisinaan sitä kaipaa ihan hirveästi kirjapuhetta. Jos ei pääse juttelemaan kenellekään kasvotusten, niin tämä Annie Austenin Hulluna kirjoihin -kirja on kyllä aika oivallista korviketta.

Austen on koonnut pieneen kirjaseensa erilaisia sitaatteja kirjoista ja lukemisesta, lyhyitä listoja muutamien tunnettujen henkilöiden kirjahyllyjen sisällöstä, erilaisia kirjalistoja ja muuta kirjapuhetta. Hän muun muassa kirjoittaa kirjahyllyistä ja kertoo, että maailman suosituin kirjahylly on Ikean Billy. Minullakin on niitä!

Austen kertoo kirjojen keräilijöistä, joista osa ei ole ollut lainkaan maltillisia harrastuksessaan vaan muutamille kirjojen keräily on koitunut ihan kirjaimellisesti kohtaloksi. Samalla selviää, minkä suuruisia kotikirjastoja joillakin kirjaintoilijoilla on ollut - ja voi huokaista helpotuksesta, kun oma kokoelma onkin niihin verrattuna ihan pikkuruinen ja kaikin puolin helposti hallittavissa.

Hulluna kirjoihin on leppoisaa ja kevyttä luettavaa, sellaista lohtuluettavaa oikeastaan. Olisi ollut kiinnostavaa päästä kurkkimaan laajemminkin vaikka Marilyn Monroen kirjahyllyyn, sillä eihän viisitoista kirjaa anna vielä kovin kummoista kuvaa koko kirjastosta. Esimerkiksi omista hyllyistä voisi rajata viiteentoista kirjaan vaikka pelkkää Kalle Päätaloa tai Stephen Kingiä, eikä kumpikaan - tietenkään - tekisi oikeutta koko kokoelmalleni.

Vaakakapina

Jenny Lehtinen: Vaakakapina
Lopeta laihdutus, aloita elämä
Minerva 2020, 235s.

Jenny Lehtinen on Suomen tunnetuin kehopositiivisuuden puolestapuhuja. En ole seurannut mitään hänen ohjelmistaan tai edes blogia, mutta silti hänen nimensä ja työnsä on tullut tutuksi. Tämä kirja koostuu Lehtisen Vaakakapina-vuoden ajan päiväkirjamerkinnöistä sekä laajemmista pohdinnoista esiin nousevista aiheista, kuten liikunnasta, kasvurauhasta ja terveydenhuollon suhtautumisesta lihavuuteen. 

Vaakakapina-kirja on nopealukuinen, vaikka välillä pitikin pysähdellä vähän ajattelemaan asioita. Ehkä pitää avautua hieman omasta kehosta. Lapsena ja nuorena olin tosi hoikka ja painoindeksi vaihteli 17-18 välillä, eli olin alipainoinen. Lukiossa paino alkoi nousta ja pikkuhiljaa sitä kertyi merkittävään ylipainoon asti. Olen laihduttanut monesti ja painoa on lähtenytkin, mutta melkein kaikki kilot ovat aina hiipineet takaisin. Suhteeni omaan kehoon on vaihdellut rajustikin, mutta nykyisin koen tämän (enää) ylipainoisen kroppani enimmän aikaa oikein hyvänä. Olen muodokas ja pehmoinen, mutta kehoni pystyy nykyisin moniin sellaisiin asioihin, joihin en hoikkana kyennyt. Opin viime vuonna juoksemaan (tai no, hölkkääminen lienee oikeampi termi) ja se on ollut aivan mahtavaa! Olkoonkin, että kestävyyteni riittää vain lyhyehköihin lenkkeihin, tunnen silti olevani hyvässä kunnossa. Bloggasinkin aiemmin Yksinkertaisesti joogaa -kirjasta, jonka ansiosta kehoni liikkuvuus on hieman kohentunut. Pidän itseäni ihan kivan näköisenä, enimmäkseen. Välillä nimittäin todellakin on niitä päiviä tai kausia, kun oma maha ja reidet on ällöintä maailmassa; kaksoisleuka tuntuu hyppivän silmille ja tissit roikkuvan lattialla. Silloin iskee joko virtapiikki ja alan suunnitella taas yhtä laihdutusjaksoa ihanteellisine ruokavalioineen ja tehotreeneineen, tai lamaannun ja hautaudun sohvan nurkkaan syömään herkkuja, koska olen tämmöinen itsekuriton ihrakasa.

Tiivistetysti koen siis oman kehosuhteeni enimmäkseen terveeksi, mutta aivan vakaalla pohjalla tämä suhde ei ole.

Vaakakapina tarjoaa paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Se avaa silmiä huomaamaan, missä kaikissa tilanteissa painoon suhtaudutaan negatiivisesti, vaikka painolla ei olisi tilanteen kannalta mitään merkitystä. Erityisesti toivoisin kasvurauhalle enemmän huomiota. Painosta huomauttelu ei tee hyvää kenellekään, mutta ei varsinkaan kasvavalle lapselle.

Kirjassa käsitellään myös sitä, miten terveydenhuollossa suhtaudutaan lihavuuteen. On ihan totta, että lihavuus voi altistaa terveysongelmille, mutta ylipaino ei tarkoita automaattisesti pitkää sairauslistaa. En nyt lähde referoimaan tuota lukua, koska se kannattaa lukea itse, mutta siinä oli hirvittävän hyviä huomioita esimerkiksi siitä, että laihdutuskehotuksen tueksi pitäisi saada muutakin kuin kuva lautasmallista ja kehotus harrastaa enemmän liikuntaa.

Minulle Vaakakapina osoittautui erittäin positiiviseksi kirjaksi. Ehkä taas hetken kauemmin muistan sen, että minä olen muutakin kuin painoni, eikä minua (eikä tietenkään muitakaan!) pidä määritellä kilojeni mukaan.

Jäämeri

Siina Tiuraniemi: Jäämeri
Minerva 2020, 271s.

Jounin ja Lauran avioero on astumassa voimaan aivan pian, eikä heillä ole aikomustakaan palata yhteen. Yhteisen lapsen vuoksi on toki pysyttävä järkevissä väleissä. Kun Jounin äiti yllättäen kuolee, tämän on tietenkin päästävä mitä pikimmiten Ivaloon. Jotenkin siinä käy niin, että Laura lähtee kuskiksi ja koko perhe suuntaa pohjoiseen - tosin erikoisia reittejä.

Jäämeri on surullinen ja lämmin kertomus. Kaikkitietävä kertoja ei tyydy puhujan rooliin, vaan hyppää mukaan tarinaan aina kun katsoo sen tarpeelliseksi. Pala palalta lukija kuulee Lauran ja Jounin tarinan, ymmärtää eron syyt ja siihen liittyvän kipuilun. Kaiken haikeuden ja surun keskellä huokuu kuitenkin myös lämpö, sellainen vääjäämätön asioiden hyväksyminen ja niiden loppuun saattaminen. Matka Ivaloon ja lopulta jäämerelle on kuitenkin niin pöhkö, että hirveästi en ahdistumaan ehtinyt. Paitsi matkareitistä! Ihan piti kaivaa karttakirja esille, kun aloin niin suuresti epäillä omaa maantiedon tuntemusta!

Kerronta pitää otteessaan ja pidin hirveän paljon siitä, kuinka tarina pompahtelee tunnelmasta toiseen. Jäämeri jätti jälkeensä kurkkua kuristavan mutta jotenkin puhdistautuneen olon.

Mia ja valkoinen leijona

Gilles de Maistren elokuvan pohjalta kirjoittanut Prune de Maistre:
Mia ja valkoinen leijona
Minerva 2019, 191s.
Suom. Eve Risto

11-vuotias Mia on raivoissaan. Hänen perheensä on muuttanut isoisän entiselle farmille Etelä-Afrikkaan, eikä Mia todellakaan olisi halunnut muuttaa Lontoosta sinne. Hän ei ole kiinnostunut hankkimaan uusia ystäviä, sillä hänellä on jo ystäviä - Lontoossa. Isoveli Mick sen sijaan on sopeutunut hyvin, vaikka hänellä omat haasteensa onkin. Mick hoivaa huoneessaan loukkaantuneita eläimiä takaisin luontoon vapautettavaksi. Mia lämpenee uudelle kodilleen vasta kun tilalla syntyy erittäin harvinainen valkoinen leijona, joka hakeutuu jatkuvasti Mian lähelle. Miasta ja Charlie-leijonasta tulee todella läheiset. Vuodet kuluvat ja tilanteet muuttuvat. Perheen vanhemmat alkavat pelätä Mian turvallisuuden puolesta ja koska tämä ei kielloista huolimatta pysy poissa Charlien aitauksesta, isä päättää myydä Charlien. Mia kuitenkin saa selville, mitä tilalta myytäville leijonille tapahtuu, ja päättää karata Charlien kanssa ja viedä tämän turvaan.

Tarina on jouheva ja etenee tiiviiseen tahtiin. Kirja on kirjoitettu elokuvan pohjalta, mikä näkyy tekstissä, mutta ei onneksi häiritse kun siihen tottuu. Kuvituksena toimivat still-kuvat elokuvasta elävöittävät tekstiä mukavasti. Mia ja valkoinen leijona -elokuvan tarkoituksena on herätellä ihmisiä tajuamaan leijonien ahdingon. (Kirjan takasivun info-laatikossa kerrotaan leijonien määrän laskeneen sadassa vuodessa  90%, mikä on totta kai kamalan paljon.) Niin tärkeä sanoma kuin tarinalla onkin, elokuva herättää minusssa ristiriitaisia tunteita. Elokuvassa on nimittäin käytetty ihan oikeaa leijonaa, joka on kolmen vuoden ajan kasvanut yhdessä pääosan esittäjän kanssa. Minkähänlaiset olot tällä erittäin harvinaisella valkoisella leijonalla on mahtanut kuvauksien ajan olla? Kirjassa sama asetelma ei tunnu yhtä häiritsevältä, sillä se on "pelkkä" tarina.

Tätä häiriötekijää lukuunottamatta pidin Miasta ja valkoisesta leijonasta. Se on lämminhenkinen tarina, joka muuttuu loppupuolella kunnon seikkailuksi.

Pohjoismaiset jumalolennot

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset jumalolennot
(Nordiska Godar, 2016)
Minerva 2017, 159s.
Suom. Eero Ojanen

Johan Egerkransin upeasti kuvitettu Pohjoismaiset jumalolennot on todella näyttävä teos.
Mikäli kaipaat selkeää tietoteosta ja kertausta siitä, mitä ja ketä kaikkia pohjoismaisiin jumaltarustoihin mahtuukaan, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan.

Egerkrans kertaa kirjassaan tarinoita maailman - tai näiden tarujen kyseessä ollessa maailmojen - luomisesta, jumalat ja jumalattaret, lukuisia muita taruston keskeisiä olioita jättiläisistä hirviöihin sekä luonnollisesti myös maailman tuhoutumisen, eli Ragnarökin.

En ole koskaan liiemmin perehtynyt pohjoismaisiin jumaltaruihin, mutta silti useimmat tarinat olivat jo entuudestaan tuttuja. Tästä saan kiittää Valhalla-sarjakuvia, joissa on näköjään pysytty yllättävän uskollisina "alkuperäisille" tarinoille.

Egerkransin kuvitus on aivan omaa luokkaansa. Näissä kuvissa on näyttävyyttä ja voimaa, joka sopii jumalolennoista kertovaan kirjaan täydellisesti.

Koko Beatles-tuotanto

Steve Turner: Koko Beatles -tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat
(The Complete Beatles Songs. The stories behind every track written by the Fab Four, 1994-2015)
Minerva 2016, 352s.
Suom. Katri Tenhola ja Jere Saarainen

Joulu pääsi yllättämään, ehkä eniten siksi että en lapsen vesirokolta pysynyt jouluvalmisteluaikataulussani. Siksipä en täällä blogissa ehtinyt toivotella hauskoja jouluja, mutta olkoon elonne hauskaa ja ihanaa kaikkina muinakin päivinä. Tontut kävivät tuomassa ison kasan paketteja, joista minä sain ihanan paljon luettavaa pääasiassa sarjakuvien muodossa. Niitä on tullut jo luettuakin, joten pitemmittä puheitta aloitan bloggaamattomien kirjojen purkamisen tästä komeasta opuksesta.

The Beatles on niitä bändejä, joiden suosio säilyy, vaikka itse bändiä ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin. En muista ensikosketustani Beatlesiin, mutta teini-iässä (jälleen isosiskon opastuksella) opin tuntemaan paitsi parhaat biisit, myös kaikki perusasiat itse bändistä. Jossakin vaiheessa ahmin saatavilla olevia Beatlesin jäsenten elämäkertoja ja kuuntelin levyjäkin suurella hartaudella. Viime vuosina olen keskittynyt lähinnä lempialbumeihin, eli Rubber Soulista Abbey Roadiin.

Koko Beatles -tuotanto on muhkea ja komea teos. Se on ensimmäinen kokoelma, johon on koottu kaikki Beatlesin omat kappaleet sanoituksineen ja taustatarinoineen. Taustatarinoita on julkaistu suomeksikin jo aikaisemmin nimellä Kovan päivän kirja (Tammi, 1996), mutta tässä täydennetyssä painoksessa on mukana myös The Anthology -sarjassa julkaistut kappaleet. Lisäksi suorittamani satunnaisvertailun perusteella tässä uudessa painoksessa taustoja käsitellään huomattavasti laajemmin.

Luin tätä kirjaa pitkään ja nautiskellen. Oli mielenkiintoista lukea ensin taustoja, sitten lyriikat. Välillä oli pakko pitää musiikinkuuntelutaukoja ja tarkistaa, että olenko tosiaan kaikki nämä vuodet kuullut sanoitukset ihan väärin. (Kyllä, usein olin.) Pari kertaa sain kokea myös helpotusta siitä, että käsittämättömiksi jääneet sanoitukset ovat alunperinkin olleet enemmän tai vähemmän hölynpölyä, kuten esimerkiksi I Am the Walrusissa. Yksiin kansiin kootut lyriikat ovat hieno kulttuuriteko, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei useimmista biiseistä edes ole olemassa mitään virallisia sanoituksia (ainakaan säilyneitä sellaisia), vaan sanat ovat voineet muokkautua lopulliseen muotoonsa vasta levytysvaiheessa. Aivan täydellisiä eivät kaikki lyriikkaosuudet kuitenkaan ole. Hello Goodbye -biisin taustasta kertoessaan Turner mainitsee, että "[ä]änitteen lopussa koko yhtye laulaa "Hela, hey, aloha"." Jostakin syystä varsinaisen sanoituksen lopussa lukee kuitenkin  Heyla heba helloa. No, jotakin sen suuntaistahan siellä lauletaan, liekö tuolla niin merkittävästi väliä.

En ole mikään Beatles-tietäjä, joten tästä kirjasta löytyi minulle jonkin verran uutta tietoa. Kaikkein eniten ilahduin siitä, että viimeinkin sain lukea, millaiset Yesterdayn "alkuperäiset" sanat olivat! Olen monesti kuullut, että sävelmän löydettyään Paul McCartney rallatteli melodiaa, joka alkoi sanoilla Scrambled eggs ja tästä kirjasta löytyy tosiaan koko aamupalaluritus. Mainiota!

Steve Turner on vuosien mittaan haastatellut sekä tätä että aiempia painoksia varten runsaasti ihmisiä John Lennonista ja Paul McCartneysta lähtien bändin biisejä versioineisiin laulajiin ja moniin muihin bändiä läheltä seuranneisiin henkilöihin. Onpa Turner haastatellut myös Lucy in the Sky with Diamonds -biisiin innoittaneessa piirroksessa esiintynyttä Lucya sekä She's Leaving Home, Dear Prudence ja Polythene Pam -biisien esikuvia.

Erityisesti nämä laajat haastattelut huomioon ottaen en voi ymmärtää, miksi Turner ei ole haastatellut Ringo Starria eikä George Harrisonia. Asiaa ei mainita missään, joten lukija ei voi tietää, onko Turner edes pyytänyt haastatteluja vai ovatko Starr ja Harrison ehkä kieltäytyneet. Minusta tämä on todella iso puute.

Niin hieno kuin Koko Beatles -tuotanto onkin, Turnerin puolueellinen asenne on hieman häiritsevä. Lennon ja McCartney ovat selkeästi hänen suosikkejaan, kun taas suhtautuminen Starriin ja Harrisoniin on vähättelevää ja jopa alentuvaa. Harrisonin ja Starrin biisien taustoihin ei paneuduta läheskään yhtä tarkasti kuin Lennonin ja McCartneyn tuotoksiin. Turner jaksaa muistuttaa Starrin laulutaidon rajallisuudesta ja siitä, kuinka Harrisonia turhautti, kun hänen kappaleitaan oli niin vaikea saada hyväksytyksi levyille asti.

Vaikka biisit olisivat ansainneet mahdollisimman puolueettoman ja tasapuolisen esittelyn, Koko Beatles -tuotanto on tällaisenaankin oiva lisä kenen tahansa Beatles-fanin kokoelmiin.

Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Minerva 2013, 256s.

Monelle lienee tuttu ilmiö se, että oman hyllyn kirjat jäävät lukulistalla kirjastolainojen ja (mahdollisten) arvostelukappaleiden jalkoihin. Siellä ne kiltisti nököttävät kirjahyllyssä ja odottavat pitkämielisesti, että arvoisa lukija malttaisi irroittaa näppinsä kauden uutuuksista ja viimeinkin suoda lukuvuoron jollekin hieman vanhemmista hankinnoista.

Kukkia Birgitalle joutui ihan syyttä suotta odottamaan lukuvuoroaan kolme vuotta. Olen sitä kyllä hypistellyt säännöllisesti ja hykerrellyt kirjan idealle, mutta silti se lukemaan ryhtyminen on jäänyt. Kunnes sitten sovittiin Siinan kanssa treffit kirjamessuille ja päätin, että nyt on muuten korkea aika lukea tämä kirja. Menomatka Helsinkiin sujahtikin ohi tosi nopeasti, kun sain hihitellä (koska en kehdannut nauraa ääneen) koomisille tilanteille ja ihastuttavalle sanailulle.

24-vuotias Miska on omien sanojensa mukaan puoliautistinen tapaus. Hänen paras - ja ainoa - ystävänsä Ville on kulkenut rinnalla pikkupojasta asti, päiväkodin kuraeteisestä kämppäkaveriksi. Kaikki oli oikein hyvin, kunnes Ville löysi Emman. Samaan syssyyn äiti soitti ja käski Miskaa viemään kukkia isotädilleen Birgitalle hoitokotiin. Eikä Birgitta tietenkään ole mikään suloinen vanha rouva, vaan vähän yli kuusikymppinen alkoholisti, jota ottaa enemmän päähän viinan puute kuin polvista amputoidut jalat. Jotenkin siinä Birgitan kiukuttelua kuunnellessa Miska tulee antaneeksi tälle kannabissätkän ja ihan solmuunhan kaikki menee.

Miska ei todellakaan ole mikään sankarihahmo. Hän käyttäytyy enimmäkseen ääliömäisesti, mutta silti häneen kiintyy. Ylipäätään tästä kirjasta on melko turha hakea normaaleja järkeviä ihmisiä, sillä aika lailla kaikki ovat kauniisti ilmaistuna persoonallisia. Birgitta on räyhäkkä ja kohtuuton, Torremolinoksesta soitteleva äiti vähän höppänä hänkin. Ja silti, juuri tällaisina he ovat oikeanlaisia.

Kaiken kepeyden alla käsitellään myös isompia aiheita, mutta ei tässä mitään alleviivaamista tai suurempaa sormella osoittelua harrasteta. Kerronta on jutustelevaa, letkeää ja hauskaa. Nykyhetken lomaan on sujuvasti loksautettu selventäviä kertomuksia menneisyydestä ja nämä takaumat olivat kenties parasta koko kirjassa. Tykkäsin kovasti, kaikesta.

Anni Isotalo -sarja

Mikko Ketola & Anssi Rauhala:
Marian koodi, 2006
Valkoisen meren timantit, 2006
Bosporin helmi, 2007
Vatikaanin vanki, 2009
Minerva Kustannus

Anni Isotalo on kirkkohistorian professori, jonka elämä on kaikkea muuta kuin tapahtumaköyhää. Meno on etenkin ensimmäisessä osassa yhtä vauhdikasta kuin Da Vinci -koodissa, johon albumissa useaan kertaan viitataankin. Ei muistakaan osista dramatiikkaa puutu, vaan Isotalon henki on vaarassa melkeinpä jatkuvasti.

Neljän albumin kokonaisuus (lisääkin on ilmeisesti suunnitteilla, mutta aikataulu on avoin) on ihan mukavaa viihdykettä. Piirrostyyli ja -jälki on miellyttävää ja taidokasta. Itse tarinaan olisin kuitenkin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä tunnetasolla tarina ei pääse koskettamaan juuri lainkaan.

Kuvituksesta täytyy vielä mainita erikseen ilmeisen realistiset maisema- ja kaupunkikuvaukset. Hauskan lisän toi myös Marian lennolla työskennellyt lentoemäntä Natasha, jonka tunnistin vaikeuksitta.

Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä

Marika Kiviharju & Ilkka Pernu: Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä

Minerva 2015, 119s.

Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä on syntynyt jatkona valokuvaaja Marika Kiviharjun "We Want You - Naked!" -valokuvanäyttelylle. Kirjassa esitellään Ilkka Pernun sanoin ja Marika Kiviharjun ottamin kuvin 25 viihde- ja kulttuurihenkilöä.

Kiinnostuin tästä kirjasta ensisijaisesti sen alaotsikon vuoksi: "Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä" on aika iso lupaus. Toki tunnettuus on varsin venyvä käsite. Joku voi tunnistaa vaikka kaikki Big Brother -kilpailijat ja missiehdokkaat, kun taas jollekin toiselle nuo nimet tai kasvot eivät sano yhtään mitään. Toiset ovat nousseet julkisuuteen työnsä ansiosta, jotkut taas ansioista joita kukaan ei tunnu suuremmin muistavan. Ajattelin kuitenkin, että olisi mielenkiintoista lukea julkkisten lööppientakaisesta persoonasta, siitä arkisemmasta, josta ei ole tehtailtu raflaavia otsikoita.

Jörn Donner

Kiviharjun kuvat ovat ammattitaitoisia ja kauniita. Etenkin miehistä otetuista kuvista useimmista oikein huokuu aitous ja vilpittömyys. Minuun tekivätkin suurimman vaikutuksen ne kuvat, joissa ei poseerata ja keimailla kameralle. Niissä, kuten yllä olevassa Jörn Donnerin kuvassa, persoonallisuus ei peity harjoitellun kekkuloinnin taakse, vaan antaa katsojan (tai lukijan, en tiedä kummasta pitäisi puhua) todella nähdä sitä pintaa syvemmälle.

Teemu Hirvilammi

Teoksessa painopiste on valokuvissa. Tekstiosuudet ovat lyhyitä ja odotin niiden olevan sisällöltään syvällisempiä ja - no, päästävän lukijan tutustumaan siihen ei-julkkis-persoonaan. Alaston totuus ei täysin lunastanut alaotsikkonsa lupausta, mutta se on kuitenkin tyylikkäästi toteutettu ja esittelee mielenkiintoisen otoksen suomalaisia julkisuuden henkilöitä.

Pohjoismaiset taruolennot

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

(Nordiska Väsen, 2013)

Minerva 2014, 122s.

Suom. Eero Ojanen

Sellaiset vanhan kansan tarinat, joissa kerrotaan ihmisten ja tonttujen, peikkojen, maahisten, jättien tai keijujen kohtaamisista ovat minusta kiehtovia. Mitä enemmän totena noita tarinoita kerrotaan, sitä enemmän innostun.

Pohjoismaiset taruolennot esittelee upein kuvin ja selkein tekstein perinteisiä pohjolan taruolentoja. Koska kirjan tekijä on ruotsalainen, sisältökin on luonnollisesti hiukan suomalaisesta kansanperinteestä poikkeava. Kuten suomentaja Eero Ojanenkin toteaa, osa hahmoista tunnetaan Suomessa samalla nimellä, mutta oliot eivät silti ole samanlaisia. Jotkut hahmot taas ovat suomalaiselle lukijalle uusia tuttavuuksia, kuten Gloson-villisika ja purohevonen, eikä näille näin ollen ole entuudestaan ollut suomenkielisiä nimiäkään.

Egerkransin kirja on upea. Tekstiä ei ole kovin paljoa, mutta asiasisältöä kyllä oikein sopivasti. Parasta on silti kirjan runsas kuvitus, joka muistuttaa jonkin verran Tony DiTerlizzin tyyliä. Osa kuvista on mustavalkoisia lyijykynätöitä, osa taas värillisiä koko sivun kokoisia kuvia. Pidän siitä, millaisina Egerkrans taruolentoja kuvaa. Keijukaiset eivät ole aina niitä suloisuutta hehkuvia, eteerisiä kaunottaria, vaan viekkaitakin olioita. Ehkä siivetkin tosiaan muistuttavat enemmän lepakon kuin perhosen siipiä.

Metsänhaltija on kaunis, sarvistaan ja sorkistaan huolimatta.

Tietokirjamaisella otteella koottu kirja on huolellisesti viimeistelty (muutamia kirjoitusvirheitä lukuunottamatta) ja tekee varmasti vaikutuksen vaativampaankin lukijaan. Aivan perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä osa kuvista olla liian pelottavia.

Kiehtova aihe ja vähintään yhtä ihastuttava toteutus.

Pohjoismaisia kirjoneuleita ja hauskoja eläinmyssyjä

Susan Anderson-Freed: Uudet Pohjoismaiset kirjoneuleet
(Nordic Knitting Traditions, 2012)
Minerva 2013, 140s.
Suom. Tuulia Salmela

Kauniit kirjoneuleet ovat ilo silmille ja lämmittävät paukkupakkasilla. Tänä talvena ei noita paukkupakkasia juurikaan ole ollut, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, ettei neuleiden valmistumisella ole siinä mielessä kiire.

Susan Anderson-Freedin 25 erilaista mallia sisältävä Uudet Pohjoismaiset kirjoneuleet on innostava teos. Sen selkeät ohjeet houkuttelevat kokeilemaan haastaviltakin näyttäviä kirjoneuleita. Ikävä  kyllä onnistuminen ei ole taattua ja siksi minäkään en laita tähän kuvaa tosi suloisista kirjoneulesormikkaista. Vaikka kuinka yritän kuljettaa lankoja sopivan löyhästi työn nurjalla puolella, sisäinen tiukkapipo minussa kiristää lankoja liikaa ja lopputulos on kupruinen, ruma ja joustamaton. Jatkan pura&neulo -taktiikkaani, kunnes varmasti jonain päivänä vielä onnistun.

Kirjasta löytyy ohjeet myssyihin, hanskoihin, sukkiin ja säärystimiin. Perusmalli pysyy miltei samana, vain kuviot muuttuvat, mutta jo värejä vaihtamalla saa hyvin erilaisia lopputuloksia. Minä pidän kirjan malleista, mutta pakko todeta, etteivät omat kirjoneuletaitoni vielä näiden mallien toteutuksiin riitä.

Fiona Goble: Neulo hauskat eläinmyssyt
(Knitted Animal Hats, 2013)
Minerva 2013, 110s.
Suom. Sari Polvinen

Neulo hauskat eläinmyssyt on juuri niin suloinen, kuin kannen perusteella voi kuvitella. Fiona Goble on ideoinut 35 erilaista eläinpipoa, sammakosta lohikäärmeeseen. Pipoja on kolmen kokoisia: pikkuvauvoille, lapsille sekä lapsenmielisille.

Erityisesti tykkäsin tämän kirjan ohjeissa siitä, että näissä ei kikkailla turhia vaan perustaidoilla pärjää hyvin pitkälle. Selkeissä kuvissa käy hyvin ilmi myös se, että lankavalinnalla on iso merkitys. Näissä myssyissä etenkin väri on tärkeää valita oikein, muuten lopputulos voi jäädä valjuksi tai suloinen eläin hukkuu liian räikeään väriin.

Minulle sanallisten ohjeiden seuraaminen on vähän hankalaa, mutta kirjan mallit ovat niin selkeitä, että soveltamalla ja rohkeasti kokeilemalla saa aikaan onnistuneita myssyjä.

Jane ja saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja saaren kutsu

(Jane of Lantern Hill, 1937)

Minerva 2013, 266s.

Suom. Sisko Ylimartimo

Jane Stuart asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa, kolkossa ja ilottomassa talossa. Äiti kulkee kutsuilla ilta illan jälkeen, enemmän oman äitinsä mieliksi kuin omasta halustaan. Isoäiti on inhottava ja ankara nainen, joka moittii Janea joka käänteessä ja tuntuu nauttivan siitä. Jane on elänyt siinä uskossa, että isä on kuollut, sillä hänestä ei koskaan puhuta. Järkytys on suuri, kun Jane kuulee koulukaveriltaan isänsä olevan elossa ja vielä suurempi yllätys on isältä saapuva kirje, jossa tämä vaatii saada Janen kesäksi luokseen Prinssi Edwardin saarelle. Elämä saarella on - vastoin Janen odotuksia - ihanaa. Isä osoittautuu hurmaavaksi, leikkisäksi mieheksi, jonka kanssa elämä on yhtä seikkailua. Mutta mitä tapahtuu syksyllä, kun on palattava takaisin kaupunkiin?

Olipa ihanaa lukea pitkästä aikaa ihan oikea tyttökirja. Ulkona vinkui kylmä tuuli, mutta minä käänsin sille selkäni ja nautin niskaan paistavasta kevätauringosta, Prinssi Edwardin saaren kauniista maisemista ja mukavista ihmisistä. Jane on suloinen tyttö, joka ei pelkää tarttua töihin, vaikka ei olisi niitä aiemmin tehnytkään. Pidin hurjasti Janen isästä, mutta äidin selkärangattomuus ja äitinsä tahtoon alistuminen ahdisti suuresti. Vaikka Jane ja saaren kutsu onkin ennalta-arvattava ja ihmiset vähän turhankin yksipuolisia (joko hyviä tai pahoja), vastasi se odotuksiani täydellisesti. Rentoutuminen onnistui tämän kirjan avulla äärimmäisen helposti.

Hiukan täytyy moittia kirjan kantta. Kannen pieni talo ja vehreät maisemat sopivat kyllä kuvaan oikein hyvin, mutta tyttö on aivan liian nykyaikainen.

Minulta on lukematta miltei kaikki tuoreimmat Montgomery-suomennokset, mutta nyt ne houkuttelevat kovasti. Ehkäpä kesällä voisin viettää tyttökirja-aikaa niiden parissa.

Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

(J.R.R. tolkien. The making of a Legend, 2012)

Minerva 2012, 227s.

Suom. Jere Saarainen

Meinasin aloittaa tämän tekstin valheellisella paljastuksella, jonka mukaan en olisi lukenut Tolkienilta mitään. Sitten muistin, että olenpas lukenut Sormuksen ritarit. Huh huh, läheltä piti etten valehdellut!

No, kovin syvällisesti en siis ole Tolkienin kirjalliseen tuotantoon perehtynyt, mutta elokuvaversioita olen sentään katsonut. Tolkienin suosio ei silti ole jäänyt huomaamatta ja tämä varsin kompakti elämäkerta vaikutti mainiolta tavalta tutustua Tolkienin omaan elämään. Takakannessa kerrotaan lyhyesti, kuinka Tolkien syntyi Etelä-Afrikassa, menetti isänsä nuorena, muutti äitinsä ja veljensä kanssa Englantiin, missä toimeentulo oli niukka ja jäi täysorvoksi jo 12-vuotiaana. Kuulostaa karulta, mutta herätti mielenkiintoni.

Periaatteessa Duriez kertookin varsin seikkaperäisesti Tolkienin elämästä, mutta onnistuu samalla olemaan kuvailematta itse Tolkienia juuri lainkaan. Ehkä Duriez olettaa lukijan jo tuntevan Tolkienin tarinan ja haluavan nyt keskittyä vuosilukuihin ja lukuisiin ystäviin, näiden äiteihin ja muihin sukulaisiin. Välillä tuskastutti lukea seikkaperäistä kerrontaa siitä, kuinka "X oli tutustunut Y:hyn W:ssä, missä Q:n isä oli työskennellyt vuonna 0000 ennen avioitumistaan O:n kanssa." Duriez onnistuu myös kertomaan asioita puoliksi: "Tolkienin riemua [Dysonin valinnasta] varjostivat kuitenkin hänelle annetut työtilat. Tolkien olisi itse halunnut niityille aukeavat huoneet käyttöönsä." Niin minne ne ikkunat sitten avautuivat? Pieni, mutta tätä lukijaa ärsyttämään jäävä pikkuseikka.

Lisäksi moitin Duriezia "jankkaamisesta". Esimerkiksi Tolkienin avioitumisesta kerrotaan erään kappaleen alussa näin:

"Ronald ja Edith vihittiin Warwickin St. Mary Immaculate -kirkossa. Seremonian toimitti Isä Murphy.
     Kun Tolkien meni naimisiin Edithin kanssa, tämä muutti pois Warwickin asunnostaan. Rouva Tolkienina hän seurasi aviomiestään, joka komennettiin koulutukseen milloin mihinkin. Uskollinen Jennie Grove matkusti heidän mukanaan.
     Ronaldin ja Edithin häitä vietettiin keskiviikkona 22. maaliskuuta 1916, kun Tolkien oli palannut kahdeksan kuukauden sotilaskoulutuksesta."

Mielestäni tässä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa. Toisaalta ainakin minulle jäi hyvin mieleen, että Tolkien meni naimisiin Edithin kanssa.

Kaikkien näiden valitusten jälkeen on kuitenkin todettava, että Duriez kertoo runsaasti siitä, miten Tolkienin omat kokemukset heijastuvat hänen teoksiinsa. Myös Tolkienin intohimoinen suhtautuminen kieliin, etenkin omien kielten kehittelyyn, saa paljon huomiota.

Siinä missä petyin tähän kirjaan Tolkienin elämäkertana, voisin kuvitella sen toimivan hyvin hakuteoksena hänen kirjoistaan ja niiden taustoista kiinnostuneille.

Robin Hood

John Finnemore: Robin Hood

(The Story of Robin Hood and His Merry Men, 1909)

Minerva 2012, 244s.

Suom. Lauri Lahikainen

Robin Hoodin tarina on kerrottu moneen kertaan kirjoissa ja elokuvissa. Minulle tutuimmat versiot ovat Disneyn Robin Hood sekä kirjana että animaationa sekä Mel Brooksin ohjaama komedia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa. Kiinnostuinkin oitis tästä Finnemoren Robin Hoodin uudesta suomennoksesta, sillä halusin lukea mahdollisimman aidon version Robin Hoodin tarinasta.

Legenda Robin Hoodista on vanha. Suomentajan jälkisanoissa kerrotaan, että "ensimmäiset kirjalliset lähteet Robin Hoodista ovat 1400-luvulla muistiin merkittyjä balladeja". Finnemoren Robin Hood onkin hyvin uskollinen näille balladeille, jopa siinä määrin että jokainen luku vastaa kutakuinkin yhtä balladia. Alkuperäisteoksessa Finnemore on myös siteerannut noita vanhoja balladeja, mutta "suomennoksessa nämä runot, sikäli kun ne kuljettavat tarinaa eteenpäin, on suomennettu proosaksi ja nivottu osaksi muuta tekstiä." Minusta tämä proosaksi muuttaminen on vähän harmi, vaikka ymmärränkin että varsinkin nuoret lukijat todennäköisesti nauttivat enemmän sujuvasti etenevästä tarinasta ilman satunnaisia runonpätkiä.

Voin hyvin nähdä, mikä Robin Hoodissa vetoaa - ja on aina vedonnut - etenkin nuoriin poikiin. Robin Hood on itsevarma, taitava jousiampuja ja ainakin jossain määrin oikeudenmukainen. Minulle Robin Hood näyttäytyi kuitenkin myös riidanhaluisena uhoajana, joka lähestyi ketä tahansa tuntematonta metsässä liikkujaa isotellen ja etsien tilaisuutta päästä loistamaan jousiammuntataidoillaan. Hiukan liian monesti Robin Hood/joku hänen miehistään onnistui puijaamaan metsänvartijaa tai Nottinghamin sheriffiä valepuvuilla. Käytännössä riitti, että kasvoja ei näy, heti menivät toiset lankaan.

Minä en siis kokenut olevani sitä otollisinta yleisöä Robin Hoodin seikkailuille, mutta 6-vuotias poikani on jo kolmesti tiedustellut "Joko mää äiti nyt olen tarpeeksi vanha lukemaan tämän?". Sen verran monta ruumista kirjassa tulee vastaan, että muutama vuosi täytyy pojan vielä malttaa odottaa. Mutta varmasti odottaminen kannattaa, sillä Robin Hood on klassikko, joka ei taatusti lakkaa kiinnostamasta.