Mitä meistä jää

Bryan Washington: Mitä meistä jää
Otava 2021, 320s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Aloitin Mitä meistä jää -kirjan lukemisen poikkeuksellisessa elämäntilanteessa. Kun asiat sitten palautuivat normaaleiksi, kirjan jatkaminen tuntui jotenkin hankalalta, kun sen yhdisti aivan toisenlaiseen tilanteeseen. No, nyt yli vuotta myöhemmin aika oli kypsä. Kertasin kirjan alkupuoliskon ja luin loppuun.

Mike ja Benson ovat eron partaalla. He jakavat vielä kodin, mutta muuten asiat ovat jo pitkään olleet vähintäänkin nihkeästi. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että Miken täytyy yllättäen matkustaa Japaniin vakavasti sairaan isänsä luo samaan aikaan, kun Miken äiti on saapunut yllätysvierailulle poikansa luokse. Miken matkustaessa kauas kotoa, Benson huomaa jääneensä kahdestaan Mitsukon, englantia puhumattoman naisen kanssa.

Kirjaa on kuvattu takakannessa kirpeänhauskaksi, mutta minulle tämä oli enemmänkin raskas ja karvas lukukokemus. Kommunikoimattomuus ärsyttää ja ahdistaa, samoin sellainen jatkuva olettaminen ja toisen puolesta päättäminen. Toisaalta Washington kuvaa kytevää parisuhdetta realistisesti. Asiat ovat huonosti, mutta jostakin saatttaa välillä pilkahtaa joku toivon kipinä tai rakkauden puuskahdus. 

Vaikka Mitä meistä jää jäi minulle hieman liian etäiseksi, lukisin Washingtonilta mielelläni jotain muuta, sillä hänen persoonallisesta kirjoitustyylistään pidin.

Skandar ja yksisarvisvaras

A.F. Steadman: Skandar ja yksisarvisvaras
Tammi 2022, 455s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Aloitimme kuopuksen kanssa Skandarin lukemisen iltasatuna heti sen saatuamme. Loppusyksy oli kuitenkin turhan kiireinen ja sitten painoi joulukin päälle, joten lukeminen venyi ja venyi. Lopulta kuuntelimme puolet kirjasta äänikirjana palapeliä tehdessä.

Skandar ja yksisarvisvaras esittelee yksisarviset aivan erilaisessa valossa, kuin mihin olemme tottuneet. Nämä yksisarviset eivät ole söpöjä eivätkä edes kovin kilttejä, vaan pahimmillaan vaarallisia, arvaamattomia ja pelottavia lihansyöjiä. 

Skandar Smith on aina halunnut yksisarvisratsastajaksi. Hän asuu isänsä ja siskonsa kanssa mantereella, yksisarvisia koulutetaan yhdellä syrjäisellä saarella. Joka vuosi järjestetään koe, jonka läpäisseet pääsevät saarelle testaamaan, avautuuko heille hautomon ovi ja odottaako heitä yksisarvisen muna. Tänä vuonna on Skandarin vuoro osallistua kokeeseen, mutta koeaamuna häntä ei päästetäkään osallistumaan koko kokeeseen. Skandar on todella tyrmistynyt ja pettynyt. Yllättävien käänteiden kautta Skandar kuitenkin päätyy yksisarvissaarelle, mutta hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan mystisiä asioita toisensa perään. 

Kirjan maailma tuntuu sekoitukselta Pokemoneja ja Harry Potteria. Yksisarvisen kasvattajat jaetaan ryhmiin heidän elementtinsä mukaan ja sitten opetellaan hallitsemaan tuota elementtiä. Pottereiden tapaan tässäkin on oppilaiden välistä vastakkainasettelua ja kaunoja ja välillä tuntuu että itse seikkailu ja sellaisen ylimääräisen draamailun alle.

Kokonaisuutena - ja etenkin nämä minua häirinneet yhtäläisyydet pokemoneihin ja pottereihin sivuuttaen - Skandar ja yksisarvisvaras on kuitenkin vauhdikas ja yllättäväkin seikkailu, joka tarjoaa myös aivan uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin fantsiahahmoihin.

Kaikki on kemiaa

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa
Tammi 2022, 421s.
Suom. Mari Hallivuori

 

Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa meinasi jäädä minulta lukematta, sillä typerästi tuomitsin sen kannen perusteella aivan liian hömppäiseksi viimeaikaiseen lukumakuuni. Onneksi isosisko kuunteli sen äänikirjana ja suositteli minullekin ja onneksi se tosiaan löytyi jo omasta hyllystä.

Elizabeth Zott on taitava kemisti ja yksinhuoltajaäiti, joka on päätynyt kokkausohjelman juontajaksi. Heti kirjan alussa peruutellaan vuosikymmen taaksepäin ja saadaan seurata, kuinka Elizabeth tähän tilanteeseen on päätynyt. 1960-luvulla naisen asema ei ollut helppo, ei myöskään tieteen kentällä. Elizabethin on vaikeaa, jopa mahdotonta saada tunnustusta työlleen. Hän rakastuu, mutta ei halua avioitua.

Oikeastaan en halua avata kirjan sisältöä tämän enempää. Todettakoon tärkeimpänä se, että Elizabeth on kerta kaikkiaan ihanan omaääninen, jämäkkä ja sosiaalisesti hurmaavan suorasukainen tapaus.

Tästä kaikki alkaa

 

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
Tammi 2022, 167s.

Odotin Salla Simukan Tästä kaikki alkaa -romaania malttamattomana. Aloin lukea sitä koko perheen kesälomareissulla ja jos pari lapsista ei olisi tullut kipeäksi, olisin saanut sen luettua yhdellä kertaa. Se kertonee paljon siitä, kuinka hyvin tarina vie mukanaan.

Nova on muuttanut puolisonsa Islan kanssa unelmien taloon keskelle metsää, suhteellisen kauas kaikesta. Talossa on suuret ikkunat ja metsä alkaa melkeinpä suoraan kynnykseltä. Pariskunta on asunut talossa vasta puoli vuotta, kun he käyvät vakavan keskustelun ja päättävät erota.

Eropäätöksen jälkeen Nova tuntee olonsa kevyemmäksi kuin aikoihin, mutta Isla käyttäytyy kuin kaikki olisi ennallaan. Tai oikeastaan ei: hän käyttäytyy kuin kaikki olisi hyvin. Nova yrittää keskittyä töihinsä, mutta vanhojen suomalaisten kauhutarinoiden kuvittaminen ei tahdo edistyä toivotulla tavalla. Sitten keittiöön alkaa ilmestyä inhottavia ötököitä ja metsästä löytynyt, ensin niin kiehtovalta vaikuttanut matkalaukku alkaa haista järkyttävän pahalle.

Simukka kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja kiristää tunnelmaa vähäeleisesti mutta varmasti. Parisuhteen päättymisen kuvauksena alkanut tarina päättyy jonain aivan muuna.

Tästä kaikki alkaa on jälleen yksi osoitus Simukan lahjakkuudesta.

Huom! Kirja ilmestyy 15.8.2022.

Eeled

Katja Kärki: Eeled
Bazar 2021, 364s.

 

Eeled on kirja, josta pidin, mutta josta en oikein missään vaiheessa saanut kunnollista otetta.

Tarina kulkee (ainakin) kolmessa aikatasossa. Nykypäivän tarinassa Kristiina matkustaa tyttärensä kanssa entiseen kotiinsa, tyttären ensimmäiseen. Villiintynyttä pihaa kierrellessä Kristiina muistelee nuoruuttaan, aikaa ennen tuota Auringon taloa ja aikaa siellä. Hän muistelee lapsuuttaan Itä-Lapissa ja niitä ihmisiä, jotka jättivät suurimmat jäljet. Jossakin menneessä ajassa keskiössä on Eeled, löytölapsi, jonka elämä meinaa päättyä heti alkuunsa.

Kärki kirjoittaa todella kauniisti. Tykästyin etenkin Kristiinan lapsuusmuistoihin. Vaikka pidänkin siitä, ettei kaikkea kirjoiteta auki ja lukijan tulkintakykyyn luotetaan, minua jäi vaivaamaan useampikin auki jätetty asia Kristiinan nuoruuden ja nykyhetken välissä. Tai miksei nykyhetkessäkin. 

Eelediä oli miellyttävä lukea, mutta tosiaan jokin tässä piti minut aavistuksen liian etäällä. En kiintynyt hahmoihin juuri lainkaan ja parin ison käänteen kohdalla petyin, kun ne käsiteltiin niin nopeasti.

Hirviö ja Helmikki

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki
WSOY 2021, 249s.
Suom. Marja Helanen
Kuvitus Isabelle Follath

 

 

 

Ebenezer Pinsetin 512. syntymäpäivä on aivan nurkan takana. Jos herra Pinsetin ikä ihmetyttää, kuten todennäköisesti tekee, niin voin kertoa hänen pysyneen nuorekkaana vuosisatojen ajan nuorentavan taikatinktuuran ansiosta. Herra Pinsetillä on nimittäin eräänlaisena lemmikkinä hirviö, joka palkitsee häntä ruokkivaa Ebenezeriä milloin milläkin tarpeellisella ja tarpeettomallakin. Periaatteessa hirviölle kelpaisi kyllä ruoaksi mikä vain, mutta tänä vuonna hän haluaa hotkaista kokonaisen ihmislapsen! Niinpä Ebenezer Pinset suuntaa lintukauppaan ja sieltä orpokotiin - kas kun lintukaupassa ei myydä lapsia - palatakseen kotiin Helmikin kanssa.

Helmikkipä ei vain olekaan mikään helposti hotkaistava tyttönen, vaan hänen myötään moni asia muuttuu.

Hirviö ja Helmikki on hauska, vähän jännittävä, ällöttävä ja lämmin kirja. Sitä voisi verrata Itse ilkimykseen, sillä herra Pinset on monin tavoin Grun kaltainen, muista välittämätön mäntti. 

Kirjassa on hyvän kokoinen fontti ja kuvitustakin sen verran paljon, että uskoisin kirjan kiinnostavan niitäkin lapsia, jotka eivät muuten mielellään pitkähköihin kirjoihin tartu. Ennen kaikkea tarina on niin mainio, että tätä on helppo suositella ihan kaikille.  

Hirviö ja Helmikki julkaistaan 10.2.2021.

Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu
WSOY 2020, 416s.
Suom. Maria Lyytinen

Pikkukaupungin kultapoika Chase Andrews löytyy kuolleena suolta, lintutornin läheltä. Maastosta ei löydy sen paremmin auton kuin ihmisenkään jättämiä jälkiä, mutta poliisilla on syynsä epäillä henkirikosta. Melko pian teosta aletaan epäillä Kya Clarkia, joka on elänyt suurimman osan elämästään yksin, syrjässä muusta kylästä. Kya ei ole käynyt kouluja ja vain pari kyläläistä on hänen kanssaan tekemisissä, joten häntä on helppo syyttää tapahtuneesta.

Suon villi laulu oli toisaalta luontosuhteen ja kauniin luontokuvauksen upeutta, toisaalta vähän huonosti toisiinsa sopivien palasten epämukavaa klonksumista. Chase Andrewsin tapaus kiinnosti minua erittäin vähän. Paljon mieluummin olisin lukenut pelkästään Kyasta. Loppuratkaisua paljastamatta haluan todeta, että minusta se oli kankea.

Vaikka minulle Suon villi laulu jäi keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, pidin todella paljon sen tunnelmallisuudesta, jonka vuoksi en jaksanut hirveästi välittää lukuisista epäuskottavuuksista.

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä
Bazar 2020, 444s.
Suom. Jänis Louhivuori & Risto K. Träff

Silvertjärnin kaivoskylä on ollut tyhjillään kuusi vuosikymmentä. Kukaan ei tiedä, mitä kylän asukkaille tapahtui vuonna 1959. Poliisipartio löysi kylän torilta ruumiin ja kouluterveydenhoitajan huoneesta hylätyn vauvan, mutta muista noin 900 asukkaasta ei näkynyt jälkeäkään.

Alice opiskelee dokumenttiohjaajaksi ja kerää rahoitusta tehdäkseen dokumentin Silvertjärnistä. Hänen isoäitinsä muu perhe katosi kyläläisten mukana ja Alice haluaa ratkaista arvoituksen. Viisihenkinen kuvausryhmä leiriytyy kylän torille ja aloittaa innolla tyhjien rakennusten tutkimisen. Matkapuhelinverkko ei alueella toimi, mutta se oli tiedossa jo etukäteen. Mutta miksi radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, tavaroita katoaa ja kenen hahmo säikyttelee muita?

Kadonnut kylä vaikutti jo ennakkotietojen perusteella kiinnostavalta ja minun kauhusietämykseeni sopivalta luettavalta. Teksti on kevyttä ja nopealukuista ja kahdessa aikatasossa etenevä kerronta mukaansatempaavaa.

Juoni on varsin elokuvamainen, mutta ei häiritsevässä määrin. Välillä pelkäsin keksineeni "ratkaisun arvoitukseen", mutta onneksi en kuitenkaan. Loppuratkaisu olisi kyllä saanut olla rajumpikin.

Kadonnut kylä tarjosi vetävää viihdettä jännityksen nälkään.

Syvään päähän

Kate Davies: Syvään päähän
Gummerus 2020, 418s.
Suom. Kristiina Vaara

Julia on harrastanut seksiä viimeksi kolmisen vuotta sitten ja asia ahdistaa sen verran, että kun tilaisuus seksiin tulee, Julia tarttuu siihen. Silläkin uhalla, että uusi tuttavuus haisee vähän pahalle ja asuu kämppisten kanssa nuhjuisessa asunnossa. Kun ilta päättyy Julian osalta tyydyttämättömänä, peniksen rikkomisesta syytettynä, ei seksistä jää kovin ilahduttavaa muistikuvaa. Eräissä juhlissa Juliaa lähestyy itsevarma lesbo ja jonkin aikaa asiaa pohdittuaan Julia päättää antaa lesboseksille mahdollisuuden. Ja rakkaudelle siinä sivussa.

Kate Daviesin Syvään päähän on ronskia ja riemukasta luettavaa. Mitään höttöistä hömppää tämä ei kuitenkaan ole, sillä kaiken riehakkuuden keskellä käsitellään myös vakavia asioita, kuten vallankäyttöä parisuhteessa. Mutta silti, pääasiassa Syvään päähän on nimenomaan kepeää luettavaa. Seksiä on paljon ja kuvaukset ovat suorasukaisia. Turha odottaa mitään kiertoilmauksia tai hentoisia vihjailuja, vaan lukijan on hyvä varautua vittuihin, pilluihin ja naimiseen, seksijuhliin, -keinuihin ja lukuisiin seksileluihin.

Suosikkihahmoni koko kirjassa taisi olla Julian terapeutti - terapeuttiharjoittelija tarkkaan ottaen - Nicky, joka on kenties aivan liian suorasukainen valitsemaansa ammattiin. Hän neuvoo, käskee ja ohjeistaa, arvostelee, eikä edes yritä teeskennellä kiinnostunutta tai empaattista silloin kun kärsii itse PMS-oireista.

Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, mutta tajuan ettei tämä todellakaan ole kaikkien mieleen. Mutta jos haluat lukea jotakin riehakasta ja kainostelematonta, Syvään päähän on juuri sellaista.

Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
(Julkaistu suomeksi aiemmin nimellä Naivistin kuolema, 2008
Still Life, 2005)
Bazar 2019, 364s.
Suom. Raimo Salminen

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6.2019!

Säästelin tämän kirjan aloittamista minilomalle, joka oli oikeasti kolmen päivän lähiopintojakso. Mutta koska sain olla yöt kotikotona, tiesin että lukemiselle löytyisi aikaa. Lukeminen sujuikin todella hyvin niin kauan, kuin olin reissussa, mutta omaan kotiin palattua lukeminen töksähti pahemman kerran. Liikaa kotitöitä, aikataulumuutoksia, muistettavaa ja muuttuvia osatekijöitä; aivan liian vähän aikaa rauhassa lukemiselle.

Kuolema kiitospäivänä sijoittuu Three Pinesin pikkukylään Kanadaan. Kylä on kaikin puolin sympaattinen ja ihmiset näyttävät tuntevan toisensa läpikotaisin. Mutta kun yksi kyläläisistä löydetään metsästä kuolleena ja poliisin tutkimukset viittaavat paikalliseen tekijään, alkavat kulissit tutista.

Siinä vaiheessa kun lukeminen vielä luisti, viihdyin Three Pinesissa loistavasti. Ihastuin muutamaan hahmoon ja pidin dialogista sekä juonen kehittelystä. Mutta sitten kun töksähti, mikään ei toiminut. tuntui että tarina vain venyy ja vanuu, eikä etene yhtään. Jännite katosi, eikä minua enää oikein edes kiinnostanut löytää syyllistä. Tiedostan kyllä, että kirja kärsii nyt ihan epäreilusti huonosta lukuhetkestä ja se harmittaa.

Odotin sympaattista, lempeää dekkaria. Tavallaan juuri sellaisen luin, mutta takkuilun takia jälkimaku on harmillisen laahaava. Syksyllä ilmestyvän jatko-osan, Kylmän kosketus, voisin kyllä lukea - ja toivon että lukufiilis olisi merkittävästi parempi kuin tämän avausosan kohdalla.

Tähtiin kirjoitettu

Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu
(Star-Crossed, 2019)
Otava 2019, 444s.
Suom. Irmeli Ruuska

Tähtiin kirjoitettu on sympaattinen viihderomaani, jota takakannessa verrataan varsin osuvasti Love Actually eli Rakkautta vain -elokuvaan. Rakkautta vain sattuu olemaan yksi suosikkielokuvistani, joten tämä vertaus ilman muuta vaikutti lukupäätökseen. Eikä rinnastus ollut ollenkaan huono!

Justine työskentelee paikallislehden juoksupoikana, mutta haaveilee pääsevänsä pian toimittajaksi. Kun hän sattumalta törmää Nickiin, horoskooppeihin uskovaan nuoruudenihastukseensa, heräävät vanhat tunteet henkiin. Nickin ura näyttelijänä on vasta alussa, mutta tulevaisuus näyttää sen verran karikkoiselta että hän pohtii vakavasti uran vaihtoa. Justine taas haluaa saada Nickin uskomaan itseensä (ja huomaamaan Justinen tyttöystäväpotentiaalin) ja mitenpä se onnistuisi paremmin, kuin muokkaamalla paikallislehden horoskooppipalstaa omiin tarkoituksiin sopivammaksi?

Justinen ja Nickin tarinat eivät ole kirjan ainoita, sillä Justinen kehittelemät horoskoppitekstit vaikuttavat yllättävillä tavoilla monen muunkin elämään. Vaikka tämä horoskooppiosuus oli minusta epäkiinnostava ja -uskottavakin juttu, kokonaisuus on herttainen. Erityisen paljon tykkäsin siitä sivupolusta, johon liittyi prinssi Charlesin ja Dianan hääposliinia.

Tarina etenee jouhevasti ja lukuisat pienet juonikuviot sulautuvat päätarinan sekaan luontevasti. Viihdyin oikein hyvin tämän kirjan parissa.

Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 250s.

Hanna Vellingin Kirjosieppo oli lennähtänyt yllätyksekseni postilaatikkoon juuri sopivaan aikaan, kesälomani alkaessa. Takakansiteksti alkaa näin: Make tarjoaa Annalle heidän yhteisessä keittiössään tomaattikeittoa, ranskalaisia perunoita ja lauseen, joka muuttaa Annan koko elämän: "Mä muutan tästä pois." ja hieman alempana kirjasta puhutaan tarinana sokkierosta selviytymisestä.

Tuollainen toiselle osapuolelle täysin yllätyksenä tuleva eropäätös on varmasti hirveä sokki, vaikka perheeseen ei kuuluisikaan vauvaikäistä lasta, koiraa ja juuri allekirjoitettua kahden vuoden määräaikaista vuokrasopimusta. Jo kirjan alussa lukijalle on kuitenkin selvää, ettei Maken ilmoitus sittenkään taida aivan täytenä yllätyksenä tulla. Annan ja Maken suhde on ehkä alussa ollut yhtä onnenhuumaa, mutta sittemmin Annankin olisi jo pitänyt myöntää ongelman jos toisenkin olemassaolo.

Kirjosieppo oli ennakkokäsityksiini verrattuna kepeämpi, humoristisempi ja viihdyttävämpi kirja. Vaikka aihe on ankea (eivätkä Annan vastoinkäymiset rajoitu pelkkään yllätyseroon), yllättävän usein suupielet nousivat hymyyn. Luvut ovat lyhyitä ja hauskasti nimetty niin että oli helppo lukea vielä yksi luku ja senkin jälkeen yksi.

Hahmona Anna on ihan sympaattinen, mutta ärsyttävän helposti muiden määräiltävissä. Tosin ymmärrän senkin, että joskus ei vain kerta kaikkiaan riitä energia, rohkeus tai mikään muukaan, mitä tarvittaisiin niin sanotusti järkeviin ratkaisuihin.

Kirjosieppo on vetävä ja hauska kertomus eräästä parisuhteesta ja siitä toipumisesta.

Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Onnen algoritmi

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
(Happiness for Humans, 2018)
Gummerus 2018, 502s.
Suom. Antti Autio

Onnen algoritmi osoittautui aivan ihanaksi ylläriksi. En ollut suunnitellut lukevani sitä, sillä vierastin ajatusta ihmisten pikku lemmenapuriksi heittäytyvästä tekoälystä. Ihan totta puhuen en edes vaivautunut pohtimaan idean potentiaalia sen enempää, tyhmä minä.

P.Z. Reizinin tuoreeltaan suomennettu romaani käynnistyy mukavan vauhdikkaasti ja onnistuu pitämään vauhtia yllä loppuun asti. Jen on toimittaja, joka työskentelee tekoälyprojektissa. Hänen tehtävänsä on "seurustella" tekoälyn kanssa, jotta tutkijat onnistuisivat rukkaamaan tekoälyn kuulostamaan mahdollisimman inhimilliseltä. Tosi asiassa Aiden, Jenin kanssa jutteleva supertehokas tekoäly, on jo ajat sitten lakannut olemasta ihmisten hallinnassa. Aiden on tavallaan karannut tutkimuslaboratoriosta ja nykyisin hän pääsee internetiin ja kaikkiin mahdollisiin laitteisiin tutkimaan ja seuraamaan ihan mitä tahansa. Enimmäkseen Aiden seuraa Jeniä, jonka rakkauselämä on aika onnettomalla tolalla.

Mutta kuinka hyvin tekoäly voi oppia ymmärtämään tunne-elämää? Kannattaako edes superälykkään tekoälyn ryhtyä avustamaan yhtään kenenkään rakkausjuttuja?

Reizinin tarina on hauskan virkistävä, omaperäistä rakkausviihdettä. Minä-kertojina toimivat tietysti Jen ja Aiden, mutta myös muutama muu keskeinen henkilö. Aloin lukea tätä vailla minkäänlaisia odotuksia ja jo muutaman sivun jälkeen olin ihan myyty. Suomennoskin on erinomainen.

Ideakin on tosiaan mitä mainioin. Tekoäly ystävänä ja eräänlaisena suojelijana vaikuttaa erittäin hyvältä ajatukselta, mutta kuten ihmiset, eivät kaikki tekoälytkään ole mukavia tapauksia.

Älä mene pois

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois
(Stay With Me, 2017)
Atena 2018, 300s.
Suom. Heli Naski

Joillakin kirjoilla on lukijaan samanlainen vaikutus kuin iskulla palleaan.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n esikoisromaani Älä mene pois on kylmäävän upea teos. 

Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa neljä vuotta, mutta lasta ei näy eikä kuulu. He ovat käyneet tutkimuksissa ja kokeilleet kaikki mahdolliset - ja osan mahdottomista - keinoista, eikä Yejide silti tule raskaaksi. Akinin äiti odottaa lapsenlasta malttamattomammin kuin kukaan ja siksi hän ilmaantuu Yejiden ja Akinin kotiin uuden vaimon kanssa. Hän luottaa siihen, että kun uusi vaimo tulee raskaaksi, myös Yejiden keho ymmärtää viimein kuinka se tapahtuu.

Yhteen kirjaan mahtuu niin paljon tunnetta, että sen päätyttyä tunsin samaa uupumusta kuin hillittömän suruitkukohtauksen jäljiltä. Alussa on kaipuuta ja surua, sitten järkytystä, pettymystä, raivoa ja tyrmistystä. On myös luovuttamista, alistumista, epäuskoa ja lisää surua. Onneakin on, hellyyttä ja rakkautta.

Luin tämän kirjan ulkona, lämpötilan huidellessa ainakin lähellä hellelukemia. Aurinko ja lämpö auttoivat siirtymään 1985-2008 vuosien Nigeriaan, keskelle melkein modernia aikakautta, jossa perinteillä on edelleen luja asemansa.

Älä mene pois ei ole missään vaiheessa ennalta-arvattava. Ainakaan minulle ei ollut. Eläydyin vuorotellen Yejiden ja Akinin kertomaan, ymmärsin molempia ja kävin läpi molempien tunnepaljouden.

Mielettömän hieno ja koskettava kirja. Suosittelen etenkin kuumana (vapaa)päivänä luettavaksi.

Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
(See You in the Cosmos, 2016)
Aula & Co 2017, 324s.
Suom. Terhi Kuusisto

Kosmoksessa tavataan koostuu 11-vuotiaan Alex Petroskin iPodille sanelemista päiväkirjamaisista merkinnöistä. Alex on todella kiinnostunut avaruudesta ja iPodinsa hän aikoo sharf-rakettifestivaaleilla laukaista itse tekemänsä raketin mukana avaruuteen, muiden älykkäiden olioiden löydettäväksi, antamaan tietoa elämästä maapallolla. Matka on polveileva ja yksin matkustavalle pojalle monin tavoin haastava. Alex on hieman huolissaan kotiin jääneestä äidistä, jolla on hiljainen kausi. Samaan aikaan hän saa johtolangan isästään, jonka äiti ja isoveli ovat kertoneet kuolleen kahdeksan vuotta aiemmin. Alexin kotimatka venyy huomattavasti suunniteltua pidemmäksi, mutta myös antoisammaksi.

Kirjan alku tuntui minusta hieman hitaalta. Alex intoutuu usein pitämään melkoisia luentoja itselleen rakkaista aiheista, kuten avaruudesta tai suuresta idolistaan Carl Saganista. Alex vaikuttaa joillakin osa-alueilla ikäistään kypsemmältä, mutta etenkin sosiaalisissa taidoissa hän on huomattavan lapsellinen. Ihan rehellisesti sanoen Alex ei muodostunut minulle erityisen läheiseksi hahmoksi.

Mutta onneksi Kosmoksessa tavataan ei ole vain Alexin ja hänen avaruusrakettinsa tarina. Etenkin rakettifestareiden jälkeen tarina kääntyy huomattavasti menevämpään suuntaan ja luvassa on mielenkiintoinen road trip -kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, sukulaisuussuhteista, vastuusta ja mielenterveysongelmista. Kuulostaako liian sekavalta? Ehkä, mutta kokonaisuus on silti selkeä.

Päiväkirjanomainen rakenne toimii hyvin ja uskoisin, että kirja olisi vielä enemmän edukseen äänikirjana - tai kuunnelmana! Lyhyet luvut rohkaisevat lukemaan vielä seuraavan ja seuraavan Alexin merkinnöistä ja äkkiä sitä huomaakin olevansa koukussa.

Yleensä kirjat on suunnattu paria vuotta kirjan päähenkilöä nuoremmille lukijoille. Kosmoksessa tavataan sopii sisältönsä puolesta hyvin jo alakoulun kolmasluokkalaisille, mutta aivan yhtä hyvin tässä on tarttumapintaa yläkoululaisille. Uskon, että eri-ikäiset  lukijat kiinnittävät huomionsa erilaisiin asioihin ja voisivat keskenään saada aikaan mielenkiintoisen keskustelun!

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014)
Gummerus 2017, 416s.
Suom. Päivi Pouttu-Delière

Annoin sinun mennä oli näkyvästi esillä ilmestyessään ja jo ennen sitä. Olen lukenut tästä vain hehkuttavia arvioita, tosin vain varoen, etten saisi tietää juonesta liikaa.

Clare Mackintoshin kirja on ilmeisesti trilleri, joten se on varmasti parhaimmillaan silloin, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Takakannessa kerrotaan lähtöasetelma: äiti irrottaa otteensa poikansa kädestä vain pieneksi hetkeksi ja 5-vuotias poika jää auton alle. Lapsi kuolee ja yliajaja pakenee paikalta. Koska itselläni on saman ikäinen poika, meinasin jättää kirjan lukematta. Mutta vähitellen uteliaisuus voitti ja päätin katsoa, millaisen tarinan Mackintosh on kutonut kasaan.

Luin tämän kahdessa päivässä, mikä on kaltaiselleni hitaalle lukijalle melkoinen saavutus. En silti osaa sanoa, pidinkö tarinasta. Clare Mackintosh paiskaa lukijan kasvoille melkoisen juonenkäänteen hieman ennen kirjan puoltaväliä. Lukuintoni meinasi tyssätä siihen paikkaan. Juonenkäänteet ovat tietenkin tervetulleita ja nautin siitä, jos kirjailija onnistuu eksyttämään lukijan. Mutta jostakin syystä koin Mackintoshin tavan huijaukseksi. Ei se sitä ollut, sillä asiat - tietenkin - selviävät ennen pitkää, mutta tunnetasolla en tainnut aivan päästä yli tästä yllätyksestä.

Vaikka Annoin sinun mennä jätti jälkeensä ristiriitaisen fiiliksen, nautin todella paljon siitä, että kirja piti niin tiukasti otteessaan. Muutama sivujuonikuvio tuntui turhalta, mutta tavallaan ne toivat tarinaan enemmän syvyyttä.

Koukuttava, mutta ei ikimuistoinen lukukokemus.

Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231s.

Sain ennakkokapaleena Selja Ahavan tuoreen kirjan Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjan kansikuva on minusta jotenkin kuivakka, geometrinen ja tylsä. Takakansitekstiä en jaksanut lukea loppuun asti ja totesin, että tämä kirja taitaa jäädä kokonaan lukematta.

Kirjan julkaisupäivän alla minulle kuitenkin selvisi, mistä kirja oikein kertoo. Ei tämä kirjan mies mitenkään runollisesti haihdu ja hupene kuin joku kummitus, vaan kyse on jostakin ihan muusta. Eräänä päivänä aviomies kertoo vaimolleen, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Vaimolle tällainen uutinen on luonnollisesti shokki. Vähitellen mies alkaa muuttua naiseksi: hän ostaa meikkejä, käsilaukun, naisten vaatteita. Hormonihoidot alkavat ja rintojen virkaa toimittavat riiseillä täytetyt nailonsukat.

En edes yritä teeskennellä, etteikö kiinnostustani kirjaa kohtaan olisi lisännyt tieto siitä, että kirjailjan ex-mies on sanonut juuri nuo samat sanat ja tarina on siis vahvasti omaelämäkerrallinen. Ahava keskittyy kuvaamaan tapahtumia vaimon näkökulmasta, mikä on toimiva ratkaisu. Vaimo yrittää painaa mieleensä kaiken mahdollisen miehestään, jota on joka päivä jäljellä entistä vähemmän.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka etsii meritietä Intiaan ja uskoo sen löytäneensä. Mutta kuten mies, joka haluaa olla nainen, ei Kolumbuksen Intiakaan ole sitä mikä sen luultiin olevan. Alussa Kolumbuksen osuudet erottuvat selkeästi muusta tekstistä, mutta loppua kohti molemmat tarinat sulautuvat yhdeksi. Yllättävän toimiva ratkaisu.

Ahavan teksti on kiihkeää, suoraa, kipeää. En tavallisesti pidä lainkaan tämäntyylisestä, runollisesta ja utuisesta, kerronnasta, mutta tähän tarinaan tyyli kuitenkin sopii loistavasti. Vaimon ajatuksia ja tunteita ei siloitella tai muokata ketään loukkaamattoman korrekteiksi. Tekstistä uhkuu epätoivo, pettymys ja suuttumus, monen muun tunteen ohella.

Ennen kuin mieheni katoaa on raju, karu ja surullinenkin kertomus, joka tuskin jättää kylmäksi.

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Gummerus 2017, 716s.
Suom. Raimo Salminen

"Nathan Hill on huikeuden mestari." toteaa John Irving Nathan Hillin esikoisteoksesta Nix. Etukannen sisäpuolelta löytyy lisää kehuja ja Hilliä verrataan jopa Jonathan Franzeniin, Donna Tarttiin ja jo mainittuun John Irvingiin. Luonnollisesti tuo kannessa nököttävä "New York Times -bestseller" -mainos antaa myös olettaa, että nyt on käsissä kirja, jolta on lupa odottaa suuria.

Hieman päälle kolmekymppinen collegeopettaja Samuel Andresen-Anderson ei liiemmin pidä työstään, mutta viihtyy sitäkin paremmin World of Elfscape -nettiroolipelin parissa. Samuelista piti tulla menestyvä kirjailija, mutta ensimmäisen julkaistun tekstin ja sitä seuranneen rahakkaan kustannussopimuksen jälkeen hän ei ole saanut kirjoitettua käytännössä mitään. Samuelin äiti Faye jätti perheen täysin yllättäen jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta äidin katoaminen on tietenkin jättänyt pysyvät jäljet. Aivan yhtä äkkiä kuin katosi, äiti ilmaantuu takaisin Samuelin elämään: Faye pidätetään ja häntä uhkaa jopa pitkä vankeustuomio, sillä hän on heittänyt soraa kuvernööri Packerin päälle. Hetkessä Fayen tekoa puidaan jokaisessa mediassa ja hänen menneisyydestään yritetään löytää syitä teolle.

Nix on hirveän paljon enemmän kuin tarina äidistä ja pojasta. Hillin kerronta on runsasta ja paikoin hyvinkin lavertelevaa. Pidin kyllä erityisen paljon niistä kohdista, joissa teksti oli kulloisenkin hahmon tajunnanvirtaa. Etenkin huijaamalla opinnoissaan etenevän nuoren naisen järkeilyketju huvitti kovasti. Lapsena Samuel rakasti seikkailupelikirjoja, joissa lukija saa valita, mihin suuntaan tarina kulkee. Samaa tekniikkaa mukaillen hän kertoo kohtaamisestaan ensirakkautensa kanssa ja tämäkin osuus toimi todella hyvin.

Niin paljon kuin ihastelinkin Hillin kerronnan rönsyilevyyttä, runsaus on myös kirjan heikkous. Yli 700-sivuinen kirja eksyy välillä liian pitkille kiertoteille, eikä jännite jaksanut pysyä yllä aivan loppuun asti. Erityisesti tuskastuin Samuelin pelikaveriin Pwnageen, jolla on kyllä ihan perusteltukin osansa tarinassa, mutta jonka edesottamuksiin Hill käyttää aivan liikaa sivuja. Viimeistään kolmetoista sivua pitkä yhden virkkeen luku sai minut tuskastumaan ja kaipaamaan tiivistämistä.

Minulle Nix ei ollut täydellinen kirja, mutta kaikista valituksistani huolimatta ehdottomasti hyvä lukukokemus. Suomennos on laadukas ja vaikka luin oikolukemattoman ennakkopainoksen, en pannut merkille kuin muutaman välilyönnin puuttumisen. Vaikka tarinassa on heikkoutensa, siinä on kuitenkin runsaasti sitä John Irvingin lupaamaa huikeutta. Suurimman osan kirjasta luin ripeään tahtiin, vain niillä liian pitkillä sivupoluilla ote herpaantui.

Joka hetki olemme yhä elossa (kesken jäänyt)

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
(I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015)
S&S 2016, 326s.
Suom. Outi Menna

Olen jauhanut alkuvuoden lukujumista jo niin paljon, että ihan itseäkin ärsyttää mainita se taas. Yksi kirja, jota yritin ihan väkisin lukea loppuun asti on tämä äskettäin ilmestynyt Joka hetki olemme yhä elossa. Se on kirjailijan omiin kokemuksiin vahvasti perustuva kertomus siitä, kun esikoista odottavan avovaimon vointi romahtaa äkillisesti ja nopeasti käy ilmi, että selviytymismahdollisuudet ovat parhaimmillaankin todella huonot. Sairaalassa mies kulkee vastasyntyneen tyttärensä luota kuolevan puolisonsa vierelle, uudestaan ja uudestaan.

Odotin tältä kirjalta sellaista lähes sietämätöntä tunnemylläkkää, josta en voisi mitenkään selvitä ilman nenäliinapinoa ja itkusta turvonneita, punaisia silmiä. Huomasin Blogistania-ehdokkaita listatessani, että näköjään ne tunnetasolla rankimmat kirjat ovat minulle niitä rakkaimpia, joten luonnollisesti kuvittelin Joka hetken olevan uuden kirjavuoden järisyttävä avaus.

Ensimmäinen töksähdys tapahtui heti kirjan alussa. Teksti on lähes kokonaan yhtä pitkää pötköä ilman selkeyttäviä kappalejakoja tai selkeästi muusta tekstistä eriteltyjä dialogeja. Keskustelut käydään hankalasti, vähän tähän tapaan: Minä rakastan talviaurinkoa. Se häikäisee inhottavasti. Valaisee! Näkyy pöly ja likaiset ikkunat. Siitä saa energiaa.

Vähitellen jollain tasolla totuin tähän, mutta sitten aloin kaivata sitä tunnepuolta. Vaikka kustantajankin sivuilla sanotaan, että "[s]e on vahva, tunteilematon ja uskomattoman kaunis kirja vuodesta, joka muutti kaiken", en tajunnut tunteiden loistavan tällä tavalla poissaolollaan. Hyvin pitkään yritin ymmärtää, että totta kai tuollaisessa tilanteessa joutuu shokkiin tai vähintäänkin johonkin muuhun epäluonnolliseen olotilaan ja tunteilemattomuus voi johtua siitä, mutta en lopultakaan pystynyt lukemaan näin kylmää selontekoa surullisesta tapahtumasta.

Helposti en antanut periksi. Jatkoin lukemista sivulle 195 ennen kuin tulin siihen tulokseen, että minulle epämieluisan kirjan väkisinlukeminen ei todellakaan palauta kadoksissa olevaa lukuiloa. Harmittaa, ettei tästä tullutkaan minulle vuoden ensimmäistä tunnemyllääjää, mutta onneksi toisenkinlaisia lukumakuja on.

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Kustantamo S&S 2016, 203s.

Kotitekoisen poikabändin alkeet on sellainen kirja, jolta en odottanut varsinaisesti mitään suuria yllätyksiä. Odotin lukevani vauhdikkaan nuortenromaanin, jossa 15-vuotias Rene päättää pistää pystyyn poikabändin, jotta hänestä jäisi edes jonkinlainen muistijälki ikätovereiden ja opettajienkin mieleen. Odotin myös rippusta romantiikkaa ja rutkasti huumoria. Luettuani kirjan voin todeta odotusteni olleen oikean suuntaisia, mutta kyllä tämä pääsi myös yllättämään. En todellakaan kuvitellut itkeväni petivaatteita vakumoidessani. Luin siis tätä siinä samalla ja itkin kirjaa, en vakumointia, vaikka onhan se kieltämättä vähän ankeaa hommaa.

Kotitekoisen poikabändin alkeet on sellainen kirja, jota varmasti tyrkytän omille lapsilleni muutaman vuoden päästä luettavaksi. Minäkertoja Rene on sulavasanainen ja sympaattinen heppu. Hän kertoo (melkein) kaiken ja lähes aina rehellisesti, puhuu välillä suoraan lukijalle ja on niin selkeästi teini-ikäinen poika, että hykerryttää. Ja se itkuni aiheuttanut juttu olisi voinut tuntua teennäiseltä ja irralliselta, mutta Renellä Veistisellä on kyky pitää kokonaisuus hallussa.

Pidin tästä kirjasta paljon. Odotinkin tykkääväni, mutta kokonaisuus ylitti odotukset. Mainio kirja erityisesti siksi, että tässä pääsin kurkistamaan poikien ajatusmaailmaan. Sekavalta näytti, ihan niin kuin tytöilläkin usein.