Viimeinen vuosi

 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi
Like 2021, 175s.

Pitkälti erakoitunut mies kituuttaa syrjäisessä talossaan jossakin päin Pohjois-Pohjanmaata. Hänellä ei ole päivätyötä, ei omaa maatilaa - eikä ilmeisesti kasvimaatakaan. Toimeentulo on tiukassa ja mies joutuu ajoittain turvautumaan naapureiden ja muiden kyläläisten usein niukkoihin armopaloihin. Mies on kirjailija, joka yhä haikailee nuoruudenrakkautensa perään. Alkoholi maistuu, ihmisten seura ei niinkään.

Odotin tätä Hanna Haurun uutta romaania malttamattomana ja lukemisenkin aloitin välittömästi. Teksti on kyllä Haurulle ominaisesti tarkkasilmäistä, karun kaunista ja hiottua, mutta tällä kertaa lukeminen tuntui työläältä. Ehkä ihmisisä välttelevä kirjailija halusi vältellä minuakin, hänen elämäänsä tirkistelevää lukijaa.

Viimeinen vuosi on karuhko kertomus, mutta Haurun kielen ansiosta myös kaunis pienoisromaani.

"Avojalat hankautuvat jääkiteiden ansoittamalla polulla pienille haavoille, joissa veri vain hetken käväisee."

Jääkansi

Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017, 117s.

Luulin tiirailleeni kaikki kustantamojen kevätkuvastot huolellisesti läpi, mutta niin vain oli jäänyt huomaamatta Hanna Haurun uusin kirja. Olen lukenut kaikki Haurun kirjat, joista nämä pienoisromaanit ovat olleet Liian pienet sandaalit -novellikokoelma mukaan lukien suosikkejani. (Muissa novellikokoelmissa meno oli liian hämyä ja rumaa.)

Jääkansi oli myös se lukujumin purkaja, jota olen jo aika epätoivoisesti odottanut. Taitto on ilmava ja tarina sellainen, että se vie mukanaan aivan heti. Oli mielettömän ihana tunne, kun viimeinkin löytyi kirja, josta en halunnut päästää irti.

Sotien loputtua tyttö menee Betti-äitinsä kanssa juna-asemalle vastaan kauan odotettua miestä. Hän ei olekaan isä, joka kuulemma tuodaan hieman myöhemmin lautalaatikossa, vaan ihan outo mies, Paha. Elo on ankeaa ja tyttö pitkälti oman onnensa nojassa. Isompana hän pääsee töihin läheiseen mielisairaalaan, mutta siellä asiat kääntyvät vielä hullummalle tolalle.

Tarina etenee vähillä sanoilla mutta täysillä kierroksilla. Tunnelma on kaiken aikaa vahva ja ahdistavakin. Nautin Haurun käyttämästä kielestä, etenkin nimenomaan siitä, kuinka vähillä sanoilla hän saa tarinansa kerrottua.

Olipa hieno kirja. Uskon, että Jääkansi nousee Tyhjien sielujen saaren rinnalle jaetulle ykköstilalle, mikäli Haurun kirjat pitäisi paremmuusjärjestykseen laittaa.

Muuttoliike & Raaka punainen marja

Hanna Hauru: Muuttoliike
Like 2006, 87s.

Hanna Hauru: Raaka punainen marja
Like 2004, 79s.

Hanna Hauru on osoittautunut sellaiseksi kirjailijaksi, jonka teoksista joko pidän valtavasti tai joita en tunnu ymmärtävän millään. Novellikokoelmat Muuttoliike ja Raaka punainen marja kuuluvat tähän viimeksi mainittuun kategoriaan. Paitsi että kyllä minä näiden tekstit ymmärsin, mutta en yhtään jaksa ymmärtää, miksi Hauru on halunnut kirjoittaa jotakin tällaista.

Molemmissa kokoelmissa tarinat ovat pääasiassa lyhyitä, noin aukeaman mittaisia. (Luin kirjat ihan peräkkäin ja siksi niiden sisällöt ovat sulautuneet päässäni yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämän vuoksi kirjoitankin yhteisarvion.) Tarinoiden kieli on karua ja aika rumaakin, samoin niiden luomat näkymät. Tunnelmat ovat vahvat, mutta pääsääntöisesti ahdistavat.

Välillä joku novelli vaikutti miltei kauniilta, kuten se jossa vaimo (?) auttoi miestään pukeutumaan hameeseen ja tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta sitten kaikki muuttui rumaksi jälleen, kuten edellä mainitussa novellissa, jossa kissa kuolee ja sen turkista tehdään miehelle pikkuhousut. Kunhan mies on ensin sivaltanut peniksensä irti. Ylipäätään novelleissa liikutaan ihan liikaa genitaalien alueella. Miehet jätetään melkein rauhaan, mutta naisten (ja tyttöjen) alapäähän tungetaan milloin minkäkin muotoista keppiä ja oksanpätkää. Periaatteessa samanlaista irvokkuutta on myös Tyhjien sielujen saaressa ja Utopiassa, joista molemmista tykkäsin paljon. Niissä on kuitenkin myös oleellisempaa sisältöä. Hauru on vahva kirjoittaja, mutta enempää en tämän tyyppisiä tekstejä jaksaisi lukea.

Eivätkä he koskaan hymyilleet

Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Like 2002, 90s.

Kirjastosta

Eivätkä he koskaan hymyilleet on Hanna Haurun ensimmäinen teos. Novellikokoelma koostuu omalaatuisista, niukoista välähdyksistä karuista asioista.

Olen kehunut Haurun kirjoja kovasti, mutta tästä en kyllä tajunnut mitään. Runonomaiset, surrealistiset, inhottavat ja häiritsevät pikkuruiset novellit jättivät jälkeensä turhautumisen tunteen: Miksi en ymmärrä, mitä juuri luin? Alussa yritin lukea tekstejä moneen kertaan, koska epäilin keskittymiskykyni herpaantuneen. Se ei auttanut, joten lukea posotin vauhdilla eteenpäin, mutta en edelleenkään päässyt kirjan juttuihin mukaan. Tämä oli tosin ihan hyväkin asia, sillä novellit olivat tosiaan enimmäkseen ällöttäviä.

En tiedä, onko rujo ote tietoinen valinta, mutta olen iloinen, ettei lukemissani myöhemmissä kirjoissa kuljeta ihan näin omissa sfääreissä. Joko Hauru on tietoisesti muuttanut tyyliään tai sitten kehittynyt huimasti parempaan suuntaan. Tai sitten lukija ei taaskaan vain ymmärrä, mikä on hyvin mahdollista sekin.

Tämä novellikokoelma sujahtaa siihen kirjakategoriaan, jonka nimi on "Lue ja tunne itsesti tyhmäksi". Jospa seuraavaksi onnistuisin lukemaan jotakin yksiselitteisempää.

Lukumaratonin yhteenveto

Huomenna starttaa blogistanian Lukumaraton II, johon minunkin oli tarkoitus osallistua. Olosuhteet kuitenkin muuttuivat ja maratoonasin jo viime viikonloppuna. Nyt yritän sanoa lukemistani kirjoista muutaman sanasen lisää.

Kishwar Desai: Postimyyntilapset
(Origins of Love, 2012)
Like 2013, 397s.
Suom. Ida Takala
Arvostelukappale

Aloitin maratonin lukemalla loppuun aiemmin aloittamani Kishwar Desain Postimyyntilapset. Intiassa toimiva sijaissynnyttämiseen erikoistunut sairaala joutuu hankalaan tilanteeseen, kun sijaissynnyttäjän synnyttämä vakavasti sairas tyttölapsi menettää brittiläiset vanhempansa hämärissä olosuhteissa. Sosiaalityöntekijä Simran Singh yrittää löytää lapselle kodin, mutta huomaakin olevansa keskellä hyvin monimutkaista ja valonarkaa systeemiä.

Kirjassa käsitellään niin montaa asiaa, että pahaa tekee. Sen lisäksi, että pohditaan kuinka pitkälle jotkut ihmiset ovat valmiita menemään saadakseen oman biologisen lapsen tutustutaan myös siihen kääntöpuoleen: mitkä ovat vähävaraisten sijaissynnyttjien motiivit. Entäpä sairaalat ja yksittäiset lääkärit - voiko heidän hyväntahtoisuuteensa ja vilpittömyyteensä luottaa? Kun mukaan otetaan vielä rahanahneet tullimiehet ja kielletyt kantasoluhoidot, aktiivinen spermanluovuttaja ja hitunen lempeä ollaankin jo niin solmussa, ettei mihinkään aiheeseen pystytä paneutumaan kunnolla.

Tietenkään aihe ei ole yksinkertainen ja ymmärrän hyvin, että kaikki kirjassa mainitut väärinkäytökset ja ongelmat ovat - tai ainakin voivat olla - todellisia. Ajattelemisen aihetta siitä saikin paljon. Mutta lukukokemuksena Postimyyntilapset oli minulle ihan liian poukkoileva jo näkökulmien runsauden vuoksi. Ehkä kärsin myös kerronnan sahaavuudesta, joka eteni kaavalla nykyaika - 9kk aiemmin - nykyaika - 8kk aiemmin - nykyaika... ymmärrätte kaavan. Pettymys, jonka yli kuitenkin varmasti pääsen.

**********

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Like 2010, 94s.
Kirjastosta

Olin suunnitellut lukevani novelleja muun lukemisen ohella yhden kerrallaan.  Mutta Hanna Haurun puhuttelevat novellit veivät niin totaalisesti mukanaan, etten malttanut lopettaa yhteen vaan luin kirjan kannesta kanteen. Liian pienet sandaalit sisältää 17 lyhyttä tarinaa naiseuden eri puolista: hikoilusta, karvoista, aikaisesta ja myöhäisestä murrosiästä, kuukautisista, raskaudesta, synnyttämisestä, lihavuudesta, velvollisuuksista - vaikka mistä.

Haurun monipuolisuutta ei voi olla ihailematta. Sen lisäksi, että aiheita on runsaasti, myös naisten äänet ovat omanlaisiaan. Erityisesti ilahduin niistä novelleista, joiden kertojaääni vei minut lapsuuteen ja kaukaisten sukulaisten kahvipöytiin kuuntelemaan tarinoita, joita en ymmärtänyt.

"Äitiltä mitään rintsikoita kehannu pyytää ku se oli niin vanhanaikanen. Vanhana mut saanu ja sitte ei osata yhtä teinityttöä kasvattaa. Terkkari mulle tunki läjän tietovihkosia mukaan ku lähin sieltä."

Moniääninen, täyteläinen ja ehdottomasti suositeltava teos.

**********

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa
(Trois ombres, 2007)
WSOY 2010, 268s.
Suom. Saara Pääkkö
Kirjastosta

Haurun puhuttelevien romaanien jälkeen ajattelin lukaista kevyenä välipalana Cyril Pedrosan Kolme varjoa sarjakuvaromaanin. Mutta kirjapa onkin Pedrosan läheisen ystävän lapsen kuoleman "innoittama", joten mistään kevyestä tarinasta ei ollut kyse.

Pikkuinen Joachim elelee kaikessa rauhassa vanhempiensa kanssa pienessä, syrjäisessä mökissä. Elämä on yksinkertaista ja lempeää, kunnes eräänä iltana Joachim näkee läheisellä mäellä kolme varjoa. Varjot ovat pelottavia ja uhkaavia, vaikka välillä ne katoavat näkyvistä. Varjot tuntuvat seuraavan Joachimia, mutta isä päättää yrittää viedä lapsen niiltä turvaan.

Joachimin ja isän pakomatka on painostava ja epätoivoinen. Se kuvastaa vahvasti sitä vimmaa, jolla vanhemmat haluaisivat suojella lapsiaan väistämättömältä lopulta. Luopumisen tuska on hirveä, eikä ikävä hellitä vuosienkaan kuluttua.

Pedrosan kuvitus on miellyttävää, ilmeikästä ja tunnelmallista. Jostakin hänen tyylinsä on tuttu, mutta en nopealla googlettelulla onnistunut löytämään syytä. (Parin vuoden takainen Ekoloogiset on hänen tekemänsä, mutta sitä en ole lukenut.) Kolme varjoa on ihana, mutta äärimmäisen surullinen tarina. Itkin  alussa, keskivaiheilla ja varsinkin lopussa pitkään ja hartaasti - ääneen. Olisin halunnut komentaa miehen ja lapset välittömästi kotiin halattavaksi, mutta sinnittelin ja tartuin seuraavaan kirjaan.

**********

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kuopion Isänmaallinen Seura 2011, 74s.
Kirjastosta

Sain itkuni loppumaan varsin tehokkaasti lukemalla Jouni Hynysen Karjalaista rulettia. Biisien tekeminen, treenaaminen, keikkailu ja viinan juonti eivät kuitenkaan sovi (ainakaan minulle) suurina annoksina nautittuna, joten siirryin varsin toisenlaisiin kuviin ja tunnelmiin.

Sirpa Kähkösen Kuopion taivaan alla on pikkuruinen, mutta todella hurmaava opas Kähkösen Kuopio-sarjan maisemiin. Kirjassa on runsaasti vanhoja valokuvia Kuopiosta ja Kähkönen kuljettaa lukijan lempeästi menneeseen aikaan. Oli ihanaa nähdä niitä paikkoja, joita Kuopio-sarjassa kuvataan, vaikka kaikille paikoille ei toki aitoa ja oikeaa, konkreettista esikuvaa olekaan. Etenkin ihastuin Väinölänniemen uimalaan, jota en todellakaan ollut osannut kuvitella näin upeaksi paikaksi! Miksi vastaavia ei ole enää?!

Kirja oli mukavaa kertausta sarjan tapahtumista ja nostatti mukavasti odotusta sarjan seuraavaa osaa kohtaan. (Toivottavasti sarjalle on tosiaan tulossa jatkoa, mieluiten pian.)

***********

Nukkumaan mennessä aloin lukea Cecilia Samartinin Senor Peregrinoa. (Oho, en osaa tehdä sitä vänkyrää ässän päälle, sori!) Samartinin sulava kerronta vei mukavasti mukanaan, mutta hiukan yhdentoista jälkeen oli pakko pistää kirjaa sivuun ja nukkua. Aamulla heräsin vasta puoli yhdeksältä ja olo oli miellyttävän levännyt, vaikka yöllä pitikin pitää yksi maidonpumppaustauko jonka jälkeen unta piti odotella hyvä tovi. Jatkoin Senor Peregrinon parissa, vaikka aamutoimiin tuhraantuikin harvinaisen paljon aikaa.

Sari Poijärvi & Kjell Westö: Kasari
Otava 2011, 174s.
Omasta hyllystä

Syödessä ajattelin vähän vilkaista kirja-alesta ostamaani Kasari-kirjaa, jossa on Kjell Westön tekstejä ja Sari Poijärven valokuvia ja lehtileikkeitä. Leikekirjamainen rakenne toimii todella hyvin.

Poijärven valokuvia on hauska katsella, bongata "vanhoja tuttuja" muutamaa vuosikymmentä nuorempina. Erityisen herttaista oli nähdä omat teini-iän näyttelijäsuosikit Samuli Edelmann, Niko Saarela, Kalle Chydenius ja Santeri Kinnunen vuonna -86 otetuissa kuvissa. Voi miten söpöjä ja ennen kaikkea nuoria he ovatkaan! :)

Vaikka itse olin 80-luvulla pienen pieni lapsi (aloitin koulun -86), herättävät kuvat mukavia, nostalgisia muistoja. Kjell Westön tekstit taas saivat minut kiinnostumaan Westön kirjoista, joihin en ole tullut tarttuneeksi aiemmin.

Kasari vei siis tehokkaasti mukanaan, sillä kirja tuli luettua kerralla. Kuvia oli mukava tiirailla, mutta pakkohan ne on katsella ajatuksen kanssa vielä useammankin kerran.

**********

Lukumaraton oli kyllä hauska kokemus! Toivon voivani omistaa vuorokauden lukemiselle toisenkin kerran, joskin pieni etukäteisvalmistautuminen ei olisi pahitteeksi. Nyt kävin vähän liian suurilla kierroksilla, eikä jääkaapista sitten kuitenkaan löytynyt mitään nopeaa syötävää. Syömispuoli jäikin ruisleipään ja karkkeihin.

Lukemisia olisi ollut kiva suunnitella etukäteen paremmin. Olin haaveillut lukevani maratonin aikana keskeneräisiä kirjoja, lapsuus- ja/tai teini-iän suosikkeja, uutuuksia tai ikivanhoja kirjoja... Monenlaisia kategorioita olisi ollut, joista valita. Mutta menihän se näinkin, lukemalla sitä, mitä milloinkin eteen sattui.

Sivumäärällisesti "tulos" jäi varsin vaatimattomaksi. Sarjakuvaa luin 268 sivua, valokuvapainotteisissa kirjoissa oli yhteensä 248 sivua ja kaunokirjallista tekstiä tuli luettua vuorokauden aikana 434 sivua. Missään vaiheessa en kuitenkaan kokenut stressaavani lukuhitaudesta, vaan onnistuin keskittymään lukuhetkeen.

Hauskaa oli ja toivotan oikein mukavaa maratonia kaikille huomenna - tai milloin tahansa - starttaaville! :)

Tyhjien sielujen saari

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Like 2005, 112s.

Kyllä on todettava, että kirjablogit ovat ihania! Ilman niitä en olisi varmasti tullut tarttuneeksi Sirpa Kähkösen kirjoihin, jotka luin viime vuonna kaikki. Ihania, ihania kirjoja, jotka tuntuvat vain paranevan muistoissa. Tänä keväänä kiinnostuin Hanna Haurun Paperinarujumalasta blogikirjoitusten perusteella, lainasin, luin ja ihastuin. Niukkaa kerrontaa, mutta ehjä tarina vahvoilla tunteilla varustettuna.

Nyt olen lukenut jälleen yhden Haurun kirjoista, Tyhjien sielujen saaren, enkä voi muuta kuin hämmästellä! Pikkuinen, vähätekstinen kirja, mutta voi millainen tarina! Miten vahva tunnelma! (Tähän väliin voitte lisätä rutkasti ihastunutta, hämmästelevää huokailua ja hihkumista.)

Spitaaliin sairastunut nainen viedään saareen muiden sairastuneiden luo. Taakse jäävät mies ja vastasyntynyt poika sekä muut läheiset. Saaressa on sairaiden lisäksi vain pappi ja sisaria, jotka tekevät parhaansa sairaita hoitaessaan. Aika tuntuu pysähtyneen.

Hauru kuvaa kuolemaansa odottavan naisen ajatuksia sellaisella minimalistisella tarkkuudella, ettei naisen kohtalo voi olla koskettamatta. Jälleen kerran tihrustin itkua ja nieleskelin palaa kurkusta lukiessani.

Vieläkään en osaa nimetä sitä jotakin, mikä Haurun kerronnassa eniten kiehtoo. Vähäeleinen täyteläisyys? Vaivattomuus? Karuus? En tiedä, löydänkö oikeita sanoja myöhemminkään, mutta lisää luen ehdottomasti. Varmasti jo tänä kesänä.

Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Like 2008, 109s.

Luin äskettäin Hanna Haurun Paperinarujumalan ja tykkäsin Haurun tiiviistä, mutta kuvaavasta kirjoitustyylistä. Kirjastossa yllätyin, sillä Haurultahan onkin ilmestynyt jo vaikka kuinka monta kirjaa! (Seitsemän, jotakin olisi kuitenkin jäänyt vaivaamaan.) Nappasin mukaani paksuimman näköisen kirjan, pienoisromaanin syrjäisen, autioituneen kylän asukkaista.

Ennen kylässä oli niin posti, kauppa kuin koulukin sekä kelpo joukko asukkaita. Mutta sitten lakkautettiin posti, vähän myöhemmin kauppa ja koulu, jonka mukana kylästä hävisivät lapsiperheet. Kauimmin sinnitteli kapakka, mutta lopulta kaatui sekin. Nyt kylässä on enää viisi asukasta. Birgitta asuu yksin lapsuudenkotiaan naapureinaan  Pirjo ja Mauri sekä näiden jo aikuiset lapset Esko ja Tyttö. Tytär syntyi siinä vaiheessa, kun kylässä ei ollut enää pappiakaan, joten nimi jäi sitten antamatta. Elo on omavaraista ja alkoholipitoista. Tyttö pitää pystyssä taloa ja huolehtii lehmistä. Unissa hän näkee usein poron, joka yrittää houkutella Tyttöä kaupunkiin, mutta lähteminen ei ole helppoa.

Utopia oli Paperinarujumalan lailla yllättävän täyteläinen tarina. Nopeasti luettavaa, mutta tunnelmallista ja valmista. Ääneen pääsevät vuorotellen kaikki kylän viisi asukasta, jotka muistelevat menneitä ja pohtivat nykyisiä oloja.

"Ei mulla ole valittamista. Hyvähän täällä on asua poissa kaupungin metelistä. Vaikka en tiedäkään, kuinka kova se meteli on, kun ole kuuna päivänä kaupungissa käynyt. Enkä käy. Mulle riittää tämä ja näin on hyvä."

Vaikka kumpikaan lukemistani Haurun kirjoista ei ole ollut mitenkään järisyttävän mieleenpainuva, jotain kiehtovaa hänen kerronnassaan on. Luulenpa, että ne loputkin Haurun kirjat tulee jossain vaiheessa luettua.

Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like 2013, 95s.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin perustuva kertomus uskonnollisesta (herätys)liikkeestä. Kirjassa Laina saa työpaikalleen puhelun Jumalalta. Tämä kehottaa Lainaa kokoamaan 800 ihmistä, tai maailmanloppu tulee ja kaikille käy kalpaten. (Wikipedian mukaan Jumala ei toki tyytynyt 800 ihmiseen, vaan seuraajia piti saada kasaan 800 000.) Yhdessä sisarensa kanssa Laina jakelee lentolehtisiä mm. kapakoissa ja pian suljetuissa rukoushetkissä on väkeä lattian täydeltä.

Paperinarujumala on lyhyt jopa pienoisromaaniksi. Taitto on hyvin väljä ja lukeminen sujuu joutuisasti. Siksipä yllätyin siitä, miten eheä kokonaisuus oli. Lahko kehittyy nopeasti, seuraajat syövät kädestä, odotetaan yhdessä bunkkerissa maailmanloppua ja kun sitä ei tulekaan, alkaa vähän hävettää.

Olen kiinnostunut erilaisista herätysliikkeistä ja lahkoista. En liittymismielessä, vaan haluaisin ymmärtää, mikä saa ihmiset niihin hurahtamaan. Toissa vuonna luin kirjan Maria Åkerblomista, unissasaarnaajasta, joka kietoi ihmisiä pikkusormensa ympärille ja nautti seuraajiensa varauksetonta ihailua. Omituisia - me ihmiset.

Haurun tyyli on kiehtovaa, joten lukenen häneltä vielä jotain muutakin.