Jäämeri

Siina Tiuraniemi: Jäämeri
Minerva 2020, 271s.

Jounin ja Lauran avioero on astumassa voimaan aivan pian, eikä heillä ole aikomustakaan palata yhteen. Yhteisen lapsen vuoksi on toki pysyttävä järkevissä väleissä. Kun Jounin äiti yllättäen kuolee, tämän on tietenkin päästävä mitä pikimmiten Ivaloon. Jotenkin siinä käy niin, että Laura lähtee kuskiksi ja koko perhe suuntaa pohjoiseen - tosin erikoisia reittejä.

Jäämeri on surullinen ja lämmin kertomus. Kaikkitietävä kertoja ei tyydy puhujan rooliin, vaan hyppää mukaan tarinaan aina kun katsoo sen tarpeelliseksi. Pala palalta lukija kuulee Lauran ja Jounin tarinan, ymmärtää eron syyt ja siihen liittyvän kipuilun. Kaiken haikeuden ja surun keskellä huokuu kuitenkin myös lämpö, sellainen vääjäämätön asioiden hyväksyminen ja niiden loppuun saattaminen. Matka Ivaloon ja lopulta jäämerelle on kuitenkin niin pöhkö, että hirveästi en ahdistumaan ehtinyt. Paitsi matkareitistä! Ihan piti kaivaa karttakirja esille, kun aloin niin suuresti epäillä omaa maantiedon tuntemusta!

Kerronta pitää otteessaan ja pidin hirveän paljon siitä, kuinka tarina pompahtelee tunnelmasta toiseen. Jäämeri jätti jälkeensä kurkkua kuristavan mutta jotenkin puhdistautuneen olon.

Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Minerva 2013, 256s.

Monelle lienee tuttu ilmiö se, että oman hyllyn kirjat jäävät lukulistalla kirjastolainojen ja (mahdollisten) arvostelukappaleiden jalkoihin. Siellä ne kiltisti nököttävät kirjahyllyssä ja odottavat pitkämielisesti, että arvoisa lukija malttaisi irroittaa näppinsä kauden uutuuksista ja viimeinkin suoda lukuvuoron jollekin hieman vanhemmista hankinnoista.

Kukkia Birgitalle joutui ihan syyttä suotta odottamaan lukuvuoroaan kolme vuotta. Olen sitä kyllä hypistellyt säännöllisesti ja hykerrellyt kirjan idealle, mutta silti se lukemaan ryhtyminen on jäänyt. Kunnes sitten sovittiin Siinan kanssa treffit kirjamessuille ja päätin, että nyt on muuten korkea aika lukea tämä kirja. Menomatka Helsinkiin sujahtikin ohi tosi nopeasti, kun sain hihitellä (koska en kehdannut nauraa ääneen) koomisille tilanteille ja ihastuttavalle sanailulle.

24-vuotias Miska on omien sanojensa mukaan puoliautistinen tapaus. Hänen paras - ja ainoa - ystävänsä Ville on kulkenut rinnalla pikkupojasta asti, päiväkodin kuraeteisestä kämppäkaveriksi. Kaikki oli oikein hyvin, kunnes Ville löysi Emman. Samaan syssyyn äiti soitti ja käski Miskaa viemään kukkia isotädilleen Birgitalle hoitokotiin. Eikä Birgitta tietenkään ole mikään suloinen vanha rouva, vaan vähän yli kuusikymppinen alkoholisti, jota ottaa enemmän päähän viinan puute kuin polvista amputoidut jalat. Jotenkin siinä Birgitan kiukuttelua kuunnellessa Miska tulee antaneeksi tälle kannabissätkän ja ihan solmuunhan kaikki menee.

Miska ei todellakaan ole mikään sankarihahmo. Hän käyttäytyy enimmäkseen ääliömäisesti, mutta silti häneen kiintyy. Ylipäätään tästä kirjasta on melko turha hakea normaaleja järkeviä ihmisiä, sillä aika lailla kaikki ovat kauniisti ilmaistuna persoonallisia. Birgitta on räyhäkkä ja kohtuuton, Torremolinoksesta soitteleva äiti vähän höppänä hänkin. Ja silti, juuri tällaisina he ovat oikeanlaisia.

Kaiken kepeyden alla käsitellään myös isompia aiheita, mutta ei tässä mitään alleviivaamista tai suurempaa sormella osoittelua harrasteta. Kerronta on jutustelevaa, letkeää ja hauskaa. Nykyhetken lomaan on sujuvasti loksautettu selventäviä kertomuksia menneisyydestä ja nämä takaumat olivat kenties parasta koko kirjassa. Tykkäsin kovasti, kaikesta.