Hard Land

Benedict Wells: Hard Land
Aula & Co 2023, 10h 57min
Suom. Raimo Salminen
Lukija: Mikko Toiviainen

 

Benedict Wellsin Hard Land päätyi lukulistalleni, kun silmiini osui maininta Stand by Me:stä jossain kirjasta kertovassa tekstissä. (Näköjään ainakin kustantamon esittelytekstissä :D) Koska Stand by Me on yksi suosikkileffoistani ja samalla yksi harvoista onnistuneista Stephen King -filmatisoinneista, klikkasin kirjan kuunteluun sen enempiä miettimättä.

Ja olihan tämä ihana. 

1980-luku on puolessa välissä ja 15-vuotias Sam pestautuu paikalliseen elokuvateatteriin töihin. Töitä siellä ei tarvitse kauheasti tehdä, sillä asiakkaita on todella vähän, mutta ainakin Sam pääsee välillä eroon kodin painostavasta tunnelmasta. Samilla ei ole ystäviä ja muutenkin hän on aina ollut jotenkin omillaan, mutta elokuvateatterissa hän tutustuu muutamiin vuotta vanhempiin nuoriin. Alkukankeuden ja kiusallisten tilanteiden jälkeen Sam hyväksytään mukaan porukkaan ja viimeinkin Sam saa kokea, millaista on olla yksi joukosta, "tavallinen" nuori.

Benedict Wellsiä on verrattu John Irvingiin, mutta mielestäni Hard Land ei aivan Irvingin parhaiden teosten tasolle yllä. Tässä ei ollut karhuja eikä moottoripyöriäkään, mikäli oikein muistan. Wells kuvaa kuitenkin upeasti nuoruutta ja ystävyyden solmimisia, vanhemmista irtautumista ja toisaalta sitä ystävyyksien joskus väistämätöntä hiipumistakin.

Pidin todella paljon ja suosittelen erityisesti kaikille kasarinostalgikoille.

Taikajengi

Neil Patrick Harris: Taikajengi
Aula & Co 2018, 273s.
Suom. Sirpa Parviainen
Kuvitus: Lissy Marlin

 

Olen viime aikoina ottanut asiakseni lukea kirjoja, jotka ovat olleet syystä tai toisesta kesken ikuisuuden. Neil Patrick Harrisin Taikajengi-sarjan ensimmäisen osan olen aloittanut kolmesti. Lopulta vaihdoin fyysisen kirjan äänikirjaan ja se toimi minulle paljon paremmin. Kirjassa on itse tarinan lisäksi välilukuja, joissa opetetaan taikatempputekniikoita. Kiinnostavaa, mutta keskittymistä rikkovaa. Samoin kirjassa on kätketty viesti, johon kuuluvia kirjaimia eksyin etsimään niin paljon, että unohdin keskittyä itse tarinaan. (Sain vastikään ADHD-diagnoosin, joten minulla tosiaan on tavallista enemmän vaikeuksia keskittymisen kanssa.)

Mutta itse kirjaan. Carter on elänyt vuosikausia Kettu-enonsa hoivissa. "Hoivissa" on tosin liioittelua: Kettu-enossa ei ole hitustakaan hoivaamisviettiä. Hän pitää kyllä Carterin kutakuinkin kylläisenä ja useimpina päivinä heillä on jonkinlainen katto päidensä päällä, mutta siinäpä se. Kettu-eno on opettanut Carterille taikatemppuja, joiden avulla hän huijaa ihmisiltä rahaa. Carter inhoaa sekä enoaan että huijaamista ja hän on vannonut, ettei koskaan varasta.

Lopulta Carter saa tarpeekseen Kettu-enon vääryyksistä ja karkaa. Hän päätyy kaupunkiin, jossa on vierailemassa B. B. Bosson kiertävä tivoli. Tivolin väki ei vain vaikuta sen rehellisemmältä, kuin enokaan. Onnekseen Carter löytää kaupungista ystäviä, vieläpä taikuudesta innostuneita ja seikkailu voi alkaa.

Olen niin iloinen siitä, että älysin kokeilla tätä äänikirjana. Pidin tarinasta todella paljon ja äänikirjassa eivät ne taikatemppuosiotkaan sotkeneet keskittymistäni juuri lainkaan. Aion suositella tätä sekä töissä että kotona ja toivottavasti rohkenen kokeilla sarjan jatko-osiakin.

Poika joka käveli vetten päällä

Niklas Ahnberg: Poika joka käveli vetten päällä
Aula & Co 2022, 512s.

 

90-luku, ei älypuhelimia eikä rajatonta nettiä, pieni kaupunki jossain päin Amerikkaa ja omituiseksi jumalten valmennusleiriksi muuttuva kesäleiri. Kuulostaa herkulliselta! 

Ikävä kyllä kirja ei lunasta odotuksia. Jotka siis ihan itse sille kehittelin, sen myönnän. Ensinnäkin se ajankuva jäi todella laihasti kuvatuksi. Pari kertaa mainitaan c-kasettisoitin ja VHS-kasetti, joku varhainen pelikonsoli ja Intelin tietokone, mutta ne eivät yksinään riitä. Odotin sellaista Stranger Things -henkistä ajankuvaa, mutta tuntui kuin olisinkin jossain nykypäivän mummulassa, jossa on säilytetty kaikki vanha elektroniikka, eikä nettikään yllä sinne asti.

Sitten se arkielämä muuten. Karsastan tätä - ilmeisesti amerikkalaista - kirkossakäyntikulttuuria ja itse kesäleirikin muistuttaa ahdistavaa lahkolais-aivopesupaikkaa, joka ei tietenkään ole millään lailla mieltäylentävää. 

Kirjan idea on edelleen mielestäni todella kiinnostava. Minä en vain ollut tälle kirjalle ollenkaan oikea lukija. Kyseessä on Daniel Dark -trilogian ensimmäinen osa ja voi olla, että en niitä tulevia lue ollenkaan. Toisaalta, voi olla että todellakin luen, sillä tämä osa kuitenkin loppui varsin jännittävästi ja ehkä odotukseni eivät jatkossa ole liian ennakkoasenteista riippuvaisia.

Varkaiden akatemia

J.J. Arcano: Varkaiden akatemia
Aula & CO 2022, 319s.

 

Varkaiden akatemia aloittaa sarjan, joka kertoo varkaille tarkoitetusta, salaisesta sisäoppilaitoksesta. 

Gabriel on taitava taskuvaras, joka käyttää taitojaan vain pakon edessä: kun on saatava rahaa ruokaan hänelle ja isoäidille. Eräänä päivänä Gabrielin varastamasta lompakosta löytyykin rahan sijasta kutsu saapua erääseen tiettyyn paikkaan. Koska lompakon omistaja on vienyt mukanaan Gabrielille tärkeän kolikon - ainoan muiston hänen vanhemmistaan - Gabriel hyppää junaan. Matkan päästä löytyy koulu, joka opettaa taitavia rikollisia entistä taitavammiksi. Koulun tarkoituksena ei kuitenkaan ole saada aikaan mitä tahansa huippurikollisten armeijaa, vaan koulun oppilaiden odotetaan käyttävän taitojaan vain hyvään. Taitoja tulisi käyttää ainoastaan silloin, kun haluaa palauttaa jotakin kerran varastettua oikealle omistajalleen tai muuta vastaavaa. Vähitellen Gabrielille selviää, että myös hänen vanhemmillaan on yhteys tähän oppilaitokseen.

Luin Varkaiden akatemian yhdessä 10-vuotiaan kuopuksen kanssa. Hän ihastui valtavasti ja kyseli heti, joko kirjaan on saatavilla jatkoa. Tarina itsessään on kiinnostava ja vetävä, mutta minua häiritsi sen pottermaisuus. Oppilaat jaetaan ryhmiin tiettyjen ominaisuuksiensa mukaan, heille jaetaan pisteitä ja ennen kaikkea Gabriel tuntuu jotenkin ylitaitavalta tapaukselta. 

No, vaikka kirja ei ollutkaan täysin minun mieleeni, on paljon tärkeämpää, että se upposi täysin lähempänä kohderyhmää olevaan lukijaan. Eli mainio kirja, joka tekee sen, mihin vain hyvä tarina pystyy: herättää mielenkiinnon ja saa odottamaan lisää.

 

Eevin eläinmaailma

 

Matt Haig: Eevin eläinmaailma
Aula & Co 2021, 241s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Emily Gravett

Jos sinulla olisi kyky keskustella eläinten kanssa, miten sitä käyttäisit? Haluaisitko tutustua eläimiin, oppia niiltä uusia asioita ja auttaa niitä vai yrittäisitkö hyötyä eläimistä jollakin tavalla?

Eevillä on tosiaan kyky puhua eläinten kanssa, mutta isä on tehnyt selväksi, että taito on pidettävä salassa muilta. Eevi ei aivan ymmärrä syytä siihen, mutta yrittää parhaansa mukaan olla paljastamatta kykyään muille. Vähitellen Eeville selviää, että hänen äidillään oli sama taito ja että hänen kuolemansa johtui jollakin tapaa kyvystä. Lisäksi on olemassa joku erittäin julma mies, joka yrittää vaientaa kaikki Eevin kaltaiset ihmiset.

Eevin eläinmaailma oli meillä iltasatukirjana. Teksti on kyllä selkeää ja ihan vetävää, mutta ääneen lukeminen oli työlästä, sillä Haig kirjoittaa paikoin hyvin lyhyin lausein. Lukemiseen oli vaikea löytää luonnollista rytmiä, mutta toki tämä saattaa olla myös tottumattomuuskysymys.

Tarina on melko jännittävä, mutta juonikuvio kehittyy sen verran verkkaisesti, että suurin jännitys kasaantuu aivan kirjan loppupäähän. Kuvitusta on runsaasti, mikä teki lukemisesta nopeamman tuntuista.

Ihan  mukava kirja, joka upposi 9-vuotiaaseen kuulijaan oikein hyvin.

Muutama lastenkirja

Matt Haig: Totusskeiju menee kouluun
Aula & Co 2021, 122s.
Suom. Sarianna Silvonen

Totuuskeiju menee kouluun on pieni, söpö kirja, jossa on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Se on nopeasti luettu, mutta kyllä tämä tarina antaa myös ajattelemisen aihetta. 

Aadalla ei ole ystäviä uudessa kotikaupungissaan. Kun koulu alkaa, Totuuskeiju (joka on Aadan ystävä), lähtee mukaan. Mutta aina totta puhuva keiju ei ole mikään kaverimagneetti. Aada on edelleen yksinäinen. Aina totuuden sanominen ei nimittäin ole kohteliasta tai edes neutraalia, vaan tylyä tai jopa ilkeää.

Totuuskeiju on ajatuksentasolla virkistävä tyyppi, mutta enpä kyllä haluaisi oikeassa elämässä viettää paljon aikaa kenenkään noin rehellisen ja puheliaan kanssa.

Mari Luoma: Romeo & Hirviöt
WSOY 2021, 77s.

Kotimaista sarjakuvaa lapsille ja nuorille! Miten mahtava juttu!

Mari Luoman piirtämä ja kirjoittama Romeo & hirviöt kiinnosti minua tosi paljon ja luinkin sen samana päivänä kun kirjan käsiini sain.

Romeon isänpuoleisen suvun 12-vuotiaat on jo vuosisatojen ajan lähetetty ajat sitten kuolleen sukulaismiehen kartanoon kouluun. Koulusta huippuarvosanoin valmistuva oppilas perii sekä kartanon että sukulaismiehen omaisuuden. Näin myös Romeo päätyy karmivaan kartanoon, jossa tapahtuu aivan merkillisiä asioita.

Kirjan idea on mainio, samoin pidän Luoman piirrostyylistä. Mutta kovin jää lyhyeksi ja kiirehdityn oloiseksi tämä näköjään sarjan aloittava albumi. Olisin kaivannut enemmän tunnelmointia ja jännitteiden kehittelyä. Ja ylipäätään enemmän sivuja. Tästä jäi vähän trailerimainen fiilis, sellainen että jotain mielenkiintoista on luvassa joskus tulevaisuudessa, mutta tämä oli vain tämmöinen pieni maistiainen.

Philip Reeve: Kevin ja keksirosvo
Aurinko Kustannus 2021, 163s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Meillä ei ole pitkään aikaan luettu iltasatuja. Esikoisen kasvettua ohi iltasatuajasta nuoremmatkin lapset menettivät kiinnostuksensa. Mutta nyt! Ai miten ihanaa, nuorin halusi kuunnella ja keskimmäinenkin myönsi kuuntelevansa salaa! <3

Kevin, tuo pullea lentävä poni, joutuu ykkösepäillyksi, kun Bumblefordin kaupungissa mellastaa keksivaras. Poliiseilla on vahvaa näyttöä Keviniä vastaan, mutta Max ja Daisy päättävät selvittää oikean keksivarkaan henkilöllisyyden ja pelastaa Kevinin hevosvankilalta. Kevin toki osallistuu myös maineensa puhdistamiseen.

Tarina on suoraviivainen, mutta huumorilla höystetty. McIntyren kuvitus tuo oman hauskan lisänsä ja kokonaisuus on oikein toimiva. Tämä oli kiva, joskin myönnän iltasatuhetkien vaikuttaneen lukukokemusta parantavasti.

Kieli jota puhuimme

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & CO 2021, 254s.
Suom. Elina Melander

 

Ihan aluksi pakko sanoa, että tällä Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme -kirjalla on erikoisen kaunis ja tunnelmallinen kansikuva. Kirjan sisältö ei ole aivan samaa sarjaa kannen kanssa, pidin siitä nimittäin vielä enemmän!

Ginzburg kertoo esipuheessaan, että kaikki paikka kirjan paikat ja henkilöt ovat todellisia. Kirja on kuitenkin luokiteltu romaaniksi, joten autofiktiosta on jälleen kyse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Italiaan, noin 1920-1950 -luvuille. Keskiössä on Ginzburg itse, viisilapsisen perheen kuopus. Isä on juutalainen, äiti katolilainen ja fasismi elää kukoistuskauttaan.

Kirjan rakenne on veikeä: kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan teksti kulkee erimittaisissa pätkissä kutakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Juonesta ei voi tämän kirjan kohdalla puhua, mutta ihmekös tuo, sillä harvan perheen elämästä kerrottaessa tarina noudattaisi draaman kaarta.

Kieli jota puhuimme on vähän samanlainen kuin Ferranten Napoli-sarja, mutta kevyempi ja jotenkin herttainen. Ginzburgin perhe ei ole idyllinen ja kaikesta samaa mieltä, vaan jokaisella perheenjäsenellä on hauskasti omanlaisensa tyyli ja tavat. 

Ihastuttava kirja!

Kevät ilman kosketusta

 

(Toim.) Jan Erola, Sakari Heiskanen & Salla Nazarenko:
Kevät ilman kosketusta
Aula & Co 2021, 301s.

Kevät ilman kosketusta on sähäkän punainen, eroottinen novellikokoelma. Novellien takana on 17 kirjailijaa, mutta sitä lukijalle ei kerrota, mikä novelli on kenenkin kynästä.

Kehyskertomuksena toimii kirjoituskurssi, joka on koronan myötä siirtynyt etäkokoontumisiin. Kirjoittaminen alkaa tökkiä itse kullakin, kunnes yksi kurssilaisista ehdottaa uutta aluevaltausta: mitä jos kaikki kirjoittaisivatkin eroottisia tarinoita. Ja sitten päästäänkin niihin novelleihin.

Kirjoittajia on tosiaan 17, joten kokoelman sisältö on todella sekalaista. Osa novelleista päätyy lähinnä kiertelemään jossakin kosketuksen tietämillä, osassa taas pannaan estoitta menemään. Erotiikka on haastava laji ihan jo siksikin, että makuja on monia. Silti koin tämän kokoelman harmillisen epätasaiseksi.

Avausnovelli, Hiehon syysteurastus, oli rempseydessään ja päätalomaisessa kielenkäytössään aivan omaa luokkaansa! Miten mehevää, estotonta ja nautiskelevaa menoa! Harmi kyllä minusta tuntui, että kirja avattiin vahvimmalla novellilla. Vähän kuin joku yhden hitin ihme avaisi keikkansa sillä ainoalla tunnetulla biisillään ja lopputunnin ajan tunnelma vain latistuisi parhaan osuuden jo jäätyä taakse.

Toki kirjasta löytyi muutama muukin varsin viihdyttävä novelli, mutta kokonaisuutena Kevät ilman kosketusta oli pieni pettymys.

Kim Jong-Un ja kaverit. Valitse oma maailmanloppusi

 

Rob Sears: Kim Jong-Un ja kaverit
Valitse oma maailmanloppusi
Aula & CO 2020, 154s.
Suom. Pekka Tuomisto

Kim Jong-Un ja kaverit on mainio immersiivinen romaani, jossa pääosassa on lukija itse. Tarina alkaa siitä, kun lukija (eli minä) on työskennellyt YK:n globaalin jatkuvuuden osaston nuorempana virkailijana kuusi kuukautta. On jouluaatto ja kaikkien ajatukset enemmän tai vähemmän joulunvietossa, kun koodinimi Vaaleanpunaiselta Kameleontilta tulee punainen hälytys. Jonkun täytyisi piipahtaa Pjongjangissa pikapikaa, ihan vain tarkistamassa tilanne. Sitten ollaankin jo ensimmäisen valinnan edessä: joustanko joulusuunnitelmistani ja lähden Pohjois-Koreaan, vai haistattelenko pomolle ja lähden joulun viettoon.

Immersiivisen kirjan yksi hyvä puoli on se, että siinä on paljon helpompi huijata kuin vaikkapa peleissä. Jos päätös on ollut huono, ei muuta kuin takaisin edelliseen kohtaan ja uutta valintaa kehiin. Peleissä pitää hoksata tallentaa, eikä se aina ole edes mahdollista.

Onnistuin seikkailemaan Pohjois-Korean lisäksi Venäjällä, Brysselissä, Kiinassa ja Amerikassa. Kohtasin Kim Jong-Unin lisäksi Trumpin, Putinin ja Elon Muskin sekä Angela Merkelin, hänet tosin vain turvavälin päästä. Myönnän, että kuolin tosi monta kertaa, enkä täten selvästikään olisi järin pätevä tähän työhön.

Suosittelen Kim Jong-Un ja kaverit -kirjaa höpsöttelylukemiseksi sellaiseen hetkeen, kun maailman poliittinen tilanne ei akuutisti ahdista.

Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Aula & CO 2020, 328s.
Suom. Sarianna Silvonen

 

35-vuotiaan Noran elämä ei ole sellaista, kuin hän oli nuorempana kuvitellut. Hän tuntee jämähtäneensä vanhaan kotikaupunkiinsa ilman ystäviä tai puolisoa. Lapsuudenperheestäkin on jäljellä vain veli, johon välit ovat katkenneet. Kun Nora saa potkut ja kissakin kuolee, hän ei enää halua elää. 

Yllätyksekseen Nora havahtuu eriskummallisessa kirjastossa. Sen hyllyt ovat täynnä kirjoja, joista jokainen sisältää yhden version Noran elämästä. Nora saa mahdollisuuden kokeilla niitä elämiä, joissa hän on tehnyt erilaisia valintoja: korjata tekemiään virheitä, joita on katunut ja joista on kantanut syyllisyyttä.

 

"Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?"

Vaikka tarinan alkuasetelma on synkkä ja ankea ja raskaskin, jos masennukseen ja toivottomuuten voi samaistua, Keskiyön kirjaston lukeminen on kevyttä ja joutuisaa. Ajatus omien virheiden tai katumusta aiheuttavien valintojen korjaamisesta on kiehtova, vaikka toki kaikille on alusta asti selvää, ettei jonkin yksittäisen asian korjaaminen väistämättä tarkoita täydellistä ja onnellista loppuelämää.

Pidän Matt Haigin tavasta kirjoittaa kevyehköjä kirjoja aiheista, joissa olisi ainesta paljon raskassoutuisempiinkin kirjoihin. Myönnän kyllä, että erityisesti Keskiyön kirjaston loppu olisi kaivannut minusta enemmän rosoa ja realistisuuttakin.

Ei enää mitään

 

Tommy Orange: Ei enää mitään
Atena & CO 2020, 327s.
Suom. Jussi Korhonen

"Kaupunkeihin siirtämisemme oli tarkoitus olla viisisataa vuotta kestäneen kansanmurhakampanjan, sopeuttamisen, sulauttamisen ja olemattomaksi tekemisen välttämätön vaihe. Mutta kaupungit uudistivat meidät ja me otimme ne omiksemme. Me emme eksyneet korkeiden rakennusten sekaan, kasvottomien massojen virtaan tai liikenteen tauottomaan jyrinään."

Tommy Orangen Ei enää mitään antaa äänen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille, heidän nykypäivän edustajilleen. Äänet eivät soi sulokkaassa sopusoinnussa, eivätkä sanat ole kaikille samat tai entuudestaan tutut. Joillekin alkuperäiskansan edustajille sukujuuret ovat vahva osa identiteettiä, toiset taas haluavat kieltää koko asian. Ja jotkut taas haluaisivat tuntea taustansa paremmin, mutta kukaan läheinen ei halua tai ehkä edes osaa puhua asiasta.

Ei enää mitään kuljettaa lukijan kahdentoista henkilön kautta powwow-juhlaan. Luvut on nimetty kunkin henkilön mukaan, mikä selkiyttää alkuun irrallisilta tuntuvien tapahtumien seuraamista. Powwown lähestyessä tarinat kuitenkin kulkeutuvat koko ajan lähemmäksi toisiaan.

Orangen kerronta on todella taidokasta, samoin Jussi Korhosen käännös. Minulle tämän kirjan lukeminen oli keskittymistä vaativaa, sillä halusin uppoutua tarinaan täysillä, ilman jatkuvia keskeytyksiä ja muita ulkoisia häiriötekijöitä. 

Tämän upean kirjan toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukijoiden käsiin.

Kotiinpaluu

 

Lucia Berlin & Jeff Berlin:
Kotiinpaluu
Aula & CO 2020, 204s.
Suom. Kristiina Drews

Ai että!
Tätä kirjaa odotin kieli pitkällä ja sormet syyhyten. Olen nauttinut Lucia Berlinin novelleista valtavasti, joten luonnollisesti hänen elämäkertansa kiinnosti. 

Kotiinpaluun voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osassa Lucia Berlin muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja (varhais)aikuisuuttaan asuinpaikkojensa rytmittämänä. Berlin ei uppoudu pitkiin kuvauksiin, vaan käyttää sanoja säästellen ja tehokkaasti. Välillä muistot ovat kuin pieniä listoja johonkin paikkaan tai aikaan liittyvistä asioista. Tarkkanäköistä tekstiä elävöittävät valokuvat.

Muistelmat jäivät Berliniltä kesken, eikä hänen poikansa Jeff Berlin ole kirjoittanut niitä loppuun äitinsä tyyliä imitoiden. Alun muistelmaosuuden jälkeen lukija pääsee tirkistelemään Lucia Berlinin kirjoittamia kirjeitä ja postikortteja. Ajallisesti nämä sijoittuvat samalle ajalle kuin muistelmaosuuskin. Kirjan lopussa on vielä Jeff Berlinin kirjoittama tiivis yhteenveto Lucia Berlinin elämästä.

Lucia Berlinin novelleja lukiessa tiesin, että hänellä oli tapana ammentaa omista ja läheistensä kokemuksista. Silti nämä lyhyet muistelmat pääsivät hätkähdyttämään sillä, että toistuvasti sain huomata milloin minkäkin hämmästyttävän tapahtuman olleen ihan totta! Esimerkiksi novellin Savitiilitalo ja peltikatto talo (ei sähköä tai vesijohtoa, viemäristä puhumattakaan) oli ihan todella Berlinien koti jonkin aikaa. Ja kirjeistä päätellen siellä oikeasti pyöri jatkuvasti joku aiempi asukas!

Kotiinpaluu on kiehtova kirja, jonka ainoa puute on sen lyhyys. Mielestäni oli kuitenkin tyylikäs ratkaisu jättää muistelmat siihen mittaan, johon Lucia Berlin itse ehti ne saattaa.

Helvetillinen vaelluskirja

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja
Aula&CO 2020, 366s.
Suom. Aki Räsänen

Aloitetaan tämä vaikka tekemällä selväksi, että en todellakaan voi väittää olevani mikään vaellusihminen. Olen käynyt kiertämässä muutaman merkityn reitin noin 15 kilometrin päässä kotoa ja pisinkin "vaellus" kesti noin nelisen tuntia. Haluaisin tehdä joskus jonkun pitemmän, yöpymistä vaativan vaelluksen, mutta sellaisen eteen en ole tehnyt aktiivisesti yhtään mitään. Tai no, makuupussit on ostettu kyllä. Ja viimeisimmällä, myöhäisillan metsäretkellä tuli todistettua sekin, että pelkään edelleen pimeää ihan hirveästi. Että ehkä joskus keskikesällä saattaisin uskaltaa nukkua ulkona.

Are Kalvøn Helvetillinen vaelluskirja oli minulle hyvin sopivaa luettavaa. Kalvø on norjalainen koomikko, joka havahtui huomaamaan, että ihan kaikki muut retkeilevät suurin piirtein aina ja nauttivat siitä enemmän kuin mistään muusta koskaan ennen. Kalvø alkaa selvittää, mikä niissä vuorissa ja hankalasti kuljettavissa poluissa oikein kiehtoo.

Kalvø ei lähde suin päin vaeltelemaan, vaan käyttää ensimmäiset 80 sivua asioiden pohtimiseen ja valmistautumiseen. Mutta vaeltamaan lähdetään ja tuo retkiraportti oli todella viihdyttävää luettavaa. Ei sillä, pidin myös niistä alun pohdinnoista ja pähkäilyistä, varsinkin kun pidin mielessä että ihan huumorilla tämä on kirjoitettu. 

Kalvø pohtii muun muassa kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteiden eroja. Nauroin ääneen tälle tiivistelmälle:

"Kaupunkilaiset lähtevät luontoon löytääkseen sisäisen rauhan. Maaseudun väki lähtee luontoon ampumaan eläimiä."

Helvetillinen vaelluskirja oli viihdyttävää luettavaa, joka sai haaveilemaan lisää niistä pitemmistä vaelluksista. Hankalaksi koin sen, kun yhtäkkiä hoksasin, että kirjan lopussa on ikään kuin alaviitteitä, joita ei kuitenkaan ollut merkattu itse tekstiin mitenkään. Oli siis hankalaa, kun piti vähän kuin tuurilla lukea niitä takasivujen pätkiä, että jos vaikka tulisi lisävalaistusta johonkin asiaan. Ja niin paljon kuin Kalvøn tekstistä nautinkin, olisin kaivannut loppuun toisenlaista, vakavampaa yhteenvetoa. Silti tämä oli mainio kirja, jonka voi vallan hyvin lukea, vaikka luonnossa kulkeminen ei edes kiinnostaisi.

Taikuuden talo

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo
Aula & Co 2020, 266s.
Suom. Terhi Kuusisto

Tänä vuonna Hedy ja spencer joutuvat viettämään joulun John-papan luona isän ja äidin suunnatessa arkeologisille kaivauksille Espanjaan. Äidin isä oli aikuinaan tunnettu taikuri, mutta hän on jättänyt taikatouhut jo vuosikymmeniä sitten. Isoäiti on kadonnut jo lasten äidin ollessa pieni, eikä hänestä ole juurikaan edes puhuttu.

John-papan talo on kolmikerroksinen ja tupaten täynnä toinen toistaan kiehtovampia tavaroita - joihin ei saa koskea. Pappa on muutenkin kovin tarkka siitä, missä lapset saavat liikkua. Ainakaan he eivät saisi mennä siihen makuuhuoneensa viereiseen huoneeseen, jossa he tutustuvat puhuvaan karhuntaljaan ja puhuvaan hirvenpäähän ja jossa valokuvakehyksen pölyiseen pintaan ilmestyy teksti "Etsi minut". 

Hedy ja Spencer alkavat tutkia kadonneen isoäidin tapausta ja tulevat samalla käynnistäneeksi melkoisen tapahtumien vyöryn. Taikuuden talo on nimensä veroinen, niin hyvässä kuin pahassa.

Taikuuden talo on mahtava kirja! Siinä ei ole pitkiä suvantokohtia, vaan tarina etenee sulavasti ja tasaisesti. Jännityskin alkaa heti kirjan ensimmäisillä sivuilla ja jännite pysyy hienosti yllä aivan loppuun saakka. Kirjan maailmassa taikuutta todellakin on olemassa ja se on ilahduttavan monipuolista. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, toivoisin toteuttajaksi Studio Ghibliä. Tv-sarja tästä on jo suunnitteilla!

Kirja on muuten visuaalisesti erityisen sievä: kannessa on kutkuttavan jännittävä tunnelma, joka jatkuu myös kirjankansien sisälehdillä. Suosittelen isosti ja jään innokkaana odottelemaan jatkoa.

 

 

 

Tämä on haaste

Celeste Barber: Tämä on haaste
Aula & Co 2020, 279s.
Suom. Terhi Kuusisto

Näyttelijä ja koomikko Celeste Barber taitaa olla tunnetuin mm. muotikuvia versioivasta Instagram-tilistään, niin myös minulle.

Tämä on haaste on letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa Barber kertoo, no, elämästään. Barberilla on ADD (tai mahdollisesti ADHD, en nyt muista, en kuunnellut niin tarkasti, sanoo hän), joten koulunkäynti oli hänelle haastavaa keskittymisvaikeuksien vuoksi. Barberin tyyli pysyy kautta kirjan varsin leppoisana, vaikka aiheet eivät todellakaan ole vain kivoja tai hassuja.

Kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa ja muistan siitä parhaiten sellaisen kohdan, kun Celesten isosisko kertoo tälle heidän (keksitystä!!) kuolleesta veljestään, joka on haudattu ulkovaraston lattian alle. Tarina on toki ihan kamala, mutta nauratti minua silti.

Barber kirjoittaa ilmavasti ja miellyttävän jutustelevaan sävyyn, joten kirjan lukeminen kävi hämmentävän nopeasti. Kansikuvan kepeys on hienoisessa ristiriidassa sisällön kanssa, mutta mitäpä tuosta. Tämä on haaste on mainio kirja.

Ilta paratiisissa

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Aula & Co 2019, 304s.
Suom. Kristiina Drews

Lucia Berlinin kolmas (ja viimeinen!) novellikokoelma, Ilta paratiisissa, oli ehdottomasti yksi eniten odottamistani kuluneen syksyn kirjauutuuksista. Ihan itseni kiusaksi päätin kuitenkin lykätä lukemista jouluun asti, koska halusin varmistaa, että minulla on joulun pyhinä jotakin taatusti laadukasta luettavaa. Vaikka odottaminen tuskaista olikin, se kannatti. Hyvä että en itkenyt onnesta, kun luin näitä elämänjanoisia novelleja.

Taaskaan lukija ei voi olla varma siitä, miten paljon Berlinin omia kokemuksia novelleista löytyy. Todennäköisesti enemmän kuin uskoisi. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat lähinnä Meksikoon ja Chileen, välillä piipahdetaan jopa Pariisissa. Puutarhat kukoistavat, mutta vaativat tietysti myös huolenpitoa. Kodit ovat ahtaita, joskus alkeellisiakin, mutta ihmissuhteet ne suurimmat haasteet aiheuttavat. Toki suhteista on myös paljon iloa, luonnollisesti.

Ilta paratiisissa on todella laadukas kokoelma. Olisin nauttinut siitä enemmän vain siinä tapauksessa, että olisin voinut lukea sen ilman keskeytyksiä tai ulkopuolisia ärsykkeitä. Berlin osaa kuvailla sekä miljöitä että ihmisiä niukoilla mutta niin kuvaavilla sanoilla, ettei sitä voi olla ihastelematta. Tässä kohtaa on tietysti osoitettava suuret kiitokset myös Kristiina Drewsille, jonka käännöstyö on ensiluokkaista.

Suosikkinovellikseni nousi Savitiilitalo ja peltikatto. Siinä pariskunta muuttaa kahden vaippaikäisen pojan kanssa vanhaan, vaatimattomaan taloon. He kunnostavat taloa, josta puuttuu juokseva vesi ja sähkö. Mies käy töissä ja nainen jää lasten kanssa kotiin, usein ei-toivottuna seuranaan eräs talon entinen asukas. Heidän elämänsä tuntuu niin sekasortoiselta, että minä en selviäisi vastaavassa tilanteessa hetkeäkään, mutta silti kaikki vaikuttaa myös kierolla tavalla idylliseltä ja lämminhenkiseltä.

Ilta paratiisissa on ehdottomasti yksi kuluneen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Kivaa luettavaa lapsille

Malin Klingenberg: Irene ja setelisieppo
S&S 2019, 131s.
Kuvitus: Tiina Konttila

Patrik ja superseniorit -sarjan toisessa osassa Haba-Tero kumppaneineen päättää ryöstää pankin. Aivan oma-aloitteisesta rikoksesta ei ole kyse, vaan eräs suuremman luokan pahis, Vihtori Tyr, patistaa rosvojoukon näyttävämpien keikkojen pariin. Irene, Haba-Teron älykäs mutta ilkeä tytär, haluaisi osallistua pankkikeikkaan, mutta isä ei haluaisi kuulla puhuttavankaan moisesta. Toisaalla Patrik juhlii supersenioriystäviensä kanssa uusia kerhotiloja ja eräitä synttäreitäkin.

Irene ja setelisieppo on oikein kiva ja selkeä seikkailutarina. Runsaan kuvituksen, ison tekstin ja väljän taiton ansiosta tätä kirjaa on helppo suositella jo eka- ja tokaluokkalaisille, joilta sujuu pitkienkin tarinoiden lukeminen.

Pidän siitä, kuinka kirjan pahikset eivät ole liian pelottavia pienellekään lukijalle. Samaten ilahduin siitä, että Irene sai enemmän tilaa ja mahdollisuuden paljastaa itsestään uusiakin puolia.

------------------------------------------------------

Jo Witek & Christine Roussey: Pieni sydämeni
Nemo 2019, 24s.

Tunnetaitokirjoille on paljon kysyntää, myös tällaisille aivan pienille lukijoille suunnatuille kirjoille. Pieni sydämeni on ensinnäkin todella söpö. Toisekseen kirjan keskellä oleva, loppua kohti pienenevä sydämenmuotoinen aukko kiinnostaa lapsia automaattisesti. Bonuksena mainittakoon paksuhkot sivut, joten kirja ei aivan herkästi vaurioidu malttamattomankaan sivujenkääntelijän käsissä.

Pieneenkin sydämeen mahtuu monenlaisia tunteita, joista jokainen saa tässä kirjassa oman värinsä. Joskus pelottaa tai suututtaa, joskus olo on lempeä tai iloinen, joskus ihan vain harmittaa ilman syytä.

Minä luin tämän 7-, 11- ja 13-vuotiaille ja ihan hyvin upposi kaikkiin.

------------------------------------------------------

Yoko Tanaka: Mestarietsivä Peppunen: Kuuttoman yön jättiläinen
Nemo 2019, 88s.
Kuvitus: Masahide Fukasawa
Suom. Mayu Saaritsa

Mestarietsivä Peppunen uppoaa loistavasti pieruhuumorin ystäviin. Kirjan nimitarinassa tyhjästä ilmestyvä jättiläinen piinaa kaupunkia ja varastaa viattomilta ohikulkijoilta hienoja koruja. Lyhyemmässä seikkailussa taas etsitään kahvilaan tärkeän rasian unohtanutta asiakasta.

Tarinat ovat ihan hauskoja, mutta enemmän (ainakin omia) lapsia viihdyttävät hoksottimia vaativat etsimis- ja päättelytehtävät. Joka tapauksessa oivallista luettavaa jo ekaluokkalaisille ja nuoremmillekin.

------------------------------------------------------

Paula Harrison: Kisu ja öinen seikkailu
Aurinko Kustannus 2019, 128s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Jenny Lovlie

Kisu ja öinen seikkailu kulkeutui kirjastosta kotiin kirjan päähenkilön nimen perusteella. Se on nimittäin sama kuin kuopuksemme lempinimi. 

Kisun äiti on supersankari, jolla on kissamaisia supervoimia. Myös Kisu haluaisi olla supersankari, mutta oikeastaan hän ei halua liikkua ulkona pimeällä. Eräänä iltana Kisun äidin lähdettyä jo työhönsä, ikkunalle ilmaantuu apua tarvitseva kissa. Yllätyksekseen Kisu ymmärtää kissan puhetta ja tuota pikaa hän onkin jo selvittämässä kaupungin kellotornista kantautuvan pelottavan äänen arvoitusta.

Kirja on lähes kauttaaltaan kuvitettu ja fontti on suurta, joten se sopii erittäin hyvin luettavaksi myös pitempiä tarinoita lukemaan opetteleville. Tarina on kaikin puolin sympaattinen ja herttainenkin, eikä lainkaan liian jännittävä.

------------------------------------------------------

Matt Haig: Totuuskeiju
Aula & Co 2019, 119s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Matt Haigin joulukirjat ovat olleet mieluisia sekä minulle että lapsille. Totuuskeijun ostin kirjamessuilta tuliaisiksi ja nopeasti (ja mielellään!) jokainen tämän lukikin.

Totuuskeiju on siis keiju, joka voi puhua ainoastaan totta. Jos yhtään pysähtyy pohtimaan vaikka omia puheitaan, sitä huomaa päivän aikana turvautuvansa ainakin pieneen asioiden kaunisteluun tai valkoisiin valheisiin, jos nyt ei ihan suoranaisia valheita laskettelisikaan. Pelkän toden puhuminen voi olla yllättävänkin hankala piirre, sillä useimmat eivät halua oikeasti kuulla totuuksia, vaan juuri niitä kaunisteltuja tai pehmennettyjä mielipiteitä.

Totuuskeiju kertookin siitä, kuinka Totuuskeiju joutuu hankaluuksiin totuuksia puhuessaan. Loppu on kuitenkin onnellinen, joten tämä sopii hyvin pienemmillekin kuulijoille.

Kirja nojaa vahvasti Mouldin kuvitukseen, sillä tekstiä on muihin joulukirjoihin verrattuna hyvin vähän. Sanoisin tätä eräänlaiseksi spin off -kirjaksi. Söpö kirja!

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears: Donald Trumpin kauneimmat runot
(The Beautiful Poetry of Donald Trump, 2017)
Aula & Co 2019, 138s.
Suom. Pekka Tuomisto

En tiedä, kirjoittaako Donald Trump runoja, mutta hänen sanomisistaan sellaisia voi kyllä koota. Rob Sears on kasannut muun muassa Trumpin twiiteistä, haastatteluista ja puheista kokoelman runoja, joille voi nauraa ainakin siihen saakka, että tulee lukeneeksi, missä yhteydessä Trump on minkäkin lausahduksen sanonut.

Teos on taitettu siten, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla on runo viitteineen ja vasemmalta löytyvät kyseisen runon viitteet. Oman mielenrauhani vuoksi en seuraa tämän miehen puheita hirveän tarkasti, mutta totta kai olin tietoinen siitä, että melkoisia sammakoita hän suustaan tai näppikseltään päästelee. Tästä tiedosta huolimatta järkytyin useammin kuin kerran siitä, miten törkeitä ja älyttömiä lausahduksia näihin runoihin on löytynyt.

Haluaisin sanoa Donald Trumpin kauneimmat runot -kirjaa hauskaksi, mutta eihän tämä sellainen lopulta ole. Ainakaan pelkästään. Kirjan ulkonäkö on joka tapauksessa harvinaisen onnistunut.

Joulupukki ja minä

Matt Haig: Joulupukki ja minä
(Father Christmas and Me, 2017)
Aula & Co 2018, 309s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Kahtena edellisenä vuonna olen lukenut joulun alla lapsille iltasatuna Matt Haigin Joulupukki-kirjoja. Ensin ihastuimme Poika nimeltä Joulu -kirjaan ja sitten viehätti Tyttö joka pelasti joulun. Olisin halunnut säästää Joulupukki ja minä -kirjan lähemmäksi joulua, mutta lapset eivät moisia vitkutteluja halunneet, vaan tätä piti alkaa lukea heti kun kirjan saimme.

Ja mikäs siinä, onhan joulusuklaatkin ilmestyneet kauppoihin jo hyvän aikaa sitten, luultavasti joulukadut avattu ja radioiden soittolistat vaihtumassa parin joulubiisin mittaisiksi.

Amelia on asettunut Tonttulaaksoon asumaan, saman katon alle Joulupukin ja Mary-muorin kanssa. Sopeutuminen tonttujen joukkoon ei kuitenkaan ole helppoa ihmistytölle. Tonttukoulun aineet ovat hyvin erilaisia kuin ihmisten kouluissa, eikä Amelialla ole luontaisia taipumuksia edes spikkelitanssiin tai lelujen huimaavan nopeaan sarjavalmistukseen. Rekeä hän haluaisi ajaa, mutta kun hän viimein pääsee rekiajelulle, matka päätyy rytinällä. Lisäksi Tonttulaakson rauhaa häiritsee ilkeä Vodol-ukki, jonka uusi sanomalehti tekee Amelian elämästä entistä vaikeampaa. Ja jotain juonittelee myös Pääsiäispupu kaniarmeijoineen.

Lopulta joulu on jälleen vaarassa ja aika uhkaa loppua auttamatta kesken, lopullisesti.

Joulupukki ja minä oli edeltäjiensä kaltainen menestys. Tarina on veikeä ja vetävä, kerronta ilmeikästä ja vaivattomasti soljuvaa. Lukujen pituudet vaihtelevat suuresti, joten lukuhetkien pituudet venähtivät välillä melkoisesti, kun ei maltettu lopettaa lukemista kesken luvun.

Sarja taitaa loppua tähän kolmanteen osaan, ainakaan en löytänyt mistään lupauksia neljännestä kirjasta. Onneksi sarjan voi lukea uudestaan vaikka joka joulu.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
(A Manual of Cleaning Women: Selected Stories)
Aula & Co 2018, 278s.
Suom. Kristiina Drews

Alle vuosi sitten herkuttelin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan huikeilla novelleilla. Jatkoa seurasi jo tänä syksynä, kun Tanssia ruusuilla -jatko-osa ilmestyi. Tilasin tämän ennakkoon ja aloin lukea samana päivänä kun posti suvaitsi paketin minulle asti kiikuttaa. Olin jo etukäteen päättänyt, että tällä kertaa en ahmi vaan luen novellin kerrallaan ja pitkitän nautintoa mahdollisimman kauan. Onnistuinkin hidastelemaan niin paljon, että sain nauttia Berlinin persoonallisista tarinoista liki kuukauden.

Tanssia ruusuilla sisältää 18 novellia, joista osassa on samoja henkilöitä. Edelleen yhtymäkohtia Berlinin omaan elämään on helppo löytää, eivätkä samankaltaisuudet suinkaan ole aina (tai juuri koskaan) iloisia asioita. Alkoholismia, huumeita, syöpää, keskenmeno, vankilatuomioita, haastavia ja/tai ankeita ihmissuhteita ja muita karuja kohtaloita: muun muassa niistä on Berlinin novellit tehty.

Tästä kokoelmasta vahvimmin jäi mieleen novelli nimeltä Mijito. Siinä kielitaidoton, raskaana oleva meksikolaisnainen jää yksin, kun hänen miehensä joutuu vankilaan. Aluksi hän saa asua miehensä veljen perheen luona, missä hänen täytyy tehdä paljon hommia asumisensa eteen. Lapsen synnyttyä hänen on kuitenkin lähdettävä muualle, vaikka mitään paikkaa ei ole. Tarina on hirvittävän ahdistava ja lohduton, loppu vielä pahempi. Ja silti on pakko ihailla Berlinin kykyä kuvata tällaisia tilanteita ja ihmisiä.

Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun. Käännös on upea ja teksti todella vahvaa.