Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

Here is the Beehive

Sarah Crossan: Here is the Beehive
Bloomsbury 2020, 266s.

 

Here is the Beehive on ladattu tunteilla. Se on todennäköisesti yksi koskettavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut.

Työkseen Ana hoitaa muun muassa testamentteja. Kun hän saa toimeksiannon huolehtia erään edesmenneen asiakkaan asioista, Anan maailma romahtaa. Kolmen vuoden ajan Analla on ollut suhde Connoriin. Vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa ja perheellisiä, heidän suhteensa on ollut kaunis ja tunneside vahva. Nyt Connor on kuitenkin kuollut ja Ana saa kuulla asiasta tuoreelta leskeltä, Connorin vaimolta. 

Miten surra itselle rakasta ja läheistä ihmistä, jonka olemassaolosta ja roolista omassa elämässä kukaan ei tiedä? Miten jatkaa arkea, kun sydän on särkynyt rakastetun kuoleman johdosta?

Ana on monin tavoin rikki tapahtuneesta ja hakeutuu Connorin vaimon, Rebecan seuraan saadakseen edes pienen hetken tavallaan lähellä Connoria.

Crossan kertoo tarinan todella kauniisti, latautuneesti ja pakahduttavasti. Vaikka pettämisestä olisi mitä mieltä tahansa, en usko että tämä tarina jättäisi koskettamatta ketään.

Being Toffee

Sarah Crossan: Being Toffee
Bloomsbury 2019, 399s.

Miten ihana kirja kamalista asioista!

Teini-ikäinen Allison karkaa kotoa aikeenaan muuttaa isän edellisen naisystävän luokse. Isä on pahoinpidellyt Allisonia sekä henkisesti että fyysisesti aina, mutta nyt Allison on saanut tarpeekseen. 

Itse karkumatka sujuu hyvin, mutta Allisonin etsimä nainen ei asu enää siinä osoitteessa, joka Allisonilla on. Hän asettuu erään talon piharakennukseen miettimään seuraavaa siirtoa. Eräänä päivänä Allison kurkkii oven ikkunasta taloon, jonka asukas huomaa hänet. Vanha nainen, Marla, luulee Allisonia vanhaksi ystäväkseen Toffeeksi ja niin Allison siirtyy vaivihkaa piharakennuksesta taloon. Marla on muistisairas ja häntä käy hoitamassa kotisairaanhoitaja, jota Allisonin on väisteltävä.

Vaikka kirjan tarina on monin  tavoin synkkä, surkea, ankea, surullinen, haikea ja vaikea, tykkäsin tästä valtavasti. Crossan saa tarinan soljumaan upeasti ja ihmeesti tekee siitä lohdullisen, lämpimän ja toiveikkaan. Allisonin ja Marlan erikoinen ystävyys on kerta kaikkiaan ihastuttavaa seurattavaa.

Punapipoinen poika

Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
Kvaliti 2022, 107s.

 

Marlin perhe palaa kahden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Vaikka Marli on kaivannut kotimaataan ja odottanut lomia siellä, lopullinen paluu ei silti tunnu erityisen kivalta. Peruskoulun viimeisen vuoden kevätlukukausi ottaa lujille, kun opetussuunnitelma vanhassa koulussa ja Suomen kouluissa ei tietenkään vastaa täysin toisiaan. Ja sitten on se vanhaan kouluun jäänyt poika...

Koiraansa ulkoiluttaessaan Marli tapaa Suiden, punapipoisen pojan, joka tulee reippaasti juttelemaan hänelle. Suiden kanssa on helppo puhua tai vain olla hiljaa. Jotain erikoista poikaan tuntuu silti liittyvän.

Punapipoinen poika on nopealukuinen säeromaani. Hieman harmittaa, että arvasin Suideen liittyvän salaisuuden hieman liian aikaisin, mutta pidin tästä silti. Marlin ristiriitaiset tuntemukset Suomeen paluusta, kaverikuvioista sun muista antoi ajattelemisen aihetta.

Ihana

Dess Terentjeva: Ihana
WSOY 2021, 128s.

 

Lilja on lahjakas ihastumaan. Niin on hänen isänsäkin, joka on jälleen korviaan myöten rakastunut. Liljan ihastuksen kohde, se tuorein, postaa ihania kuvia Instaan ja Lilja onkin antanut hänelle lempinimen Ihana. Kun isä haluaa esitellä uuden naisystävänsä Liljalle, tämä järkyttyy kun naisystävän kanssa paikalle tulee myös tämän lapsi: Ihana! Äitinsä seurassa Ihana on kuitenkin aivan erilainen kuin somessa, missä hän on rohkea ja avoin muunsukupuolisuudestaan.

Dess Terentjevan teksti voitti WSOY:n järjestämän TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Ihana on sivumäärältään pieni, mutta aiheiltaan suuri kirja. Liljan ihastumisjuttuihin oli helppo samaistua, sillä tuollaisena muistan ne omatkin teini-ihastumiset. Toinen näyttäytyy täydellisenä, ihailtavana ja ennen kaikkea ihanana. 

Liljan isä on lämmin ja no, ihana. Hän suhtautuu asioihin melkein epäuskottavan ymmärtäväisesti, mutta jos sen ei anna häiritä, isä on ehdottomasti suosikkihahmoni. Pidin myös kirjan loppuratkaisusta, joka yllätti sopivasti.

Khimaira

J.S. Meresmaa: Khimaira
Myllylahti 2021, 179s.

 

J.S. Meresmaan uusin kirja, Khimaira, on jatkoa Dodolle.  

Sara on käynyt lääketieteellisen pääsykokeissa, mutta oikeasti hän haluaisi opiskella valokuvausta. Hänellä on tyttöystävä, jolla on poikaystävä, joka on Saran ex. Kaikki on tavallaan aika hyvin, mutta Sara ei ole kertonut uskonnollisille vanhemmilleen seksuaalisesta suuntautumisestaan, mikä aiheuttaa monenlaisia paineita. 

Khimaira on nopeaa luettavaa, juoni kulkee vaivattomasti ja sulavasti. Hymähdin itselleni, kun huomasin takertuvani niihin kohtiin, joissa huomasin muka liikaa runollisuutta. (Tässä pyörittelen silmiäni itselleni.) Meresmaa saa tekstiinsä vahvan tunnelatauksen, joka pysyy yllä aivan loppuun asti. Tarina on uskottava, niin hyvässä kuin pahassa.

Säeromaanit on kyllä mainio formaatti! Näitä on hirmu kiva lukea, kun hämmästyttävän vähällä sanamäärällä lukijalle välittyy täyteläinen ja ehjä tarina.

Maata jalkojen alle

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Karisto 2021, 424s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Dominikaanisessa tasavallassa 16-vuotias Camino odottaa isäänsä lentokentällä. Lento ei koskaan saavu perille, sillä on tapahtunut tuhoisa onnettomuus. Caminon äiti on kuollut jo vuosia aikaisemmin, nyt hän on täysorpo, jonka on ehkä heitettävä hyvästit haaveilleen lääkärin urasta.

New Yorkissa saman ikäinen Yahaira kutsutaan kesken koulupäivän kansliaan. Siellä odottaa itkevä äiti, Mami, joka kertoo isän lennon syöksyneen mereen. 

Tytöt ovat menettäneet isänsä, mutta molempien elämät mullistuvat vielä enemmän.

Maata jalkojen alle on säeromaani. Pidän tästä tekstimuodosta, mutta tämän kirjan kohdalla lukeminen käynnistyi kummallisen hitaasti. En tiedä johtuiko se yleisestä lukujumittamisesta vai &-merkin häiritsevän suuresta määrästä. Hieman lukemista häiritsi myös se, että kirjan esittelytekstistä oli jo selvinnyt tarinan yksi iso käänne. Jos se olisi tullut yllätyksenä minulle, olisin varmaankin pitänyt tarinasta enemmän. 

Suomennos toimii hyvin, eikä espanjankielen varsin runsas esiintyminen häirinnyt lukukokemusta.

Minuutin mittainen ikuisuus

 

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Otava 2021, 351s.
Suom. Niko Toiskallio

Willin isoveli on ammuttu. Homman säännöt 15-vuotias Will on oppinut jo ajat sitten: ei saa itkeä eikä vasikoida, pitää kostaa. Will saa käsiinsä aseen ja lähtee kostomatkalle, onhan hän varma tekijästäkin. Mutta hissimatkalla alimpaan kerrokseen Will saa erikoisia seuralaisia. Kirjan tapahtumat kestävät noin minuutin, vain hieman pidempään kuin se hissimatka.

Jason Reynoldsin säeromaani on nopealukuinen, mutta puhutteleva kirja. Niko Toiskallio on jälleen tehnyt todella hyvää työtä suomennoksen kanssa, joten suuri kiitos kuuluu ehdottomasti hänelle. 

Minuutin mittainen ikuisuus on niitä kirjoja, jotka hätkähdyttävät hyvällä tavalla. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja pidin etenkin sen lopusta. Kirjaa minulla ei enää ole lähettyvillä, joten en voi tarkistaa asiaa ymmärsinkö koko homman ihan väärin, mutta ehkä parempikin vain pitäytyä siinä mielestäni loistavassa loppuratkaisussa.

Kuunnousu

Sarah Crossan: Kuunnousu
S&S 2020, 379s.
Suom. Kaisa Kattelus

Olen lukenut Sarah Crossanilta kolme kirjaa, tämän Kuunnousun nyt sekä englanniksi että suomeksi. Alkukielisestä olen blogannut todeten jonkin pitäneen minut etäällä tapahtumista. Suomennoksen jälkeen voin todeta sen jonkin olleen kieli. Kuunnousu on todella painostava ja ahdistava kirja.

Kymmenen vuotta sitten Joen isoveli Ed sai ajokortin, lainasi tädin autoa, eikä koskaan palannut kotiin. Kauan kaivattua vapautta ei ehtinyt kestää kauan, kun Ed pidätettiin poliisin murhasta epäiltynä. Nyt Joe matkustaa Texasiin nähdäkseen veljensä viimeisen kerran: teloituspäivä lähestyy.

Joe on vasta 17-vuotias, mutta sinnikkäästi hän tekee parhaansa pärjätäkseen vieraassa kaupungissa kauheissa olosuhteissa. Paikallisen kuppilan omistaja yrittää parhaansa mukaan olla tukena ja Joe ystävystyy myös erään tytön kanssa. Entä millainen on se veli, jota ei ole nähnyt vuosikymmeneen? Onko hän sama vai muuttunut vieraaksi? Ennen kaikkea Joe haluaa selvittää, mitä Edille tapahtui.

Luin Kuunnousun päivässä, sillä sen tunnelmasta oli vaikea irtautua. Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas ja sujuvaa luettavaa.

Karu, toiveikas ja tyly kertomus, joka antaa ajattelemisen aihetta.

Dodo

J.S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020, 157s.

Yksi tämän kevään kirjasadon odotetuimmista teoksista oli J.S. Meresmaan Dodo. Se on nuorille suunnattu säeromaani, jollaisia ei - ainakaan vielä - kovin paljon ole suomeksi saatavilla.

Iina asuu enimmäkseen poikaystävänsä luona, vaikka äiti ei asiaa tiedäkään. Lukion arvosanoja pitäisi saada paremmiksi, mutta viime aikoina Iina on keskittynyt enemmän masentuneen poikaystävän tukemiseen sekä dodoon. Dodo, jokin erikoinen eläin, tuli Iinan ja Tuukan elämään vahingossa ja sen olemassaolo on salattava muilta. Mutta nyt Iinan äiti ilmoittaa, että Iinan on muutettava kesäksi isänsä luokse vaikka ei ole nähnyt tätä vuosiin.

Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. Kaikki kasvukivut eivät toki satu, mutta sekoittavat elämää kuitenkin. Säeromaaneissa minuun vetoaa eniten niiden ilmavuus. Tekstiä on vähän ja se on taitettu niin ilmavasti, ettei lukeminen tunnu vaativan kuin sopivahkon valaistuksen: koko homma sujuu äärimmäisen vaivattomasti.

Pidin Dodosta, erityisen paljon sen loppuratkaisusta. En osannut aavistaa, mihin suuntaan tarina - ja Iina - lopulta olivat matkalla, mutta parempi niin.

Runoilija X

Elizabeth Acevedo: Runoilija X
(The Poet X, 2018)
Karisto 2019, 363s.
Suom. Leena Ojalatva

Harlemissa asuva Xiomara kirjoittaa muistikirjaansa runoja kaikesta mitä mieleen tulee. Ja tällä nuorella naisella ajateltavaa riittää. Ei ole helppoa varttua toisena kaksosista perheessä, jonka vanhemmat ehtivät luulla, etteivät saisi lapsia. On haastavaa, kun kaksosveli on hintelä nero, joka ei osaa puolustaa itseään eikä muita. Xiomaran on pysyttävänä kovana molempien puolesta. Elämää ei helpota äidin ylitsevuotavainen uskonnollisuus, jonka olisi oltava kaikki kaikessa myös lapsille.

Elizabet Acevedon väkevä säeromaani on upean vimmainen teos. Xiomara etsii itseään, kuten kuka tahansa nuori. Uskonnosta ei ole muodostunut hänelle sellaista elämän tukipilaria kuin äiti olisi tahtonut, mutta äitiä ei ole ollenkaan helppo uhmata.

Runoilija X on nopealukuinen ja puhutteleva kirja. On näköjään harvinaisen vakea pukea sanoiksi sitä fiilistä, mikä tästä kirjasta jäi. Jotakin hengästyttävää, raivostuttavaa ja toiveikasta tässä kuitenkin oli.

Todella hyvä lukukokemus ja kansikin on upea!