Koiramies, kirppujen herra

 

Dav Pilkey: Koiramies, kirppujen herra
Tammi 2021, 251s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramies, tuo mainion poliisimiehen ja nokkelan poliisikoiran yhdistelmä, saa vieraan kisujensuojeluvirastosta. On nimittäin niin, että Pikku-Peten pitäisi olla koulussa, eikä tehdä keksintöjä kotona. Oikeasti mitään kisujensuojeluvirastoa ei edes ole, vaan virkailija on valepukuinen Pete, joka on jälleen kerran paennut vankilasta. 

Koiramies, kirppujen herra kertoo oikeastaan Peten tarinan. Sieltä Peten muistoista pompahtaa nykyhetkeen muutama ilkimys, joita vastaan sitten taistellaan porukalla. 

Jälleen kerran liik-kuva-kuva-sivut huvittivat kaikkia lukijoita (ja kummastuttivat sitä talouden ainoaa ihmistä, joka ei ole Koiramiehiä lukenut) ja lopun piirustusohjeet innostivat perheen tokaluokkalaisen parin päivän piirustusmaratoniin.

Itseä alkoi harmittaa se, etten hoksannut kaikkia kirjallisuusviitteitä! Näköjään pitäisi lukea vähän enemmän.

Koiramies on mainio sarja kaikille höpsöttelyn ystäville ja varma menestys niidenkin lukijoiden käsissä, jotka eivät yleensä mielellään kirjaan tartu.

Koiramies ja Kisulii

 

Dav Pilkey: Koiramies ja Kisulii
Tammi 2020, 253s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramiehen kasvatti, Peten pikkuinen klooni, saa lapsenvahdikseen valepukuisen Peten. Alkuperäinen Pete vakuuttaa Pikku-Petelle, että vaikka tämä luulee olevansa kiltti, hän on syntyjään pahis. Koiramiehestä ollaan tekemässä elokuvaa ja molemmat Petet kurvaavat paikalle sotkemaan elokuvan kuvauksia. Luvassa on valepukuja, ilkeyksiä, erikokoisia robotteja sekä loppuhuipennus!

Koiramies ja Kisulii jatkaa samaa, hyväksi todettua rataa edellisten osien kanssa. Toimintaa ja varsinkin koheltamista riittää, samoin pöhköilyä ja sanoilla leikittelyä. Pilkeyn piirrostyyli on todella kiva yhdistelmä rentoutta ja varmoja otteita. Kirjan lopun vaiheittain etenevät piirustusohjeet toimivat nekin erittäin hyvin ja jälleen kerran nuorimmainen vietti hyvän tovin Koiramiehiä ja Kisulii:ta (miten ihmeessä Kisuliista muodostetaan toimiva monikko?) piirrellen.

Koiramies-sarja sopii erittäin hyvin jo pienille alakoululaisille, mutta viihdyttää tehokkaasti vielä yläkouluiässäkin. Ja 40+ -vuotiaita myös.

Koiramies ja kaksi kissanpentua

Dav Pilkey: Koiramies ja kaksi kissanpentua
Tammi 2020, 251s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Dav Pilkey ja Jeff Kinney ovat meidän lasten suosikkikirjailijoita. Pilkeyn Kapteeni Kalsarit ja Koiramiehet, samoin  kuin Kinneyn Neropatit eivät liiemmin ehdi kirjahyllyssä käydäkään, kun joku kolmesta lukee niitä taas.

Koiramies ja kaksi kissanpentua aiheuttikin pienen kriisin, kun ihan jokainen pojista olisi halunnut lukea sen ensimmäisenä, mutta selvittiinpä siitäkin.

Jos Koiramiehen tarina ei ole tuttu, kerron sen alkuun aivan lyhyesti: olipa kerran poliisi ja olipa kerran poliisikoira. Sitten kävi niin ikävästi, että poliisin pää kuoli ja koiran kroppa kuoli. Onneksi lääkärit keksivät yhdistää poliisin kropan ja koiran pään ja niin syntyi Koiramies!

Tällä kertaa ilkeä Pete-kissa karkaa vankilasta ja tilaa kloonauskoneen voidakseen tehdä pahuuksiaan nopeammin. Kloonauslaitteesta putkahtaakin, vastoin Peten odotuksia, kissanpentu. Koiramies taas määrätään vahtimaan kuolleen Voltti-kalan raatoa, mutta eihän sekään homma suunnitelmien mukaan mene. Edessä on tietysti melkoisia sotkuja ja seikkailuja, mutta myös onnellinen loppu.

Mukana on jälleen Liik-kuva-kuva -sivuja, joita vispaamalla kuvat liikkuvat. Kirjan lopusta taas löytyy muutamia piirustusohjeita, sekä lyhyt ja herttainen sarjakuva lukukoirista!

Ekaluokkalaisen mielestä tämä oli ehdottomasti paras Koiramies, ja minä taidan olla samaa mieltä.

Koiramies valloillaan

Dav Pilkey: Koiramies valloillaan
(Dog Man Unleashed, 2017)
Tammi 2019, 222s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramies, tuo tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä, seikkailee jälleen! Koiramies alkaa työkavereineen järjestää pomolleen syntymäpäiväyllätystä. Koiramies saa tehtäväkseen ostaa pomolle lahjaksi kalan ja niin hän tekeekin. Harmi vain, että kala on vahingossa syönyt ison määrän superjärkikarkkeja ja muuttunut vaarallisen älykkääksi. Ilkeä Pete-kissa karkaa vankilasta, sillä häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei todellakaan ole tehnyt. Syntyy monta sotkua ja vaaratilannetta, mutta ei hätää: Koiramies ratkaisee kyllä tilanteen!

Jälleen kerran Koiramies katosi lukupinostani jälkikasvun luettavaksi. Kaikki kolme lukivat tätä innoissaan ja sivut vain kahisivat liikkuva-kuva-sivuja vispatessa. Nuorimmainen ei ollut aikaisemmin lukenut ensimmäistä Koiramiestä, mutta korjasi vahingon tämän osan luettuaan. Naapurin pojan kanssa hän vietti reilun tunnin piirtäen kirjan lopussa olevien ohjeiden mukaan Koiramiestä ja Peteä.

Kauttaaltaan nelivärikuvitettu lastensarjakuva on edelleen mielestäni loistava juttu. Esikoista lukuunottamatta meidän perheen lapset lukevat vain Aku Ankkaa, vaikka runsaasti muutakin sarjakuvaa on tyrkyllä. (Ja Aku Ankassahan ei ole mitään vikaa, mutta toivoisin heidän tutustuvan sarjakuviinkin monipuolisesti.)

Koiramies on hahmona ihan pöhkö ja työkaverina taatusti rasittava, mutta näitä seikkailuja on kiva lukea.

Koiramies

Dav Pilkey: Koiramies
(Dog Man, 2016)
Tammi 2018, 231s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Dav Pilkeyn, tai siis Erno Parran ja Huuko Hollinsin, Koiramies on hillittömän hauska! Koiramies ei ole mikään poliisiksi päätynyt peruskoira, vaan tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä. (Heille sattui ikävä tapaturma, jossa poliisimiehen pää kuoli ja koiran kroppa myös, joten nokkelat lääkärit päättivät yhdistää elävät osat.)

Koiramies ei osaa puhua ja käytös on muutenkin kovin koiramaista. Hänen pahin vihollisensa on superpahiskissa Pete, joka juonii katalia konnuuksia ja joskus melkein onnistuukin. Meno on vauhdikasta, arvaamatonta ja nauruhermoja kutkuttavaa. Pilkey ei ole luopunut liik-kuva-kuva -sivuista, joten sivua heiluttelemalla lukija pääsee hekottelemaan myös alkeellisille animaatioille.


Meidän perheen molemmat koululaiset lukivat Koiramiehen ennen minua, vieläpä erittäin nopeasti. Nuorempi olisi halunnut heti lähteä kirjakauppaan ostamaan seuraavan osan, kun sellaista kirjan lopussa mainostettiin. Mahtavaa, että jatkoa on tulossa! Tällainen neliväritetty vinkeä sarjakuva on ihan varmasti hitti erityisesti alakoululaisten keskuudessa.

Loppukesän lyhyet

Oho! Tällainen postaus löytyi luonnoksista.
Ilmeisesti "loppukesä" oli niin lyhyt, että en ehtinyt tätä koostetta ajallaan julkaisemaan...
Mutta muun muassa nämä kirjat luin joskus silloin kun vielä oli kesä.

Taina Kinnari:
Ei menny niinku Strömsössä, osa 2
Toim. Jami Järvelä
Schildts & Söderströms 2012, 191s.

En usko koskaan katsoneeni ensimmäistäkään jaksoa sitä kuulua Strömsö-sarjaa, jossa tehdään näpsäkästi vaikka mitä hienoa. Sen sijaan Facebookryhmä Ei menny niinku Strömsössä on viihdyttänyt jo vuosien ajan.

Ryhmän ideahan on antaa vertaistukea kaikille muille poropeukaloille ja arjen toheloille. Ryhmän suosion ja kuvien määrän perusteella tällaiselle vertaistuelle on runsaasti kysyntää.

Ei menny niinku Strömsössä, osa 2 kokoaa yksiin kansiin sellaisen määrän arkisiä kämmejä ja muita pieniä (ja vähän isompia) epäonnistumisia, että jos tämän jälkeen ei poskia särje nauramisesta, niin kannattaa kääntää kirja oikein päin ja lukea uudestaan.

Jos joskus tuntuu siltä, että mikään ei suju, tästä kirjasta (tai siitä edellisestä osasta tai sieltä FB-ryhmästä) saa uutta uskoa itseensä. Tai ainakin tulee sellainen helpottunut olo, että kyllä muutkin mokailee. Jotkut jopa pahemmin kuin minä. (Toistaiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä, millaisia juttuja tulevaisuudessa onnistuu koheltamaan.)

Ahndongshik: Lindbergh 7
Sangatsu Manga 2017, 192s
Suom. Juha Mylläri

Jee, tässä seitsemännessä Lindberghissä ei taistella ihan koko ajan! Tarinalinjat ovat vielä hyvin pitkälle auki, joten valmiiksi ärsyttää se, miten kauhella kiireellä tämä viimeisessä osassa yritetään koota valmiiksi.

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja
herra Haisee-Hirveästin huima tarina
Tammi 2017, 205s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on se hahmo (ja kirjaformaatti), joka kolme vuotta sitten innosti esikoisen lukemaan oikein urakalla. Minäkin olen kaikki osat lukenut ja ymmärrän sarjan viehätyksen oikein hyvin.

Tässä osassa Ernon ja Huukon liikkaope, herra Nulju, tulee syöneeksi taivaalta tippuneen palasen Zygo-Gogo-zizzle 24:ää ja muuttuu samalla älykkääksi. Kivaksi hän ei muutu, vaan Nulju käyttää nerouttaa kehittämällä suihkeen, joka muuttaa lapset aikuisten määräyksiä totteleviksi zombintapaisiksi. Vain koulusta pinnaavat Erno ja Huuko säilyvät ennallaan. Pian he kuitenkin tajuavat tarvitsevansa luotettavien aikuisten apua ja matkaavat tulevaisuuteen hakemaan aikuiset itsensä avukseen.

Sarjalle uskollisesti myös tässä kirjassa kohelletaan ja suhataan vauhdilla älyttömästä tilanteesta toiseen. Loppu on kuitenkin aiemmista poikkeava, sillä tällä kertaa pojat eivät huomaakaan olevansa uuden seikkailun alussa, vaan puumajassa piirtämässä sarjakuvia. Missään ei niin sanota, mutta minusta loppu viittaa siihen, että ehkäpä Kapteeni Kalsarin taru on nyt lopussa.

Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto
(Captain Underpants and the Tyrannical Retaliation of the Turbo Toilet 2000, 2014)
Tammi 2016, 222s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari -sarjan yhdestoista osa (takakannessa puhutaan virheellisesti kahdennestatoista osasta) minun oli tarkoitus lukea lapsille iltasatuna. Kävi kuitenkin niin, että siinä vaiheessa kun edellinen iltasatu loppui, vanhin lapsi olikin jo mennyt lukemaan tämän omin päin. Omatoiminen lukeminen on tietenkin aina iloinen juttu, joten mikäs siinä sitten: luin Kapteeni Kalsarin ja Pöhöpönttö 2000:n korskean koston omaksi ilokseni Juhannuksena, teltassa.

Kuten aiemmatkin jatko-osat, tämäkin kirja käynnistyy sarjakuvamuotoisella tiivistyksellä aiemmista tapahtumista. Tarina pääseekin täyteen vauhtiinsa nopeasti, vaikka Pilkey joutuukin (tuttuun tapaansa) ensin kertomaan yhden jos toisenkin jutun. Erno ja Huuko ovat uuden seikkailun alkaessa edelleen lopen uupuneita edellisen seikkailun jäljiltä. Siksipä he vahingossa nukkuvat supersalaisen koepäivän ohi ja seuraukset ovat hirveitä: toinen saa jatkaa seuraavalle vuosiluokalle, mutta toinen jää nykyiselle luokalleen! Mikä hirveä kamaluus! Onneksi pojat keksivät ottaa käyttöönsä Melvin Selisen pimeässä hohtavan Robomustekalapuku-aikakoneen ja palaavat ajassa taaksepäin. Samalla he tulevat luoneeksi kopion paitsi mainitusta aikakoneesta, myös itsestään. Aluksi ajatus kaksoisolennoista tuntuu ratkaisulta moneen pulmaan, mutta nopeasti kaksi Ernoa ja Huukoa joutuvat pahaan kiipeliin. Tilannetta ei yhtään helpota avaruudesta paikalle pölähtävä Pöhöpönttö 2000.

Vauhtia tästä kirjasta ei todellakaan puutu. Runsas kuvitus on ilmeikästä ja se tukee tarinaa täysin. Toisinaan kuvat vievät tarinaa eteenpäin ja sanat jätetään vähemmälle. Näin toimivat esimerkiksi Liik-Kuva-Kuva -osiot, joissa kahta peräkkäistä sivua katsotaan päällimäistä sivua heilutellen, jolloin näyttää siltä kuin kuva liikkuisi. Pääsääntöisesti näissä osioissa tietysti taistellaan ja sehän viihdyttää lukijaa erityisen hyvin.

Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto on ihan täydellistä luettavaa alakouluikäisille pojille. (Sopii kyllä myös tytöille, mutta minulla on kokemusta vain poikalukijoista.) Teksti on suurta ja sitä on määrällisesti vähän, joten lapsi innostuu nopeasti, kun huomaa hetkessä olevansa jo sivulla se-ja-se. Juoni on sen verran vallaton, että lukemiseen täytyy hiukan keskittyä ja luulen, ettei tätä kannata itsenäisenä kirjana lukea vaan pyrkiä lukemaan koko sarja alusta asti.

Jatkoa Ernon ja Huukon seikkailuille on edelleen odotettavissa ja sitä odotellaan jo innokkaasti.

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto

(Captain Underpants and the Revolting Revenge of the Radioactive Robo-Boxers, 2013)

Tammi 2015, 221s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on etenkin vanhimman poikamme (pian 9v.) suosikki. Poika ehti jopa lukea tämän uusimman kirjan melkein kokonaan, ennen nukkumaanmenoaikaa.

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto on suoraa jatkoa edelliselle osalle, Hippi Helihousun hirvittävälle paluulle ja tarina jatkuukin tasan siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Vauhtia riittää siis ensimmäisiltä sivuilta asti, eikä meno hyydy missään vaiheessa.

Tässä kirjassa leikitellään aikamatkailun tuomilla haasteilla ja siirrytäänkin monet kerrat ajasta ja paikasta toiseen. Samalla kun Erno, Huuko ja Kapteeni Kalsari yrittävät kukistaa roboboksereillaan riehuvan Hippi Helihousun, sivistyy lukija muun muassa sen verran että tietää kuinka maailmankaikkeus oikeasti sai alkunsa ja kuka olikaan jääkauden ja täten dinosaurusten tuhon takana.

Lapsia näissä kirjoissa kiehtoo ennen kaikkea huumori, joka on paikoin ihan päätöntä. Iso osa Kapteeni Kalsari -kirjojen hohdosta johtuu varmasti myös runsaasta kuvituksesta, sarjakuvaosioista sekä liik-kuva-kuva -sivuista, joita nopeasti edestakaisin liikuttamalla voi nähdä, kuinka joku rökittää jotakuta toista. Luonnollisesti lapsista on hauskaa, kun lukeminen on vaihtelevaa ja välillä saa aktiivisesti tehdäkin jotain muuta kuin vain lukea tai kuunnella. Ääneen luettaessa sarjakuvat ja muut poikkeavat kerrontatavat ovat kuitenkin vähän haastavia, etenkin jos jokainen kuuntelija ei mahdu viereen katsomaan kuvia vaan väsyneen äidin täytyy ihan itse, omin sanoin kertoa mitä tapahtuu.

Mainio kirja, varsinkin lasten mielestä. Minulle olisi riittänyt vähän vähempikin koheltaminen. Jatkoa Kapteeni Kalsarin, Ernon ja Huukon seikkailuille on luvassa, mutta aikataulu lienee vielä auki.

Iltasatuongelmia ja yksi pelastus

Siinä vaiheessa, kun kaikki Roald Dahlit ja melkein kaikki Kapteeni Kalsarit on luettu, on sopivien iltasatujen etsiminen askeleen haastavampaa. Hyvistä yrityksistä huolimatta viime aikoina on tullut aloitettua useampikin kirja, jotka on lapsen/lasten toiveesta jätetty kesken. Itsekseni olen ne sitten sinnitellyt loppuun ja todennut, että aika tylsiä olivat loppuun asti.

Daren King: Hiirenkuonoleipiä
(Mouse Noses on Toast, 2006)
Karisto 2011, 116s.
Suom. Mika Kivimäki
Kuvitus: David Roberts

Ensimmäinen hutivalinta oli Daren Kingin hassulta vaikuttava Hiirenkuonoleipiä. Siinä eräässä hiirten suosimassa ravintolassa ihmisasiakkaiden suurta herkkua ovat hiirenkuonoilla (viiksillä tai ilman) maustetut leivät. Tämä on hiirten mielestä luonnollisesti tyrmistyttävää ja yhteisvoimin yhdessä entisen joulukuusenkoristeen Sandran ja koiraystävän Murina Haukku Hopsun kanssa ne ryhtyvät vastatoimiin mielenosoituksineen kaikkineen.

Periaatteessa kirjan päähenkilöhiiri on Pauli, joka asuu Sandran ja peltirobotti Peltisen kanssa kenkälaatikossa erään puutarhan perällä. Käytännössä Pauli ei ole sen suuremmassa roolissa kuin muutkaan hiiret, vaikka hänestä onkin yritetty tehdä mieleenpainuva juustoallergisena. Allergia aiheuttaa hiirelle kiusallisia oireita, sillä juusto saa Paulin pyllyn muuttumaan siniseksi ja pudottamaan karvat samaiselta alueelta samalla kun häntä muuttuu kysymysmerkin muotoiseksi.

Mutta tosiaan, lapset eivät tätä jaksaneet kovin monena iltana kuunnella, eikä sen lukeminen ollut järin houkuttelevaa - ääneen tai muutenkaan. Lupasin kuitenkin lukea tämän loppuun asti, koska lapsia sentään kiinnosti millainen kamaluus niitä hiirenkuonoja kaupitteli. No, ei ollut kamaluutta eikä ollut oikeita hiirenkuonojakaan, vaan hiirten omistama tehdas, jossa ahkeroitiin marsipaanikuonoja juustopalkalla. Pyh. Tylsää.

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Seuraava arviointivirhe tapahtui, kun söpöjen krokotiilikirjojen takia valitsin iltasaduksi Hannu Hirvosen Tohtori Kalikalin. Kansikuvakin tuntui sopivan jännittävältä, ehkä jopa hiukan pelottavalta, joten minkäänlaista tylsyyttä en uskonut kansien välistä löytyvän. Tämä kirja on kuitenkin tarkoitettu hiukan vanhemmille lapsille, sillä lupaavan alun jälkeen pojat tuskastuivat jo pelkästä kirjan näkemisestä. Iltasaduksi piti jälleen keksiä jotain muuta.

Mikon kerrostalon ylimpään kerrokseen muuttaa salaperäinen tohtori Kalikali, joka ilmoitustaululle jätetyn ilmoituksen mukaan on toiminut lääkärinä vuodesta 1382. Hiekkalaatikolla leikkivän naapurin pikkupojan loruttelu tarttuu Mikon korviin:

"Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps
kaulan leikkaa nips ja naps…"

Hyvin pian Mikko tajuaa, että talossa on tekeillä jotakin hämärää. Lähipuistossa Mikko tutustuu taidehistoriaa opiskelevaan Piiaan, joka on tekemässä opinnäytetyötä Mikon arkkitehtonisesti eriskummallisesta kotitalosta. Piiasta tulee se aikuinen, jolle Mikko voi melko avoimesti kertoa havainnoistaan ja teorioistaan.

Luin tosiaan Kalikalin itsekseni loppuun, koska tokaluokkalaista kiinnosti kuulla, oliko kirja kuitenkin jännä. Ja olihan se, sillä Kalikali on Mikon kotitaloakin suurempi arvoitus. Mutta minusta juoni eteni vähän turhan hitaasti, enkä hirveästi välittänyt näistä uusperhekuvioista, sillä ne eivät tuoneet tarinaan mitään oleellista lisää. Tai no, Mikon äidin uudesta miesystävästä on kyllä tiedollista apua Mikolle, mutta minusta samat tiedot olisi hyvin voinut antaa joku muukin aikuinen. Perhetuttu, vaikka.

Tohtori Kalikali oli siis ihan kiva jännityskertomus, joka kuitenkin kärsi turhasta juonentäytteestä.

Timo Parvela: Outo juttu
Tammi 2000, 43s.
Kuvitus: Mika Launis

Outo juttu napattiin omasta hyllystä luottavaisin mielin, sillä Timo Parvelan kirjat ovat tähän asti aina olleet onnistuneita valintoja.

Tavallaan tämäkin oli onnistunut valinta, sillä lyhkäinen kirja kyllä luettiin kokonaisuudessaan. Mutta ei tämäkään nyt kenenkään suosikiksi noussut.

Outo juttu kuvaa yhtä koulupäivää, jonka välitunneilla sattuu monenlaisia outoja juttuja. Lapset muun muassa muuttuvat näkymättömiksi, lentävät jumppasalin matolla, ovat yhden välitunnin verran supervoimakkaita ja löytyypä yhdellä välkällä myöskin salaperäinen pullo, jonka sisältä pölähtää ilmoille oikea pullon henki.

Tässä kirjassa parasta on lasten dialogi, joka ei kuitenkaan ääneenluettuna pääse oikeuksiinsa: parin sanan repliikit ja muutenkin lyhyet lauseet tekevät lukemisen töksähteleväksi. Kirja on toki tarkoitettu vasta lukemaanoppineille, joten siinäkin mielessä Outo juttu sopii paremmin lasten itsensä luettavaksi. Ja mitä ilmeisemmin sisältö ylipäätään osuu enemmän lasten makuun, sillä minun kummastellessani kirjan sekavaa sisältöä lapset totesivat tyynesti: "No mutta siksi tämä olikin Outo juttu."

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
(Captain Underpants
and the Attack of the Talking Toilets, 1999)
Tammi 2007, 139s.
Suom. Jaana Kapari

Lopulta, aivan liian monen väärän valinnan jälkeen, saimme kirjastosta käsiimme tämän Kapteeni Kalsari -sarjan toisen osan, Puhuvat pöntöt.

Jokainen tiesi, että nyt on käsissä hauska kirja ja iltasatuhetket olivat jälleen odotettuja tuokioita. Vaikka kuinka yritimme lukea vain lyhyn pätkän kerrallaan, takakansi tuli vastaan aivan liian pian.

Tässä osassa Jerome Hurvitsin ala-asteella järjestetään järjestyksessä toinen vuosittainen keksintökilpailu. Rehtori Kruppi ei kuitenkaan aio sietää minkäänlaista kiusantekoa Ernolta ja Huukolta, vaan on lisännyt sääntöihin kohdan, jonka mukaan kyseiset pojat eivät saa osallistua tapahtumaan edes katsojina. Luonnollisesti Erno ja Huuko onnistuvat kuitenkin juonimaan vaikka mitä ja jopa arestissa ollessaan pistävät - tosin vahingossa - liikkeelle kammottavan puhuvien pönttöjen hyökkäyksen. Sopivalla hetkellä napsahtaneet sormet saavat Kapteeni Kalsarin ilmestymään paikalle, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen saavat aikaan Erno ja Huuko itse.


Nyt olemmekin jälleen saman ongelman edessä: mitä ihmettä lukisimme seuraavaksi? Onneksi tätä kirjoittaessani on kirjastoautopäivä, joten ehkä sieltä löytyisi jotakin sopivaa.

8xKapteeni Kalsari

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari seikkailee, 2002

Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt), 2007 (3. painos)

Kapteeni Kalsari ja Professori Poksupöksyn piinalliset puuhat, 2003

Kapteeni Kalsari ja Hurjan Hierrenaisen hirmutuuli, 2004

Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 1. osa: Siivottomien sierainmöykkyjen yö, 2004

Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 2. osa: Roimien roboräkien kosto, 2004

Kapteeni Kalsari ja Violetin vessan väen vinha vahinko, 2007

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, 2014

Tammi

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Perheemme vanhin lapsi on nyt tokaluokkalainen, melko energinen poika, joka oppi itsekseen lukemaan ennen eskarin alkua. Olenkin pari vuotta yrittänyt vinkata hänelle kirjoja, joista olen uskonut hänen pitävän. Menestys ei ole ollut kauhean hyvä, mutta onneksi joku kirjabloggaajatoveri tuli jossakin joskus maininneeksi Kapteeni Kalsari -kirjat. Heti ensimmäinen osa, Kapteeni Kalsari seikkailee, oli sellainen menestys, etten ollut uskaltanut toivoakaan! Poika luki ripeään tahtiin kaikki osat ja saman tien jokaisen uudestaan. Sittemmin olen onnistunut hankkimaan omaksi kaikki muut paitsi sarjan toisen osan.

Uusin Kapteeni Kalsari, Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, ilmestyi tänä syksynä ja  pyysin sen arvostelukappaleena. En nimittäin ollut itse lukenut yhtään sarjan osaa lapsen ahkerista suosituksista huolimatta ja koska arvostelukappaleet luen aina, sain hyvän syyn tutustua pojan suosikkisarjaan. Luimme yhden vanhoista ja tämän uusimman Kapteeni Kalsarin iltasatuna ja voi että, miten ne satutuokiot meinasivat venähtää! Poika oli aivan mielissään kun huomasi äidinkin pitävän Kapteeni Kalsarista ja niinhän siinä kävi, että luin sitten koko sarjan (paitsi sen meiltä puuttuvan ja kirjastosta aina lainassa olevan Puhuvat pöntöt).

Kapteeni Kalsareissa on lukuisia lapsilukijaan vetoavia piirteitä: iso fontti, runsas kuvitus, sarjakuvaosioita sekä toimintakohtauksia, joiden "lukeminen" sujuu sivua edestakaisin heiluttamalla: perättäisten sivujen lähes samanlaiset kuvat alkavat näyttää yhdeltä liikkuvalta kuvalta. Ai niin, lisäksi kirjojen huumori vetoaa ihan varmasti erityisesti poikalapsiin.

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu on liki tuplasti muita osia paksumpi. Kirjan nimestä poiketen Hippi Helihousua ei kirjassa paljoa näy, vaan hän vilahtaa vain tarinan alussa ja lopussa. Pääpaino on Ernon ja Huukon eskariajoissa, heidän ystävystymisessään, kepposissa ja lopulta siinä, kuinka he yhdessä yrittävät saada eskareita piinaavat kiusaajat kuriin. Pelkästään tuo esikouluaikainen tapahtumasarja olisi riittänyt kirjaksi, mutta Hippi Helihousun ja hänen aikamatkustusrobottihousujensa ansiosta mukaan on saatu vinkeä aikamatkustusparadoksilisä. Aikamatkustuksen vaikutuksia tapahtumien kulkuun ja näiden ristiriitaisuuksia käsiteltiinkin kirjassa ihanteellisen seikkaperäisesti ja havainnollistaen, joten lapsetkin ne ymmärsivät ja silmät suurina ihmettelivät kaikkia mahdollisia käänteitä. Sarjalle on mitä ilmeisemmin odotettavissa jatkoa, joten Kapteeni Kalsarista kuullaan vielä.

Lopuksi luovutin tietokoneen näppäimistön 8-vuotiaalle KK-fanille. Tässä hänen muokkaamattomat ja juonipaljastuksia sisältävät näkemyksensä Kapteeni Kalsarista ja Hippi Helihousun hirvittävästä paluusta:

"se oli hyvä kirja ja mahtava loppu. ja kolme sarjakuvaa joista yksi oli semmoinen kuin ennen ja kaksi muuta sarista jotka olivat erilaisia ja vieläpä kipperi kruppi jonka setä oli häijy ja sen nimi oli pena-setä. ja mahtavia jekkuja tekivät erno ja huuko. esim. hierto juhuun kummitus housut ja varsinkin kun tuli ne viestit."