Aapeli 100v! - Timonen ja muita tuttavia

Aapeli: Timonen ja muita tuttavia
WSOY 1963, 125s.
Kuvitus: Pauli Soisalo

Aapelin eli Simo Puupposen pakinakokoelma Timonen ja muita tuttavia alkaa vähän synkeissä olosuhteissa, sairaalan vuodeosastolla. Kertojan sängynpäätyyn ilmaantuu Timonen, eilen kuolleen marsun haamu, joka yrittää kovasti ilahduttaa sairaalassa tylsistyvää potilasta. Timosen ja potilaan keskustelu on höperöä, mutta välillä jutut lipsahtavat kuolemaankin.

"Ikkunassa oli myös terveysikkuna. Kuten kaikki sairaaloissa olleet tietävät, ikkunat ja eritoten terveysikkunat on niissä konstruoitu siten, että lähinnä makaava saa vetoa, siitä keuhkokuumeen ja poistuu ajasta siististi kalliiden patenttilääkkeiden saattelemana antaakseen tilaa uudelle makaajalle, luultavimmin lääkärin yksityispotilaalle. 

Mutta hra A-sonin ei käynyt kuinkaan. 

Hra A-sonin terveysikkuna osoittautui maailman kieroimmaksi terveysikkunaksi. Se kyllä välitti vedon moitteettomasti, mutta hyppäsi hra A-sonin yli, aivan vastoin sääntöjä!"

Internetistä juuri opin, että tässä kokoelmassa on runsaasti omaelämäkerrallisia aiheita. Aapeli sairasti keuhkotuberkuloosia, joka vaati myös sairaalahoitoa. Kesäpäiväkirjasta -alaotsikolla varustetut pakinat taas sijoittuvat kustantajan kesänviettopaikkaan, missä Aapeli oli kirjoittamassa.

Aapelin kirjoitustyyli on, kuten pakinoissa yleensäkin, humoristista ja kepeää. Sanoja pyöritellään sen verran vauhdikkaasti, että oma hupinsa on jo jutun juonessa mukana pysymisessä.

"Aivan, meitä oli siinä Tatu ja minä ja Villgrenin Joosef ja minä - -"

Monet pakinoista ovat kuin pätkiä vanhoista Suomi-Filmeistä, melkein voi nähdä näyttelijätkin roolien takana.

Minulle Aapeli on tutuin Koko kaupungin Vinskistä, jonka olen lapsena kuunnellut ja lukenut (isompanakin) hyvin monta kertaa. Niin paljon kuin Vinskistä  ja Aapelin kirjoitustyylistä pidänkin, Timonen ja muita tuttavia ei noussut suosikkikirjoihini. Minusta kokonaisuus on vähän turhan levällään. Ymmärrän toki, ettei kukaan voi samasta aiheesta kirjoittaa kymmeniä pakinoita ja harva haluaisi samasta aiheesta aina lukeakaan, mutta ehkä tälle kirjalle olisi ollut parempi jos jutut olisi jaoteltu enemmän aiheittensa perusteella.

Timonen ja muita tuttavia ei ehkä ole kestänyt aikaa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin sen avulla voi kurkistaa 60-luvun alun maisemiin ja ihmisiin.

Puhuva harakka

Aapeli: Vinski ja Vinsentti 122s. (WSOY 1972)

Koko kaupungin Vinskiin verrattuna Vinski ja Vinsentti on aika kehno. Vinski saa uuden ystävän, puhuvan harakan nimeltään Vinsentti, jonka kanssa ensin tehdään pari jekkua ja lopuksi selvitellään kaupunkia piinaavaa varkauksien sarjaa. Lapset kyllä tykkäsivät tästäkin kirjasta, mutta tämä äiti ei. Ehkäpä vain odotukset olivat jälleen vähän yläkanttiin asetellut. Tai sitten minua vain kiehtoo enemmän näkymättömyys kuin puhuvat harakat. Kumman sinä ottaisit, jos saisit valita? :)

Kuvitus oli tässäkin kirjassa mainio, Maija Karman käsialaa.

"Äiti, onko se nyt läpinäkymätön?"

Aapeli (Simo Puupponen): Koko kaupungin Vinski 125s. (WSOY 1983, 9. painos)

On olemassa asioita, joita lapsena rakastaa, mutta jotka menettävät hohtonsa ajan myötä. Voin kertoa, että onneksi minun kohdallani Koko kaupungin Vinskille ei ole käynyt näin. Voi miten kotoisa olo minulla oli Vinskin seurassa Hömpstadin kaupungissa ja arvatkaa vain kuinka paljon meillä on puhuttu näkymättömyyspulverista! :) (Tai läpinäkymättömyyspulverista, kuten meillä sanotaan) Oma kappaleeni Koko kaupungin Vinskistä on kirjaston poistokirja, jota on luettu selvästi monen monta kertaa. Tätä ei voi lasten käsiin luovuttaa, mikäli haluaa pitää kaikki sivut tallessa.

Vinski on kutakuinkin 10-vuotias punatukkainen poika, joka eräänä alkukesän päivänä astuu apteekkin ja ostaa kymmenellä markalla näkymättömyyspulveria, sitä ranskalaista. Näkymättömänä voi kävellä seinien läpi ja tehdä vaikka mitä siinä sivussa. Vinski vierailee opettajattarensa kotona, neiti Naranterin tyynykerhon kokouksessa ja herra Haljuliinin luona. Hän joutuu seikkailuun Hanurinomistajan huvilassa, ottaa komentoonsa Lutikkalinnan laiskat äijät ja viimeisessä kappaleessa ansaitsee arvonimekseen Koko kaupungin Vinski.

Aapelin kieli on hauskaa, höpsöttelevää - pakinoitsijalle erittäin sopivaa. Minusta tätä oli harvinaisen helppo lukea ääneen, tosin se voi johtua siitä, että lapsena kuuntelin tätä kasetilta monet kerrat ja jotenkin tekstin poljento on jäänyt muistiin.

"Hanurinomistaja asui suuressa huvilassa, joka ei ollut aivan kaupungin laidassa vaan siis jokseenkin kaupungin keskellä. Kyllä hän omisti muutakin kuin hanurin, mutta koska hän nyt joka tapauksessa omisti kaupungin ainoan hanurin, niin häntä sanottiin Hanurinomistajaksi erotukseksi kaiken maailman huuliharpun ja mandoliinin omistajista."

Kirjan on kuvittanut Maija Karma. Pidän hänen kuvituksestaan oikein paljon. Kuvatekstit luin itsekseni vasta jälkikäteen, ettei tarinoiden kulku olisi kärsinyt. Tämä varotoimi taisi kuitenkin olla turhaa, koska kuvatekstien tyyli oli aivan mainio, tuntui kuin Aapeli olisi tutkinut kuvia kanssani ja kommentoinut niitä hassuun tapaansa. Esimerkiksi yllä olevan kuvan kuvatekstissä lukee: "Yleisön riemuitessa ajaa Hömpstadin vakinainen palokunta paikalle. Palvelusvuosiensa vuoksi jo eläkkeelle joutuva tamma panee parastaan ja kärryjen kolina miltei tukahduttaa kellotapulista kuuluvat Liisan hätähuudot."

Tämä kirja kannattaa kyllä lukea, sillä tämä jos mikä sopii kesään ja tästä tulee hyvälle tuulelle. :)