Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
WSOY 2016, 262s.
Suom. Kari Koski

 

Tässäpä jälleen yksi ikuisuuden kesken ollut kirja, jonka viimein sairauslomalla sain luettua loppuun. Lukeminen ei edes ollut raskasta, vaikka aihe näin Ukrainan sodan aikaan tulikin lähelle. Ehkä se jopa teki kirjasta ajankohtaisemman?

Astrid Lindgren piti sotapäiväkirjaa koko toisen maailmansodan ajan. Hän työskenteli kirjeiden sensuuriosastolla, joten hän sai sodasta sellaistakin tietoa, josta ei uutisissa puhuttu. Päiväkirjoihinsa Lindgren liitti kopioita joistakin kirjeistä sekä lehdistä leikkaamiaan kuvia ja uutisia. Pääpaino kuitenkin on Lindgrenin omissa teksteissä, jotka hänen tyttärensä Karin Nyman kirjoitti puhtaaksi.

Lindgren käsittelee sotaa näkökulmasta, johon en itse ole kirjallisuudessa tainnut aiemmin törmätä: puolueettomasta maasta tarkasteltuna, mutta silti aivan sodan välittömässä läheisyydessä. Teksti ei tokikaan käsittele pelkästään sotaa ja sen vaikutuksia arkeen. Lindgren kirjoittaa paljon myös lapsistaan ja heidän koulutaipaleistaan, omista käsikirjoituksistaan (etenkin Peppi Pitkätossusta) sekä aviokriisistään, jonka syyt jättää kuitenkin kirjaamatta.

Nyt kun olen kirjan lukenut, en voi ymmärtää, miksi se jäi vuosia sitten kesken. Ehkä lukuhetki oli auttamattoman väärä ja siksi se jäi muistiini raskassoutuisena - mitä se ei todellakaan ollut.  

Erittäin kiinnostava kirja nimenomaan siitä, miltä koko maailmaa ravisuttanut sota näytti sivusta katsottuna. No, toki sota vaikutti monin tavoin myös ruotsalaisten arkeen muun muassa ruoan, hygieniatuotteiden, vaatteiden ja niin edelleen säännöstelynä eikä pidä unohtaa sotalasten ja pakolaisten vastaanottamista. Eikä puolueettomuutta ollut helppo säilyttää, tietenkään. Onneksi luin!

Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä
(Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014)
WSOY 2016, 419s.
Suom. Kari Koski

Odotin ihan valtavasti tätä kauniskantista Astrid Lindgren -elämäkertaa, jonka jostain kumman syystä yhdistin parin vuoden takaiseen, Tuula Karjalaisen kirjoittamaan Tove Jansson -elämäkertaan. En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on peräisin, koska kirjat eivät ole samalta kustantamolta tai edes ulkonäöltään toistensa kaltaisia.

No, joka tapauksessa tällainen mielleyhtymä oli päässyt syntymään ja odotin tämä kirjan vaikuttavan siten, että haluaisin kiihkeästi lukea kaikki Lindgrenin kirjat mahdollisimman pian uudestaan. (Tai ensimmäisen kerran, koska esimerkiksi Katto-Kassista en ole lukenut koskaan.) Ensimmäinen harmitus oli se, että kirjan sisältö on mustavalkoinen. Kuvia on ylipäätään huomattavasti vähemmän kuin olin toivonut. Pääsin tästä asiasta kuitenkin yli ajattelemalla, että onhan minulla omassakin hyllyssä Astrid Lindgren - Elämän kuvat -kirja, jossa on upeita kuvia koko kirjan täydeltä.

Teoksessa kerrataan Astrid Lindgrenin elämänvaiheita varsin kronologisesti, mutta hänen lapsuudestaan ei kerrota paljoakaan. Jens Andersen ei missään vaiheessa tee sinunkauppoja kohteensa kanssa, vaan Astrid Lindgren on alusta loppuun asti Astrid Ericsson/Lindgren. Tämä on toki pieni juttu, mutta minusta tällainen muodollisuus (kuten sekin, että Lindgrenin tytär Karin käyttää äidistään etunimeä häntä muistellessaan) tekee kohteesta etäisen. Mitään törkypaljastuksia en todellakaan edes toivonut, mutta tunnetasolla Tämä päivä, yksi elämä ei juurikaan koskettanut.

En väitä, etteikö Andersen kertoisi Lindgrenin henkilökohtaisesta elämästä ja arjesta, sillä kyllä hän niistäkin kirjoittaa, mutta minä koin kirjoittajan painottavan Lindgrenin töitä ja myöhempinä vuosina poliittista aktiivisuutta. En osaa edes järkevästi perustella, mistä tällainen kokemus kumpuaa: kirjassa nimittäin on aika paljonkin lainauksia Lindgrenin päiväkirjoista, joissa hän pui myös tunteitaan esimerkiksi poikansa syntymästä ja hänestä erossa olemisesta, sotavuosista ja aviokriisestiä. Silti, minä jäin kaipaamaan jotakin vaikeasti määriteltävää, läheisempää näkökulmaa.

Minulle Tämä päivä, yksi elämä ei ollut sellainen napakymppi kuin odotin. Mutta erittäin asiallinen elämäkerta se kuitenkin kiistatta on.

Kalle mestarietsivä

Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä

WSOY:n äänikirja 1986, 5h 5min.

Lukija: Jarmo Heikkinen

Kalle mestarietsivä on yksi lapsuuteeni vahvasti liittyvistä hahmoista. Kuuntelimme tämän kasettikirjan (kyllä, 6 c-kasettia) isosiskoni kanssa monen monta kertaa ja Vakoilijan käsikirjan ohella se oli luultavasti yksi loputtomien salapoliisileikkien innoittaja. Olen ostanut tämän omaksi kirjaston poistomyynnistä ja odottanut, milloin omat lapset malttaisivat keskittyä Kallen ja hänen ystäviensä seikkailun kuuntelemiseen. Olosuhteet olivat suotuisat, kun innostuimme palapeleistä. Rakentelimme isoja palapelejä ja kuuntelimme samalla Kalle mestarietsivää - paitsi niinä hetkinä, kun ikivanhat kasetit olivat kuluneet pelkäksi suhinaksi. Onneksi kasetit enimmäkseen toimivat. Ja näköjään tästä on olemassa CD-painoskin, joka luultavasti löytyy kirjastosta.

Kalle Blomkvist, Eva-Lotta ja Anders muodostavat toisen joukkueen Ruusujen sodassa. Vastapuolikin koostuu muutamasta naapuruston lapsesta ja välillä sota pistetäänkin tauolle ruoka-aikojen tai muiden puuhien takia. Ruusujen sota muuttuu liiankin todelliseksi, kun Eva-Lotta löytää ruumiin, eivätkä poliisit tahdo päästä murhaajan jäljille.

Juoni on selkeä ja tapahtumat jännittäviä. Murhaaja on totta kai pelottava jo ajatuksenakin, mutta todellisen rikoksen ohella Ruusujen sota jatkuu ja pitää yleistunnelman lapsillekin sopivana. Kallella ystävineen on käytössään salakieli, joka muodostuu ratkaisevan hyödylliseksi. Minä kehuskelin lapsille ylpeänä, kuinka osaan itsekin sujuvasti tuon nokkelan salakielen (jonka mukaan esimerkiksi Maija sanotaan Mom-a-i-joj-a), mutta taitoni olivatkin ruostuneet enemmän kuin luulin. Kirjan loppupuolella eräs kappale alkoi pitkähköllä salakielisellä pätkällä, jonka nohevana käänsin "Minulla on punainen norsu", mutta joka paperikirjan sivuilta paljastuikin lauseeksi "Eläköön Punainen ruusu!".

Äänikirjojen ja palapelien yhdistäminen on mainio tapa viettää sadepäivää, joita ainakin lähitulevaisuudessa näyttäisi olevan luvassa enemmän kuin tarpeeksi.

Smoolannin sankari ja muita kertomuksia

Astrid Lindgren: Smoolannin sankari ja muita kertomuksia

(Småländsk tjurfäktare och andra berättelser, 1983)

WSOY 1983, 351s.

Suom. Irmeli Järnefelt,

Laila Järvinen, 

Eila Kivikkoaho ja

Kerttu Piskonen

Kuvitus: Björn Berg

Eric Palmquist

Ingrid Vang Nyman

Ilon Wikland

Smoolannin sankarin aloitimme jo tammikuussa, mutta Herrat Lemu ja Gummi kiilasivat lukuvuoroon kesken kaiken ja tämä joutui tauolle. Astrid Lindgrenin sadut ovat viehättäviä, vaikka niistä löytyy myös paljon surullisia seikkoja. Pikku-Piiaa kohdellaan kuin pahaista piikatyttöä, Samukustin asuinolot ovat kovin ankeat ja Meerit kuolee suuren kiven alle kesken koulupäivän. Tällaisia tarinoita lukiessa lasten reaktiot ovat aina arvoitus. Joskus lapset takertuvat asioihin, jotka eivät aikuisesta tunnu niin keskeisiltä. Esimerkiksi Samukustin tarinassa 7-vuotiasta jäi vaivaamaan, miten ihmeessä Samukusti jaksoi kävellä kymmenen kilometrin matkan kaneja ostamaan ja vielä takaisin kotiin syömättä ollenkaan. Pahinta ei pojan mielestä ollut koko päivän syömättömyys, vaan käveleminen: "Mää en kyllä ikinä haluais kävellä! Äiti, kävelisitkö sää? Vai söisitkö?"

Vaikka valtaosa kokoelman saduista on melko suoraviivaisia ja arkisia, mukaan mahtuu myös hulvaton kertomus Isosisko ja pikkuveli. Isosisko yrittää parhaansa mukaan kertoa pikkuveljelle tarinaa taikamatolla matkustavasta prinssistä, jonka täytyi napata noidalta taikaomena, jotta sairas kuningas parantuisi. Pikkuveli on vain kovin malttamaton ja keskeyttää kerronnan vähän väliä. Lopulta isosisko turhautuu täysin, muta pikkuveli ei asiasta hätäänny vaan kertoo tarinan loppuun itse:

" -- sitten prinssi istui omenan päälle ja lensi Tukholmaan, ja perässä tuli matto, joka ratsasti noidalla, joka oli niin laiha että kun häntä vain nuuhkaisi, tuli heti terveeksi. Ja kuningas, joka oli jo kuollut kun sinä niin vitkastelit, painoi noidan prinssin rintaa vasten, ja silloin matto söi sen omenan, ja he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."

Yksittäisten tarinoiden lisäksi tästä kirjasta löytyy myös pätkiä Melukylän lapsista, Saariston lapsista, Lotta -tarinoita sekä yksi Eemelin seikkailukin.

Smoolannin sankari ja muita kertomuksia tarjosi mukavia iltahetkiä ja mielenkiintoisia keskustelunavauksia lasten kanssa.

Astrid Lindgrenin Satuja

Astrid Lindgren: Satuja 285s. (Sagorna, Wsoy 1987 (6. painos) suom. L.Aro, Kaarina Helakisa, Laila Järvinen, Kristiina Kivivuori, Kerttu Piskonen ja Kristiina Rikman)

Satuja on nimensä mukaisesti kokoelma Astrid Lindgrenin tarinoita. Osa saduista (esim. Punasilmäinen lohikäärme) on julkaista kuvakirjoina, osa on vain katkelmia pidemmistä kertomuksista (Katto-Kassinen, Mio, poikani Mio sekä Veljeni Leijonamieli). Alkupuolella sadut ovat leppoisia ja herttaisia, juuri sopivia pienillekin lapsille. Loppupuolella taas liikutaan synkänpuoleisissa maisemissa Veljeni Leijonamielen ja huutolaislasten kanssa.

Parasta Satuja-kirjassa on se, että siitä löytyy yksi parhaista Astrid Lindgrenin tarinoista, nimittäin Pekka Peukaloinen. Siinä Pertti joutuu viettämään päivät yksin kotonaan isän ja äidin ollessa töissä. Aika käy pitkäksi väistämättä, mutta eräänä päivänä Pertti kuulee sänkynsä alta sipsutusta. Ääntä ei aiheuta hiiri, vaan peukalon kokoinen poika, Pekka Peukaloinen, joka on juuri muuttanut rotankoloon. Oviaukko on Pertin sängyn alla ja ovenpielessä nököttää naula, jota oikein käyttämällä Perttikin muuttuu pieneksi. Pertti ja Pekka viettävät mukavia päiviä Pekan uutta asuntoa siivotessa ja sisustaessa, eikä Pertillä enää ole lainkaan tylsää vanhempien poissa ollessa.

Edelleen pidän Pekka Peukaloisesta, vaikka en oikein tiedäkään, mikä siinä niin kovasti vetoaa minuun. Ehkä se, että lapsesta on kivaa kuvitella olevansa aivan pikkuruinen tai pikkuruisen silmissä jättiläinen.

Noin puoliväliin asti luin tätä iltasatuna lapsille. Isompi poikani on kuitenkin sen ikäinen, että hän miettii paljon kuolemaa ja suree hurjasti sitä, että kaikki joskus kuolevat. Niinpä luin loppupuolen itsekseni ja se oli kyllä hyvä ratkaisu, sen verran surumielisiä ja synkkiä juttuja ne olivatkin.

---------

Minulla meinaa olla tällä hetkellä lukemisen suhteen takkuista. Aloitan kirjan toisensa jälkeen, mutta mikään ei tunnu vievän tarpeeksi mukanaan. Olen plarannut kustantamojen sivuilla syyskuvastoja ja tehnyt kirjastoon varauksia niin monta, etten tajua, missä välissä ehdin kaiken lukea. Jotenkin tämä elokuun alkaminenkin ahdistaa. Eihän nyt vielä syksy ole, mutta ihan yhtäkkiä meri muistuttaa olemassaolostaan muuttamalla tuulen jäätäväksi heti kun sieltä päin tuulee. Olen vahvasti kesäihminen: nautin helteistä ja luonnon vihreydestä, valosta ja siitä ettei tarvitse pukea montaa kerrosta vaatteita. Vaikka syksyn lähestyminen ahdistaakin, niin pakko silti myöntää että kesä on ollut mahtava: kuuma ja pitkä, sateita tuskin lainkaan! Ehkä tuo lukeminenkin jossain vaiheessa taas alkaa sujua.

Saaristosta maailmanvalloitukseen

Astrid Lindgren: Saariston lapset 235s. (Vi på Saltkråkan, WSOY, 13. painos 2004, suom. Laila Järvinen)

Saariston lapset ovat minulle aiemmin tuttuja ainoastaan tv:n puolelta, enkä ole varma olenkin yhtään jaksoa katsonut kokonaan. Aloin lukea tätä lapsille iltasatuna, mutta neljän illan jälkeen luovutin. Odotin Saariston lapsilta samanlaista leppoisaa kepeyttä kuin Melukylän lapsissa on, mutta tämä olikin yllättävän raskassoutuinen kirja. Ainakin ääneenluettavaksi koin tämän aivan liian... niin, raskaaksi.

Yksinhuoltajaisä Melker Melkerson vuokraa kesäksi talon saaresta, Saltkråkanista. Isän lisäksi perheeseen kuuluvat Malin, Johan, Niklas ja Pelle. Malinin osa perheen ainoana naispuolisena henkilönä ja lapsista vanhimpana ei ole helpoimmasta päästä, sillä hän kantaa suuren vastuun niin kodinhoidosta kuin pikkuveljistäänkin. Melker on vähän haihattelevainen ja epäkäytännöllinen mies, joka tuntuu keskittyvän lähinnä haaveiluun.

No, lapset (siis ne pojat) viettävät ihania kesäpäiviä saarella uusien ystäviensä kanssa. Sattuu ja tapahtuu kaikenlaista: rakennetaan piilomaja, ostetaan kani, hoidetaan hyljettä jne. Malin kokee ensirakkauden huumaa ja kaikki on ah, niin kovin idyllistä.

Ihan kiva kirja, mutta ei Lindgrenin parhaimmistoa minun mielestäni.

--------

Sinisen linnan kirjastossa on meneillään mukava keskustelu kirjablogeissa kiertävistä haasteista. Kerroin siellä ujostelevani haasteisiin osallistumista, koska olen blogimaailmassa vielä niin uusi tulokas. Ihanan kannustavien kommenttien rohkaisemana aloitan monen  muun kanssa Lumikin ideoiman kaunokirjallisen maailmanvalloituksen.

Pääsääntöisesti tulee luettua kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Amerikkaan tai Iso-Britanniaan. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en lähde rytinällä lukutottumuksia muuttamaan, vaan luen niitä kirjoja jotka muutenkin kiinnostavat. Mutta ehkäpä uusien maiden valloittamisen mahdollisuus rohkaisee tarttumaan toisinaan myös niihin kirjoihin, jotka muuten jäisivät mukavuusalueen ulkopuolelle.

Valloitukseni aloitan Saariston lapsilla, ruksi ruutuun Ruotsi. :)