The Witch Boy & Henchgirl

Molly Knox Ostertag: The Witch Boy
Scholastic 2017, 213s.

The Prince and the Dressmakerin ja Be Preparedin sekä Luupäiden jälkeen minulle jäi kova hinku lukea lisää hyviä sarjakuvia. Vähän summassa tuli tilattua pari albumia lisää.

Molly Knox Ostertagin The Witch Boy kertoo Asterista. Aster käy kotikoulua, jossa ei kylläkään keskitytä sen paremmin matematiikkaan kuin äidinkieleenkään, vaan tytöille opetetaan noituutta ja poikia ohjataan muodonmuutosasioissa. Aster on jo sen verran vanha (ehkä 14? en muista mainitaanko tarkkaa ikää missään vaiheessa), että hänen muodonmuutoskykynsä pitäisi jo olla käynnistynyt. Hän ei kuitenkaan ole edes kiinnostunut muuttumaan joksikin eläimeksi, vaan häntä on aina kiinnostanut enemmän tytöille tarkoitetut noituusasiat. Kun poikia alkaa kadota yksi toisensa jälkeen, Aster haluaisi auttaa pelastamaan heidät käyttämällä niitä taitojaan, joita on oppinut seuraamalla salaa tyttöjen oppitunteja. Hänelle tehdään kuitenkin selväksi, kuinka sellainen rajojen ylittäminen olisi vaarallista.

Juonellisesti The Witch Boy on hyvin suoraviivainen ja selkeä. Alkuun oikein ahdisti kaikki se sukupuolirooleihin takertuminen, mutta onneksi niistäkin lopulta hellitetään. Piirrosjälki on viimeisteltyä ja siistiä, kaikin puolin sellaista minua miellyttävää. Kokonaisuutena albumi jää sellaiseksi keskitason "ihan kivaksi" sarjakuvaksi: idea on hyvä, toteutus on hyvä, mutta mitään erityisen persoonallista tai mieleenpainuvaa tämä tarina ei tarjoa.

Kristen Gudsnuk: Henchgirl
Dark Horse 2017, 304s.

Kun valitsee luettavansa melkein summassa, joskus tulee huteja. Henchgirl oli ihan omituinen ilmestys. Kristen Gudsnukin sarjakuva-albumin päähenkilö on Mary Posa, pahisjengissä pieniä ja isoja rötöksiä puuhaileva supersankariperheen tytär. Hauska idea, mutta kirjan juoni on sekava ja parhaimmillaankin korkeintaan keskinkertainen. Semmoista supersankarisähläämistä tämä oikeastaan oli alusta loppuun.

Vaikka juonen ei tarvitse aina olla erikoisen vetävä tai omaperäinen, sarjakuvilta odotan saavani (ainakin useimmiten) visuaalisesti miellyttävää luettavaa. Henchgirlissä piirrostyyli on liian huoliteltua ollakseen pelkistettyä ja liian hutaistua ollakseen viimeisteltyä. Lopputulos näyttää suttuiselta, levottomalta ja muutenkin sellaiselta, kuin painoon olisi lähtenyt joku raakaversio.

47 Ronin & Mushashi

Olen viime päivinä lueskellut ahkerasti sarjakuvia. Mietin aiemmin tänä vuonna (hiljaa itsekseni), että sarjakuvat ovat jääneet harmillisen vähälle, mutta näköjään asia korjaantuu nopeasti.

Mike Richardson: 47 Ronin
Kuvitus: Stan Sakai
Dark Horse Comics 2012-2014, 151s.

47 Roninin bongasin Elegian blogista tammikuussa. Tein varauksen kirjastoon samana päivänä, mutta hankintaprosessi oli ilmeisesti aika pitkä, kun sitä joutui odottelemaan näin kauan. 47 Ronin on tunnettu japanilainen legenda isännättömiksi jääneistä samuraista. Minulle tarina ei ollut entuudestaan tuttu, mutta sainpahan tunnemyllerryksen poikineen, kun en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää.

Juonta en lähde tarkemmin kuvaamaan, todettakoon vain että kylläpäs kostotarina istuu loistavasti japanilaiseen ympäristöön.

Piirustustyyliltään 47 Ronin on melko kiltti. Hahmot ovat kyllä selkeästi ihmisiä, eikä mitään mustapalleronenäisiä puolieläimiä, mutta taistelukohtauksissakaan ei esitellä sisälmyksiä tai muita karkeuksia. Verta kyllä näkyy, mutta piirustustyylinsä puolesta tämä sopisi hyvin nuorillekin lukijoille. Tarinan suhteen jokainen arvioikoon itse, minkä ikäiselle se sopii.

Sean Michael Wilson: Musashi
Kuvitus: Michiru Morikawa
Shambhala 2014, 176s.

Musashi-sarjakuvan valitsin luettavaksi kahdesta syystä. Goodreads suositteli sitä minulle, koska pidin 47 Roninista ja lisäksi pikkusisko on monesti maininnut Musashin, eikä minulla ole ollut hajuakaan siitä, mistä/kenestä on ollut kyse. 

Voi voi, tällä kertaa Goodreads ei osannut ennakoida mieltymyksiäni. Ensinnäkin Michiru Morikawan kuvitus on vähän tylsää. Ei Musashi missään nimessä huonosti ole kuvitettu, mutta minulle jäi tästä turhan pönöttävä jälkimaku. Asiaa ei auttanut lainkaan se, että Sean Michael Wilsonin (setänsä tai enonsa kirjaan The Lone Samurai pohjautuva) käsikirjoitus on tylsähkö. Legendaarisen Musashin tarinaa kertoo hänen ottopoikansa ja Musashin elämä tiivistetään epäedullisesti. 

Tätäkään legendaa en tosiaan entuudestaan tuntenut, mutta tällä kertaa taustatiedoista olisi varmasti ollut apua. Pelkästään tämän sarjakuvan perusteella en voi kuin ihmetellä, mikä Musashissa oli niin ihmeellistä. Tässä esitellään mies, joka jo nuorena poikana oppi tappelemaan hyvin, maleksi kaksintaistelusta toiseen (usein myöhässä, heikentäen psykologisella taktikoinnilla vastustajansa keskittymistä) ja tuli tunnetuksi voittamattomana. Ihan varmasti japanin kulttuurihistorian tuntemisesta olisi apua tämän asian ymmärtämisessä, mutta en usko että tämä legenda ihastuttaisi minua missään olosuhteissa.

Musashi oli kuivakka lukukokemus, mutta tulipahan luettua. Ehkä tähän mieheen voisi tutustua paremmin vaikka elokuvamuodossa.