Kurttila

Erlend Loe: Kurttila

(Kurtby, 2008)

WSOY 2009, 124s.

Suom. Tuula Tuuva-Hietala

Kuvitus: Kim Hiorthoy

Pari vuotta sitten bloggasin Erlend Loen Kurt sarjan kirjasta Kurt Kuriirina. Silloin mainitsin, että sarjan paras osa on mielestäni tämä Kurttila: hulvattoman typerä kuvaus syrjäisen Kurttilan kylän kummallisesta lahkolaisryhmästä, jonka pastoriksi Kurt lukuisten onnettomien sattumusten myötä päätyy.

Kurthan on ahkera ja työtään rakastava trukkikuski. Hänen pomonsa kuitenkin pakottaa Kurtin lähtemään lomalle ja perhe suuntaa trukin nokan kohti Tukholmaa, mistä matkan on tarkoitus jatkua laivalla Suomeen ja Muumimaailmaan. Mutta matka on pitkä ja väsynyt Kurt ajaa ensin harhaan ja lopulta hiukan torkahtaessaan sillalta alas. Onneksi trukki plopsahtaa jokeen katolle kiinnitetty kanootti edellä, joten kukaan ei hukkunut (tai muutenkaan kuollut), mutta monen viikon ajelehtiminen jokea pitkin on toki iso pettymys, jos olisi mieluummin halunnut nähdä muumit.

Erään joenmutkan takaa vastaan tulee viimein kylä. Sen asukkaat ovat valkoisissa vaatteissa kulkevia ja Kirstuksen morsiamen ohjeiden mukaan eläviä himouskovaisia. Kurt pestataan pastoriksi, Anne-Lise komennetaan kotiin virkkaamaan ja lapset kouluun ja päiväkotiin opettelemaan kivoja lauluja mm. rangaistusmenetelmistä. (Joita on oikeastaan vain yksi, pippelistä puristaminen.)

Aluksi koko perhe pitää kylän elämänmenoa häiritsevänä, mutta kastetilaisuudessa Kurt iskee päänsä ja hurahtaa tyystin samoihin vinksahtaneisiin näkemyksiin kuin muutkin kyläläiset. Anne-Lise ja lapset yrittävät keksiä keinon päästä pois pelottavaksi käyneestä kylästä, mutta metsässä vaanivat sudet, eikä veneitäkään ole varastettavaksi.

Edelleen olen sitä mieltä, että Kurttila on erikoisen hyvä kirja. Tämä lukukerta ei vain ollutkaan hilpeä vaan äärimmäisen ahdistunut, sillä fanaattiset uskovaiset on aihe, joka tulee aivan liian lähelle minua. On pelottavaa lukea jotakin näin päätöntä ja samalla tietää, ettei Loen kirja loppujen lopuksi ole kovin kaukana todellisuudesta.

Jos uskonto ei olisi niin järjettömän tulenarka aihe, suosittelisin Kurttilaa luettavaksi vaikka yläkouluissa. Ylipäätään suosittelen tätä luettavaksi, sillä kirjalla saattaisi olla ahdasta ajatusmaailmaa avartava vaikutus. Tai sitten ei, kaikkihan riippuu lukijasta.

Kurt kuriirina

Erlend Loe: Kurt kuriirina

(Kurt kurér, 2010)

WSOY 2012, 286s.

Suom. Tuula Tuuva-Hietala

Kuvitus: Kim Hiorthøy

Viimeisimmällä kirjastoreissulla yhdestä hyllynpäädystä minua tuijotti tutun näköinen ukkeli, Kurt. Hymy nousi huulille välittömästi, sillä Erlend Loen Kurt-sarja on minusta hauska, eikä toki kovin perinteistä nuortenkirjallisuutta. (Suosikkiosani on ehdottomasti Kurttila, suosittelen!)

Kurt on lapsesta asti rakastanut trukkeja ja pitkään hän saikin työskennellä satamassa trukkikuskina. Tämän kirjan alkaessa tilanne on kuitenkin sellainen, että Kurt on huomannut olevansa enenevässä määrin laiturinomistaja Gunnarin henkilökohtainen avustaja, jolloin trukilla ajelulle on jäänyt koko ajan vähemmän aikaa. Kesken riemukkaiden juhlien Kurt välittää Gunnarille huolestuttavan viestin: Norja on sisällissodan partaalla. Pohjoisen kansat haluavat itsenäistyä ja kapinoivat minkä ehtivät, johtajanaan häijy Hektor Hellføkk. Kurt ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kuriiriksi viemään viestiä Gunnarin veljelle pohjoiseen. Trukkimatka Pohjois-Norjaan on pitkä, haastava ja vaarallinenkin. Matkaseuraksi Kurtille änkeää (ilman lupaa) hänen poikansa Bud, sekä salaperäinen naishenkilö.

Kurt kuriirina ei ollut ihan yhtä hulvaton kuin Kurttila, mutta Loen kielenkäytöstä - ja onnistuneesta suomennoksesta - pidin silti. Todellisessa henkilössä Kurtin yksinkertaisuus olisi tuskastuttava piirre, mutta näin kirjan sivuilla yksinkertaisuus voi olla hyväksi. Kirjan luki hyvin nopeasti, sillä fontti on suurta ja kuviakin paljon.

"Kurtin sydän paisui, kun hän ohitti Eidsvollissa rakennuksen, jossa Norjan perustuslaki allekirjoitettiin 17. toukokuuta 1814. Hellføkk saisi hävetä, hän ajatteli. Aikoo tuhota sen hienon asian, mikä täällä tapahtui? Nyt kyllä!"

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part)

Johnny Kniga 2011, 203s.

Suom. Outi Menna

Meillä vietetään synttäriviikkoa ja kaiken juhlavalmistelun keskellä Erlend Loen uusimmainen oli oikein sopivaa pääntyhjennyslukemista. Olen lukenut Loelta aiemmin muutamia kirjoja. Supernaiivista pidin valtavasti, Kurttilasta myös, mutta L oli lupaavan alun jälkeen kovin tuskainen luettava.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on huvittava, mutta ei kovin mieleenpainuva kirja. Telemannit, 5-henkinen norjalaisperhe, vuokraa Saksasta, Baijerilaisesta pikkukylästä, loma-asunnon kesäksi. Siinä missä perheen äiti tutustuu innokkaasti sekä paikallisiin maisemiin että ihmisiin (mm. vuokranantaja Baderiin), dramaturgi-isä lähinnä haaveilee TV-kokki Nigella Lawsonista ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää. Telemann on omituinen, rasittava ja itsekeskeinen eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä tahdikkuudesta. 

Takakannessa kirjan sisältö kuvataan osuvasti: "Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on sekä taitavaa parodiaa taiteentekemisen vaikeudesta että lakoninen analyysi mielikuvitukseensa hukuttautuvan miehen sielunelämästä."

Tämän kirjan jälkeen minulle tuli sellainen olo, että en varmaan uskalla lukea Supernaiivia uudestaan. Muistot ovat tosiaan positiivisia, mutta mitä jos kirja onkin menettänyt tehonsa? Kumpi on muuttunut enemmän, minä lukijana vai Loe kirjailijana?

Myös Kirjavan kammarin Karoliina on lukenut tämän kirjan.