Hilja Valtonen: Kinkku

Hilja Valtonen: Kinkku

Suomen Opettajain Raittiusliitto 1960 (2. painos), 155s.

Tämä Hilja Valtosen nuortenkirja osui silmiini kotikotona, kun autoin äitiä lastaamaan kirjoja takaisin hyllyyn pienen remontin jälkeen. Aiemminkin olen kyllä Kinkun nähnyt, mutta vasta nyt hoksasin kiinnittää huomiota kirjailijaan. Lainasin kirjan ja kun koko perhe sairastui kerralla, kaipasinkin jotakin juuri tällaista, helppoa ja viatonta luettavaa.

Kinkku ei nimestään huolimatta ole jouluinen kertomus, vaan kirjan Kinkku on eräs pieni kalliosaari Saimaalla. Sisarukset Asko, Timo ja Leena löytävät uponneen veneen Kinkun rannalta, ostavat veneenhylyn tehtaanjohtajalta ja vuokraavat tehtailijalta myös Kinkun (kymmeneksi vuodeksi, 100mk/vuosi). Veneen hytin lapset siirtävät vanhempiensa avustuksella Kinkun korkeimmalle huipulle kesämökiksi. Pieni lautasaunakin rakennetaan ja Kinkulla yöpyessä sauna on äidin nukkumapaikka. Lapset nukkuvat mökissä ja isä veneen alla. Lapset ovat tietenkin hyvätapaisia ja neuvokkaita, aina yleviä ja oikeamielisiä.

Koska kirjan on kustantanut Suomen Opettajain Raittiusliitto, alkoholia ja tupakkaa paheksutaan suurieleisesti ja ehdoitta. Lapset muun muassa pelastavat muutaman päihtyneen miehen hukkumiselta. Kun lapset auttavat poliiseja nappaamaan vankikarkurin, lapset päättävät yksimielisesti tallettaa kiinniottopalkkion pankkiin, jotta vanki saa itse rahat vapautuessaan vankilasta. Näin hänen ei enää tarvitse hairahtua alkoholiin ja muihin paheisiin. Lapset myös tekevät ystäviensä kanssa juhlallisen raittiuslupauksen, josta aiotaan pitää kiinni elämän loppuun asti.

Valistus on tässä kirjassa niin korostettua, että väkisinkin mietin, onko tämä tapa oikeasti ollut joskus tehokas? Minua sormella osoittelu ja mustavalkoisuus huvitti, mutta jos joku olisi laittanut minut lukemaan tämän "puhuttelumielessä", olisin varmasti vain ärtynyt. Jos jättää huomiotta lukuisat soo-soo -kohdat, on Kinkku melko perinteinen suomalainen seikkailukirja. Lapset saavat olla saaressa keskenään, soudella sinne ja takaisin aina tarpeen vaatiessa. Aikuiset ovat pääasiassa sivuroolissa, vaikka osallistuvatkin jonkin verran saarella puuhailuun ja nauttivat siellä viettämästään ajasta.

Hauska ja kevyt luettava, joka tarjosi flunssaiselle päälle sopivaa viihdykettä.

Poikamiestyttö

Hilja Valtonen: Poikamiestyttö

Otava 1966, 223s.

Poikamiestyttö on ensikosketukseni Hilja Valtosen kirjoihin. (Uskon nähneeni Vaimokkeen tai Varaventtiilin elokuvana, mutta sitä ei tässä tapauksessa lasketa.) Nimen perusteella odotin Poikamiestytöltä jotakin annipolvamaista kerrontaa itsenäisen, tuittupäisen nuoren naisen "taistelusta" innokkaita kosijoita vastaan. Mielestäni tämä oli kuitenkin hiukan totisempaa kirjallisuutta, vaikka kyllä kirjan päähenkilö Pia "Pii" Löytty onkin itsenäinen nuori nainen ja niitä liehittelijöitäkin löytyy.

Piin lapsuus on idyllinen, vaikka kaikki kyläläiset eivät katsokaan hyvällä sitä että poikamiehellä on kasvattitytär. Isi, oikealta nimeltään Isidol Stenman, on naimaton sotainvalidi, jonka toinen jalka on amputoitu puolireidestä. Yhdessä topakan karjalaistytön, Riikan, kanssa arki sujuu kuitenkin rutiinilla. Vasta aikuisena Piille selviää vähitellen, kenen lapsi hän oikeasti on.

Vaikka tietynlainen vakavuus ja apeus on läsnä koko ajan, Poikamiestyttöön mahtuu runsaasti myös ihmissuhdesotkuja ja nuorten naisten rentoa yhdessäoloa. Valtosen kieli yllätti, sillä se tuntui hyvin nykyaikaiselta. Yksi asia minua jäi tässä vaivaamaan. Jos Pii on löydetty hylättynä Stenmanin oven edestä ilman viestiä, mistä hänelle valikoitui sukunimeksi Löytty?

Valtosta on kehuttu todella paljon ja aion lukea häneltä jotakin muutakin. Ruskapäiviä löytyy omasta hyllystä, mutta ehdotuksia seuraavaksi Valtoseksi vastaanotetaan mielellään. :)