 |
| Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Are All Completely Beside Ourselves, 2013) Tammi 2015, 362s. Suom. Sari Karhulahti |
Kuinkahan monta blogitekstiä olen aloittanut toteamalla, että "tätä kirjaa olen odottanut todella paljon"?
No, tässä jälleen yksi paljon odotettu teos. Etukäteen kuulin, että Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme olisi yllättävä, ravisteleva ja häkellyttävä. Välttelin arvioiden lukemista, sillä en halunnut etukäteen edes aavistella, mikä se kirjan tarjoama shokkielementti olisi. Enkä tosiaankaan arvannut.
Kirjan kertojana on Rosemary, joka aloittaa tarinansa kertomisen keskeltä. Lukijalle selviää, että yliopistossa opiskelevan Rosien perhe on kokenut suuria menetyksiä. Ensin Rosien sisko on kadonnut ja sitten isovelikin on lähtenyt. Kummastakaan Rosie tai kumpikaan vanhemmista ei puhu käytännössä ollenkaan. Fowlerin kerrontaa voisi kuvata härnääväksi. Lukija pakotetaan tekemään omia olettamuksiaan menneisyyden tapahtumista ja väitän, että jokainen yllättyy. Asioiden selkiytyessä Fowler pääsee käsittelemään suuria eettisiä kysymyksiä.
Ikävä kyllä minä koin kerronnan tyylin ja aiheen olevan niin ristiriitaisia, että koko kirja menetti makunsa. Aiheen kiistattomasta kiinnostavuudesta huolimatta Fowlerin asenne oli häiritsevä, vähän samaan tapaan lukijaa aliarvioiva kuin Jussi Valtosen kirjassa He eivät tiedä mitä tekevät. Aivan kuin lukijalle pitäisi alleviivata ja korostaa aivan kaikkea, jotta tämä osaisi varmasti ajatella. Fowlerin mieltymys erikoisiin sanoihin kävi sekin hyvin selväksi.
Kirjan idea on ilman muuta omaperäinen ja hyvä. Harmi, ettei tarina yllä idean tasolle.
Lopuksi on todettava jälleen kerran sekin, että onneksi lukijoita on erilaisia. Vilpittömästi toivon tälle kirjalle paljon lukijoita ihan vain niiden teemojenkin takia. Toivon jääväni vähemmistöön lukupettymykseni kanssa.
