Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015, 248s.
Kun aika loppuu alkoi putkahdella esiin siellä täällä ympäri internetiä, pakahtuneiden kehujen saattelemana. Olen melkoinen tunteilija ja nyt tuntui olevan sopiva väli oikein kunnolla hätkähdyttävälle tarinalle.
Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen, missä välinpitämätön suhtautuminen ilmastonmuutokseen ei ole enää mahdollista. Eräänä tavallisena päivänä joku nousee Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua ohikulkijoita.
Tarinaa kertoo omasta näkökulmastaan kolme ihmistä: Laura Anttila sekä hänen lapsensa Aava ja Aslak. Laura on luennoinut ilmastonmuutoksesta jo vuosikausia, Aava opiskellut lääkäriksi päästäkseen mahdollisimman kauas Suomesta ja Aslak on lähes stereotyyppinen syrjäytynyt, mielenterveysongelmainen nuori. Aslak on se satunnaisesti uhrinsa valitseva ampuja.
Kerronta painottuu hyvin paljon Lauraan ja Aavaan. Joukkosurmaajan läheiset on melko helppo sivuuttaa ja keskittyä uhrien läheisten tuskaan. Mutta luonnollisesti suru kuuluu myös tekijän läheisille. Heidän osakseen voi tulla myös vaikeasti määriteltävä syyllisyys: olisiko tämän voinut ennustaa? Estää?
Minusta tässä kirjassa on aivan liian paljon aiheita. Yllättäen koin Aslakin lähes sivuhenkilöksi, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla se keskeisin. Laura ei koskaan haaveillut lapsista, mutta miehen toiveesta hän kuitenkin perusti perheen. Parisuhde on väljähtänyt ja Lauran sänkyä on lämmittänyt toinenkin mies. En oikein hoksannut, mikä Lauraa ja Eerikiä edelleen piti yhdessä, kun aviomies ei tuntunut herättävän Laurassa oikein minkäänlaisia tunteita. Eerik oli hahmona täysin ulkopuolinen, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä perheen kolmen muun jäsenen kanssa. Lauran osuuksia lukiessa tuli lähinnä sellainen olo, että äiti yrittää setviä omaa elämäänsä eikä suhdetta poikaansa tai pojan ongelmia. Aavan uravalinnan syitä ja halua työskennellä kriisialueilla, mahdollisimman kaukana kodista puidaan niitäkin pitkään ja hartaasti. Aslak taas pääsee ääneen harmillisen vähän ja syyt hänen teolleen jäävät mielikuvituksettoman ennalta-arvattaviksi.
Hirvosen kieli on kaunista, mutta paikoin makuuni turhankin teatraalista. Lukeminen oli sulavaa, mutta sitä tunnehyökyä en päässyt kokemaan. Odotukset olivat korkealla, joten ehkä pettymys oli väistämätön.
