Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö

Otava 2013, 360s.
Arvostelukappale

Melko vanhaksi piti elää, ennen kuin luin ensimmäisen Enni Mustosen kirjan! Paitsi että olen kyllä lukenut monta Kirsti Mannisen kirjaa, mutta eihän niitä lasketa, vaikka samasta ihmisestä onkin kyse... Syy Enni Mustosen kirjojen välttelyyn on vähintäänkin kyseenalainen. Lapsena meidän piti monesti tuoda kirjastoautolta lukemista myös äidille ja kuskisedälle esitettiinkin aina sama kysymys: "oisko äitille jotakin lällyä?". Useimmiten se kotiin kannettu "lälly" oli Enni Mustosta. Näin siis Mustonen leimautui lällykirjailijaksi ja ajattelin että minähän en mitään rakkaushömppähöttöä lue.

Mustosen uusin romaani, Paimentyttö, herätti kuitenkin mielenkiintoni heti kun sen kustantajan uutuuskuvastossa näin. Tämä kirja avaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan, jossa päästään seuraamaan orvon Ida-tytön silmin tunnettujen kulttuurisukujen elämää. Ensimmäisessä osassa tutustutaan nuoreen Idaan, joka päätyy paimentytöstä navettapiikapestin kautta sisäpiiaksi Topeliuksen taloon. Yleensä suhtaudun nihkeästi todellisista henkilöistä kirjoitettuihin fiktiivisiin tarinoihin, mutta Mustonen onnistuu hivuttamaan Topeliusten elämän tarinaan sen verran vaivihkaa, ettei asia häirinnyt minua.

Rakastan arkisia kuvauksia entisaikojen maatalojen elämästä ja sellaista Paimentytössä kyllä riittää. Askareita riittää tekeville käsille niin, ettei unellekaan aina jää kovin paljon tilaa. Ja vaikka Idaa elämä tuntuu potkivan molemmilla jaloilla ja lyövän vielä halolla päähän, ei Ida jää surkeuteensa muhimaan, vaan jatkaa sinnikkäästi elämistä kykyjensä mukaan.

"- Ida tycker väl om att läsa? hän kysyi hymähtäen minut nähdessään.
Pidinkö lukemisesta? Eihän mikään ollut hauskempaa kuin sukeltaa tarinoihin, joissa sai matkustaa mihin tahansa, kulkea linnoissa ja erämaissa, kohdata vaaroja ja seikkailuja ja selviytyä niistä voittajana."

Jos jotakin jäin kaipaamaan, niin pohjanmaan ruotsia. Etenkin, kun Topeliusten taloon tulee hetkeksi Pohjanmaalta ruotsinkielinen piika, jolla on perheessä kielivaikeuksia, olisi ollut oiva paikka antaa pieni näyte murteen omalaatuisuudesta. Minä en osaa hyvin edes kouluruotsia, mutta tämä Kokkolan ruotsi on jotakin ihan käsittämätöntä! Oletan, ettei Uusikaarlepyyn ruotsi hirveästi tästä eroa. (Paikallisesta murteesta on olemassa kirjakin, Grundsprååtji, jota en kylläkään ole lukenut.) Jos osaisin, pistäisin tähän väliin jonkun näytteen, mutta kun en osaa.

Topeliuskin alkoi kirjan myötä kiinnostaa aiempaa enemmän. Topeliuksen lapsuudenkotiin, Kuddnäsiin, on meiltä matkaa noin 50km, mutta en ole siellä koskaan käynyt. Ehkä tänä kesänä olisi jo korkea aika!