Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018, 363s.

Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu vei kerralla mennessään, Synninkantajat vaati minulta huomattavasti enemmän keskittymistä. Taivaslaulun kuvaamat olosuhteet ja tapahtumat, suurperheet ja ehkäisykielto, ovat Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneelle arkisia sioita, vaikka ei itse lestadiolaisliikkeeseen kuulukaan.

Synninkantajissa eletään kuitenkin 1970-luvun loppua, hoitokokousten nousuaikaa. Uskovat halutaan lokeroida selkeisiin, korkeaseinäisiin karsinoihin, joista ei vääräuskoisten maailmaan saisi edes kurkistaa. Kiellettyjä ovat yhtä lailla E-liikkeessä asiointi, television katselu kuin seurakunnan kuorossa laulaminenkin, vääräuskoiseen rakastumisesta nyt puhumattakaan. Varsinaisia hoitokokouksia Rauhala ei kirjassaan juurikaan kuvaa, mutta niiden vaikutuksia ihmisiin sitäkin enemmän.

"   Nuo ovat vaikuttavia tarinoita, Taisto. Mutta en minä kyllä näe tämän päivän tapahtumilla yhteyttä niihin, se on mielikuvitusta. Sinä et ole Aabraham, Jeesus etkä Adlercreutz. Nyt ei uhkaa sota eikä vedenpaisumus.
   Minä puhun historiallisista tosiasioista, Aliisa, en itsestäni. Sinä se olet tuollainen viisastelija, josta ei saa koskaan otetta.
   Taisto, minä en halua olla otteessasi.
   Tuo menee liian pitkälle, miten sinä ilkeät! Vihjatakin, noin, niin kuin, epähenkisesti!"

Aaronin Taisto-pappa on luontoa lempeästi tutkiva ja hyvin ymmärtävä mies, joka puhuu seurakansalle jyrkin, tuomitsevin sanoin. Hoitokokouksissa tunnustetaan syntejä ja pyydetään niitä anteeksi, mutta miten käy niiden, jotka haluavat säilyttää uskon lempeyden? Aliisa-mummi haluaa tukea sydänsuruista tytärtään eikä hän tahdo katkoa välejään herätysliikeeseen kuulumattomiin kyläläisiin. Aaron rakastaa sekä pappaa että mummia ja toivoo kaikkien pääsevän aikanaan taivaaseen Jeesuksen luo.

"Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen."

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain tarinasta kiinni. Itselle hyvin vieraaksi jääneet tavat oli vaikea ottaa vastaan, vaikka samanlaisia ylilyöntejä tapahtuu herätysliikkeissä (ja muuallakin) edelleen. Aroonin, Taiston, Aliisan ja Auroora-tädin tarinoiden väleissä kulkee matkakertomus, jonka kirjoittajan henkilöllisyys selviää vasta kirjan loppupuolella. Viimeisten lukujen ajan itkin, kun ymmärsin mitä tulee tapahtumaan ja hoksasin kunnolla henkilöiden väliset suhteet.

Kieleltään Synninkantajat on todella kaunis. Rauhalan teksti on hiottua ja niin upeaa, että minun piti lukea ensimmäiset 30 sivua uudestaan, koska ensimmäisellä lukukerralla vain ihastelin kieltä, enkä pystynyt samaan aikaan kiinnittämään huomiota tapahtumiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013, 281s.

Ennakkokappale

Olen koko blogiaikani ollut tarkka siitä, että bloggaan kirjoista lukemisjärjestyksessä. Nyt on pakko poiketa tavoista ja blogata viimeksi lukemastani kirjasta ennen paria muuta, sillä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei anna ajatuksilleni muuten rauhaa.

Vilja ja Aleksi ovat vielä nuori aviopari, mutta jo neljän lapsen vanhemmat. Yksi raskaus on mennyt kesken ja Vilja on synnyttänyt myös kuolleen vauvan. Pienten lasten vanhemmuus ja kodin hoitaminen on raskasta ja jatkuva raskaudenpelko piinaa niin Aleksia kuin Viljaakin, mutta vanhoillislestadiolaisuus kieltää kaikenlaisen ehkäisyn käytön. Kun raskaustesti jälleen kerran näyttää kahta viivaa, ennen kuin nuorimmainen on täyttänyt vuottakaan, Vilja alkaa vaipua epätoivoon.

Lestadiolaisyhteisön tavat, näkemykset, odotukset, käytännöt ja arki avautuvat Rauhalan kirjassa luontevasti ja tietynlaisella hellyydellä suurista kipupisteistä huolimatta. Koska itse olen kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa lestadiolaisuus on voimissaan ja siten lähellä myös muiden ihmisten arkea, en osannut hätkähtää tai tyrmistyä oikein mistään. Muistan senkin perheen, johon syntyi alkuvuodesta kaksoset ja loppuvuodesta vielä yksi vauva. Ja sen, jossa lasten nimet muodostivat kuin loppusointuisen runon. Vaikka Taivaslaulu avaakin tietynlaisen tirkistysluukun lestadiolaisuuteen, en kokenut kirjaa tirkistelevänä vaan tunsin monen asian selkiytyvän. En edelleenkään hyväksy yhteisön asettamaa ehkäisykieltoa, mutta jollain tasolla ymmärrän sen. Ymmärrän myös sen mahdollisesti kaksijakoisen suhtautumisen jatkuvasti kasvavaan lapsilukuun: voimat voivat olla vähissä, mutta kuinka voisi "sortua" ehkäisyyn ja sen jälkeen aikojen lopussa kohdata Jumalan, joka haluaa tietää missä ovat ne lapset, jotka teille annettiin.

Kielellisesti Taivaslaulu on upea. Mielettömän upea. Näkökulmat vaihtelevat Viljasta Aleksiin, välillä ääneen pääsevät lapset leikkiensä kautta. Toisinaan lainataan nimetöntä blogia, jossa pohditaan uskonkysymyksiä. Olisin voinut lukea kirjan nopeasti, mutta en halunnut. Halusin pysähtyä pohtimaan asioita, sulattelemaan ajatuksia. Halusin antaa kananlihalle nousseen ihoni laskeutua tavalliseksi taas.

Tuntuu, että voisin kirjoittaa tästä kirjasta loputtomasti, mutta teidän onneksenne en ehdi. (Sisko lapsineen, äiti ja toinen pikkusisko tulevat tänään kylään ja haluan antaa kirjan heille luettavaksi. Pikkuisen pitäisi siivotakin ennen vieraiden saapumista.)

Taivaslaulu on sellainen kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen lukijan käsiin.

"Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa."