Kuolema kintereillä

Robert Galbraith: Kuolema kintereillä
Otava 2023, 957s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Lukeminen ei ole sujunut kauhean hyvin nyt alkuvuodesta, mutta tän uusimman Cormoran Striken kohdalla sellaista ongelmaa ei ollut ollenkaan. Olisin halunnut lukea tätä tuntikausia ja niin teinkin, mikäli esim. työt tai muut velvollisuudet eivät olleet esteenä.

Etsivätoimistoon ottaa yhteyttä mies, jonka jo aikuinen poika on ollut vuosia tavoittamattomissa. Olinpaikka on tiedossa: poika on liittynyt Universaaliin Humanitaariseen Kirkkoon, jonka jäsenet elävät eristyksissä muusta maailmasta. Paitsi silloin, kun rekryävät lisää jäseniä tai ovat keräämässä rahaa. Toinen etsivätoimisto on yrittänyt tavoittaa poikaa tuloksetta, joten asiakas kääntyy Cormoran Striken ja Robin Ellacottin puoleen. 

Tarina käynnistyy jouhevasti ja sulavalla tavallaan Galbraith/Rowling kuljettaa sekä "päätarinaa" että etsivätoimiston muita juttuja ja ihmissuhdekuvioita hyvässä tasapainossa. Takakansiteksti paljastaa, että Robin liittyy Universaaliin Humanitaariseen Kirkkoon saadakseen sisäpiirin tietoa kirkosta ja sen toimintatavoista sekä todisteita mahdollisista väärinkäytöksistä. Nämä Robinin osuudet ovatkin kirjan ahdistavinta antia. Suhteeni uskontoihin ylipäätään on nihkeä, mutta nämä hurmioituneet lahkot ovat erityisen vastenmielisyyden kohteena. Galbraith kuvaa hyvin sitä, miten suljetussa, tarkkaan rajatussa ja aikataulutetussa ympäristössä, nälkäisenä ja fyysisesti uupuneena on todella vaikeaa yrittää pitää kiinni omista ajatuksistaan ja näkemyksistään.

Kuolema kintereillä on paksu kirja, mutta minusta siinä ei ole yhtään tyhjäkäyntiä. Jännite pysyy yllä hyvin ilman että sisältö tuntuisi liian täyteen tupatulta. Ihmissuhdekuviot ovat edelleen erittäin ärsyttäviä ja turhauttavia, mutta sentään yksi inhokkihahmoni poistuu viimeinkin kuvioista. Toisaalta yksi todella vastenmielinen ilmaantuu joukkoon, mutta jospa hänestä ei tule pysyvää hahmoa...

Vaikka kirjan kerronta on jouhevaa ja lukeminen ripeää, käännös olisi kaivannut vielä pientä viilaamista. Ilmeisesti käännösaikataulu on ollut tälläkin kertaa todella tiukka, mutta mieluummin odottaisin käännöstä vähän pidempään, kuin kompastelisin sellaisiin sanatöksähdyksiin kuin trusti, trikki, pasaasi ja lyhyet kengän korot... (Pari muutakin olin kirjoittanut ylös, mutta nyt en sitä lappua löydä.)

Joka tapauksessa suosittelen edelleen Cormoran Strike -sarjaa niille jotka kaipaavat jännitystä, mutta eivät raakuuksien yksityiskohtaista kuvausta; (pääasiassa) todella sujuvaa tekstiä ja ärsyttävyydessäänkin todentuntuisia henkilöhahmoja.

Sysimusta sydän

 

Robert Galbraith: Sysimusta sydän
Otava 2023, 1054s.
Suom. Ilkka Rekiaro
Runokatkelmat suomentaneet:
Riina Vuokko & Sirkka-Liisa Sjöblom

Tätä uusinta Cormoran Strike -kirjaa olen odottanut ihan kihisten innosta. Pääsinkin lukemisessa hyvään vauhtiin, kun otin tämän mukaan päivystykseen, missä odotin vuoroani viitisen tuntia.

Kuten tiedätte, luen todella vähän rikoskirjallisuutta tai jännäreitä tai mikä tämän sarjan genre nyt ikinä onkaan. Joka tapauksessa olen tykännyt näistä paljon muun muassa helppolukuisuutensa ja sopivan mutkikkaiden juonien ansiosta. Sekä tietysti sen ansiosta, mitä Cormoranin ja Robinin välillä onkaan meneillään.

Sysimusta sydän alkaa aika pitkällä esinäytöksellä, mutta kun päästään kirjan varsinaiseen rikostapaukseen, se valtaa näyttämön täysin. Tällä kertaa yritetään selvittää puukottajaa ja sitä varten täytyy uppoutua erääseen youtube-sarjaan ja sen innoittamaan nettipeliin ja vaikka mihin muuhun.

Periaatteessa Sysimusta sydän on oikein letkeää luettavaa. Suomennoksessa on kuitenkin muutamia kömmähdyksiä, joista eniten takkusin gendereiden (juuri tuossa muodossa), kaikututkimuksen (ultra) ja suoraviestien (yksityisviestien siis) kanssa. Toki yli tuhatsivuisessa kirjassa oli merkittävästi enemmän hyvää suomea kuin pieniä harha-askelia, mikä lienee pääasia.

Kokonaisuutena tämä kirja ei nouse sarjan parhaimmistoon, mutta viihdyttävä se oli. Vieläpä pitkän aikaa, koska sivuja tosiaan oli reilusti. Vähän kuin olisin katsonut lempisarjan jatkeeksi tehdyn koko- ylipitkän elokuvan.

Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri
Otava 2020, 892s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Olen rakastanut Aiempia Cormoran Strike -kirjoja niin, niin paljon! Kuten blogistakin voi päätellä, luen todella vähän dekkareita tai muita jännäreitä, mutta tästä sarjasta olen nauttinut aina. Siksipä odotukset olivatkin todella korkealla ja ihan hihkuin nähdessäni, miten hillittömän paksusta kirjasta oli kyse.

Kirjan alussa Strike on istumassa iltaa vanhimman ystävänsä kanssa. Kapakan ulkopuolella Striken juttusille tulee kaksi naista, joista toinen pyytää tältä apua noin 40 vuotta aiemmin kadonneen äitinsä löytämiseksi. Strike ei tietenkään voi luvata mitään, mutta kiinnostuu kuitenkin tapauksesta niin paljon, että ottaa sen tutkittavakseen. Totta kai Striken ja Robin Ellacottin firmalla on myös muita tapauksia työn alla, mutta uuden sihteerin lisäksi palkkalistoilta löytyy myös kaksi miespuolista avustajaa.

Yksityispuolella Strike saa satunnaisia puheluita ja tekstiviestejä epävakaalta exältään Charlottelta ja Robin käy läpi vaikeaa avioeroa. Lisäksi Striken kasvattanut täti sairastaa syöpää ja kuuluisaan mutta etäiseen isäänkin liittyviä haasteita on ilmassa. 

Voi voi.
Vaikka enimmäkseen nautin lukemisesta, niin kokonaisuus oli kyllä kamala pettymys. Ensinnäkin tästä puuttui kaikki se jännite, josta olen aiemmissa osissa eniten nauttinut! Blaah! Toisekseen kirja olisi todellakin kestänyt (tiivistävää) editointia. Jos puuttui jännite, niin ei tässä jännitystäkään pääse syntymään juuri nimeksikään. 

Teksti oli kyllä sinänsä näpsäkkää luettavaa, mutta sisältö ei kyllä todellakaan yltänyt aiempien osien tasolle. Jatkoa jäin tietenkin kaipaamaan, eniten siinä toivossa että Rowling-Galbraith onnistuisi ensi kerralla paremmin.

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White, 2018)
Otava 2018, 683s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Jalkapuoli yksityisetsivä, Cormoran Strike, on yksi mun suurimmista kaunorakkauksista. Edellisen kerran pääsin nauttimaan Cormoranin seikkailuista tammikuussa 2016, eli melkein kolme vuotta sitten. Siinä ajassa ehti todella tulla jo ikävä.

Edellinen kirjahan päättyi siihen, kun Cormoran kolisteli kirkkoon kesken Robinin ja Matthew'n vihkitilaisuuden. Valkoinen kuolema alkaa hetkestä noin puoli tuntia tämän tapauksen jälkeen, eli lähtötilanne on varsin kutkuttava.

Tietysti tässäkin kirjassa ratkaistaan rikoksia, joista kaksi tuntuu kietoutuvan oudolla tavalla toisiinsa. Striken toimistoon ilmaantuva rauhaton ja sekava nuorukainen kertoo nähneensä lapsena jotain hyvin rikollista. Poliittisella puolella on tutkittavana kiristysjuttu, jota tutkiakseen Robin lähtee suorittamaan peitetehtävää. Tutkittavaa siis riittää vaikka minkälaista, mutta parasta tässäkin osassa on jälleen kerran Cormoranin ja Robinin välinen suhde. Rakastan tätä jännitettä! Tuntuu kuin koko kirja olisi latautunut puhumattomista tunteista ja pidätellyistä haluista.

Toivon, ettei seuraavaa osaa tarvitsisi odottaa yhtä pitkään kuin tätä. Tosin on annettava raikuvat aplodit Ilkka Rekiarolle, joka käänsi tämän kirjan käsittämättömän nopeasti. Alkuperäinen kirja ilmestyi nimittäin syyskuun puolivälin jälkeen ja tämä suomennos löytyi postilaatikosta heti marraskuun ensimmäisenä päivänä.

Valkoinen kuolema piti huolen siitä, että eräänä viikonloppuna en stressannut pyykeistä tai muista kotitöistä, vaan vain nautin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tämä haastekohta  on ollut ihan hirveä! Enkä nyt ihan maailman eniten haluaisi olla Robinkaan (koska sillä on ihan älyttömän kamala mies), mutta kyllä mielelläni työskentelisin Striken kanssa...

Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
(Career of Evil, 2015)
Otava 2015, 423s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Arjen kiireiden keskellä, uutta päivärytmiä opetellessa lukemiseen on ollut yllättävän vaikeaa löytää aikaa. Tai jos olisi aikaa, käyn niin kierroksilla etten osaa keskittyä. J.K. Rowling/Robert Galbraithin uusin Cormoran Strike -kirja vaikutti kaikin puolin täydelliseltä kirjavalinnalta tähän hetkeen: tarina seuraisi todennäköisesti kaavaa rikos - tutkinta - ratkaisu ja siinä samalla saisin nauttia jalkapuolen yksityisetsivän ja hänen lähes-tasavertaisen-kollegansa, Robinin, seurasta.

Pahan polku vastasi pitkälti odotuksiani. Rikos on toki aiempia tapauksia henkilökohtaisempi, sillä heti ensi sivuilla käy ilmi, että Robin on murhaajan tähtäimessä. Häitään töiden ohessa järjestävä Robin luulee töihin tullessaan ottavansa vastaan paketin kertakäyttökameroita, mutta laatikosta paljastuukin naisen jalka. Cormoran ja Robin yrittävät tietenkin ratkaista jalan lähettäjän henkilöllisyyden, varoen samalla sotkemasta poliisien työtä. Cormoranilla on heti mielessä kolme epäiltyä, mutta jo heidän jäljittämisensä on hyvin haastavaa.

Tarinan tempo on varsin rauhallinen. Tämä ei minua haitannut, sillä pidän Cormoranista ja Robinista ja mielelläni haahuilin heidän mukanaan siellä täällä. Täytyy kyllä sanoa, että kirjailija korosti ja jankutti aivan liikaa Cormoranin ja Robinin välisistä tunteista, joita kumpikaan ei haluaisi oikein myöntää edes itselleen, saati toiselle. Robinin Matthew-sulhanen on edelleen ärsyttävän pinnallinen ääliö, jolle mielelläni jättäisin jäähyväiset.

Pahan polku oli viihdyttävää, mutta pikkuruisen fonttinsa takia turhauttavaa luettavaa. Luen aina ennen nukkumaanmenoa sängyssä ja vaikka lähinäköni on ilman silmälasejakin hyvä, tämän kirjan kanssa sai kyllä pinnistellä tosissaan. Joka tapauksessa pidin lukemastani ja odotan mielenkiinnolla, millaisia tapauksia Cormoran ja Robin seuraavaksi selvittelevät.

Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

(The Silkworm, 2014)

Otava 2014, 457s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Tahmean Telegraph Avenuen jälkeen halusin lukea jotakin takuuvarmasti sujuvaa. J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama Silkkiäistoukka olikin tähän väliin sujuva kirjavalinta.

Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike palkataan etsimään kadonnutta kirjailijaa. Aiemminkin katoamistemppuja tehnyt Owen Quine on viipynyt teillä tietämättömillä tavallista pitempään, mutta vaimo uskoo tietävänsä miehensä sijainnin. Pian Cormoran kuitenkin joutuu toteamaan, ettei tämä tehtävänanto ollutkaan rutiininomainen pikkukeikka, vaan nopeasti melkoiset mittasuhteet saava murhatutkimus. Kun poliisi on jo pidättänyt heidän mielestään selkeän syyllisen, Cormoran ja hänen apulaisensa Robin tekevät kaikkensa löytääkseen todisteet oikeaa murhaajaa vastaan.

Silkkiäistoukka oli juuri niin helppoa luettavaa, kuin etukäteen toivoinkin. Kirjan teksti soljuu vaivattomasti ja juoni kehittyy miellyttävällä temmolla. Tätä olisi mielellään lukenut vaikka kellon ympäri, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä on sopivasti, samoin taustalla pilkahtelee kutkuttavasti tunteitakin.

Silkkiäistoukka oli erityisen mukava piristysruiske muuten niin ankeaan marraskuuhun.

Käen kutsu

Robert Galbraith (J.K. Rowling): Käen kutsu

Otava 2013, 463s.

Suom. Ilkka Rekiaro

En ole koskaan ollut suuri dekkareiden ystävä. Televisiosta on tullut katsottua rikossarja poikineen ja ilmeisesti nuo ohjelmat ovat tyydyttäneet dekkaritarpeeni. Robert Galbraithin salapoliisiromaani olisi ihan varmasti jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, ellei sen kirjoittajaksi olisi paljastunut J. K. Rowling. Joko salanimen käyttö oli laskelmoitu markkinointikikka tai sitten Rowling halusi ihan aidosti kokeilla uuden genren haltuunottoa ilman kuuluisan nimen tuomia paineita. Joka tapauksessa minun luettavakseni Käen kutsu valikoitui puhtaasti Rowlingin vuoksi: olen lukenut Potterit pari kertaa ja ihastuin myös Paikkaan vapaana.

Cormoran Strike on Afganistanin sodassa vammautunut entinen sotilaspoliisi, nykyinen yksityisetsivä. Asiakkaita, ainakaan maksavia sellaisia, ei liiemmin ole, eikä ihmissuhderintamallakaan mene lainkaan hyvin. Strike saa tutkittavakseen huippumallin itsemurhan, jota tämän adoptioveli ei halua uskoa itsemurhaksi. Väliaikaisen sihteerinsä, Robinin, avustuksella Strike yrittää kaivaa esiin totuutta nuoren, uskomattoman kauniin naisen kuolemasta.

Käen kutsu vastaa hyvin käsitystäni perinteisestä dekkarista. Tapausta tutkitaan perinpohjaisesti, rauhalliseen tahtiin ja lopussa pamautetaan ilmoille yllättävähkö loppuratkaisu. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja kerronta miellyttävän soljuvaa. Silti lukeminen melkein puudutti. Ehkä olen liian tottunut siihen, että rikokset ratkaistaan alle tunnissa (miinus mainoskatkot) ja siksi Käen kutsu tuntui etenevän hitaasti. Toisinaan minua kiinnosti enemmän itse Cormoran, kuin hänen tutkimansa tapaus. Robin taas jäi sellaiseksi näppäräksi sidekickiksi, joka hoiti ne hommat joihin pomo itse ei pystynyt/ehtinyt, mutta oli tarvittaessa helppo sivuuttaa.

Tarinan uskottavuudesta en osaa sanoa mitään, mutta pienistä motkotuksista huolimatta kirja oli kokonaisuudessaan oikein hyvä. Ei minusta dekkarifania tämän perusteella ole tulemassa, mutta mikäli Cormoran ja Robin ratkovat tulevaisuudessa lisää rikoksia (kuten vahvasti epäilen), luen kyllä heidän tapauksistaan mielelläni.