Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
Sanasato 2016, 76s.

Pekka Kytömäen toinen runokokoelma, Valo pilkkoo pimeää, on ihastuttavalla tavalla sekä omanlaisensa, että samanlainen kuin edeltäjänsä, Ei talvikunnossapitoa. Jälleen kansien välistä löytyy sekä haikuja että hieman pidempiä runoja, aiheet vaihtelevat kissoista kirjoihin ja rakkauteen. Ja muihinkin asioihin.

Jotkut huijaavat
tiensä läpi elämän
saamatta tietää,
ovatko petkuttaneet
itseään vai muita.

Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Kytömäki käyttää edelleen sanojaan harkiten ja oivaltaen. Tunnustan, että ensimmäisellä lukukerralla olin niin innoissani, että "oikoluin" pari runoa ihan väärin. Onneksi toisella lukukerralla maltoin jo antaa sanojen puhua itse, sillä onhan tämä seuraavakin oikein luettuna aivan ihana:

Aurinko vetää
pilven eteen
sädekaihtimen.

Jos siis kaipaat helppoa mutta sisällöltään antoisaa runolukemista, suosittelen tarttumaan kumpaan tahansa Kytömäen kirjoista. Toki mieluiten molempiin.

Linnut näkevät 
muovisen perintömme.
Ihme että ne
vielä laulavat meille.

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Sanasato 2015, 91s.

Rypytön otsa
kuin pokkarin selkämys
ilman lukijaa.

Ostin Pekka Kytömäen runokirjan Ei talvikunnossapitoa kirjamessuilta heti perjantaina. Tarkoitus oli lukea tämä vasta joskus myöhemmin, ehkä jonakin tunnelmallisena syyspäivänä puuskaisen tuulen vihellellessä nurkissa, takkatulen lämmössä. Lapset muka leikkisivät sopuisasti keskenään niin kauan, että äiti saisi kaikessa rauhassa nautiskella runoista.

Mutta sitten sain facebookitse (kyllä, tämä on varmasti oikea termi) kuulla, että ostoksessani on jonkinlainen omistuskirjoitus ja koska se oli tietysti pakko kurkistaa heti, tulin samalla lukeneeksi myös kaikki runot. Pötköttelin hotellin sängyllä ja vähän väliä hörähtelin, hihkuin ja kurottelin näyttämään kirjaa viereisellä sängyllä istuvalle siskolle, että kato nyt tätäkin!

Ilmaiset itseäsi
lompakollasi.
Aika köyhää.

Kytömäen runoissa on mahtavia oivalluksia ja huomioita. Hän käyttää sanoja nokkelasti, mutta ei sorru liikaan kikkailuun. Sanamäärältään niukkoihin runoihin on saatu mahtumaan suuria ajatuksia. Läsnä on kaupunki, luonto ja ihminen. Ihmisyys, vanhemmuus ja arki.

Alkaa ramaista
kuin työtuoli olisi 
pilkkijakkara.

Nautin tästä runokokoelmasta valtavasti. Olen tässä blogatessa tullut lukeneeksi kirjan uudestaan, eikä runojen viehätys todellakaan ainakaan vähene lukukertojen karttuessa. Itse asiassa huomasin, että moni ensilukemalta tunteen A herättänyt runo sai aikaan toisenlaisen reaktion.

Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät
ennakkoluulot.

Kaikki kokoelman runot eivät ole haikuja, vaikka tähän postaukseen näköjään pääasiassa niitä valikoituikin. Kokoelman runoja yhdistää vaivattomuus: näitä runoja ei varmasti ole pakolla väännetty, vaan niistä hohkaa luontevuus ja tietynlainen maanläheisyys.

Luojan luomia.
Luomenpoistoleikkausta
voisi harkita.

Olisi mahdotonta (ja aivan tarpeetontakin) valita kokoelmasta yksi suosikkiruno. Kuten tästä postauksestakin näkee, minua puhuttaneita/naurattaneita/koskettavia runoja löytyy aika tavalla.

Kirkon pihassa
kyltti opastaa
pelastustielle.
Kumma kyllä alaspäin.

Pekka Kytömäen siskon, Anni Kytömäen Kultarinta oli huikean hieno lukukokemus, eikä Ei talvikunnossapitoa ole ollenkaan pekkaa pahempi.