Tove Jansson: Haru, eräs saari
WSOY 1996, 102s.
Suom. Liisa Ryömä
Kuvat: Tuulikki Pietilä
Tuulikki Pietilän grafiikalla kuvitettu Haru, eräs saari oli ihanan rauhoittavaa luettavaa äitienpäiväviikonlopuksi. Kirjassa Tove Jansson kuvailee elämää Klovharun pienellä saarella Pellingissä, Suomenlahdella. Saaren keskellä on pieni laguuni, joka laskuveden aikana muuttuu järveksi. Puita karulla saarella ei kasva, mutta yksi villiruusupensas kuitenkin. Mökin rakennustyöt aloitetaan ennen virallista rakennuslupaa, sillä muuten projekti saattaisi venyä kauas tulevaisuuteen. Lisäksi, harjakorkeuteen noussutta rakennusta ei enää voida määrätä purettavaksi, joten rakentaminen edistyy (olosuhteiden salliessa) rivakasti.
Taiteilijapariskunta ehti viettää Harulla lähes kolmekymmentä kesää ja tässä ohuessa kirjassa Jansson ehtii kuvata kesiä ja elämää eristyksissä hyvin monipuolisesti. Saarella elettäessä hiljentyy, ehkä vähän liikaakin. Yhdelle ihmiselle ei ole loputtomasti lörpöteltävää ja lopulta puhe rajoittuu pieniin, arkisiin huomautuksiin. Myrskyn jälkeen rannasta (ei Harun, mutta läheisten saarien) voi löytää monenlaista kiehtovaa, kuten kaunokirjoituksella merkittyjä laatikon kappaleita tai vaikkapa bambua, josta voi tehdä leijoja.
Minä en ole tippaakaan meri-ihminen, enkä muutenkaan haikaile veden äärelle. Ehkä siksi tämän kirjan lukeminen oli niin ihanaa ja eksoottista: ajatella, miten nuo naiset uskalsivat elää noin syrjässä ja eristyksissä! Haru kuulosti valmiiksi tutulta saarelta, sillä se muistuttaa kovin paljon sitä minimaalisen pientä, syrjäistä majakkasaarta, jolle muumiperhe asettuu kirjassa Muumipappa ja meri.
Pikavilkaisulla ihailin muuten tämän kirjan kantta ja mietin, mistäköhän on mahtanut löytyä noin vanha kartta Harusta. Vasta myöhemmin maltoin pysähtyä tutkimaan karttaa ja tajusin, että siinähän on merihevoset ja kaikki. Yllättäen kuvan tekijä ei kuitenkaan ole Tove vaan hänen äitinsä Signe Hammarsten Jansson, eli Ham.
