Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nemo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nemo. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Ratkaisetko arvoituksen?

 

Victor Escandell: Ratkaisetko arvoituksen?
25 visaista tapausta
Nemo 2020, 64s.
Suom. Mika Siimes


Victor Escandellin Ratkaisetko arvoituksen? oli meidän perheessä suurmenestys!

Hauskasti kuvitetussa kirjassa on 25 aukeaman tai kahden laajuista arvoitusta. Osan voi ratkaista puhtaasti päättelemällä, osassa on enemmän hyötyä mielikuvituksesta. Arvoitusten vaikeustaso vaihtelee hyvin helposta hyvin vaikeaan.

Kirjaa voi lueskella itsekseen arvoituksia ratkoen tai sen lukemisesta voi tehdä pelin: eri vaikeusasteista saa eri määrän pisteitä ja tietysti eniten pisteitä kerännyt lukija/joukkue voittaa. Kunkin arvoituksen ratkaisu löytyy kätevästi heti arvoituksen lopusta, mutta fiksusti luukun taakse kätkettynä.

Meillä ei laskettu pisteitä, mutta näitä pulmia oli tosi hauskaa miettiä porukalla! Oman kokemuksen perusteella kirja sopii erittäin hyvin ainakin 8-41 -vuotiaille.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Tärkeitä tietoja eläinvauvoista

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä
Nemo 2019, 109s.
Suom. Nina Tarvainen

Maja Säfströmin herttainen Tärkeitä tietoja eläimistä on saanut jatkoa Tärkeitä tietoja eläinvauvoista -kirjan verran. Tyyli on edellisestä kirjasta tuttu: isoja mustavalkoisia kuvia, tekstä määrällisesti vähän mutta tietoa runsaasti.

Jostakin syystä kuvittelin, että eläinvauvoista puhuttaessa tieto olisi hellyttävää ja suloista. Päällimmäisenä minulla jäi kuitenkin mieleen aika ankeita faktoja, kuten jättiläiskalmareiden tarina. Ne saavat poikasia vain kerran elämässään. Naaras ripustaa noin tuhat munaa luolan kattoon ja jää vahtimaan niitä kuukausien tai jopa vuosien ajaksi ruoatta. Kun munat sitten kuoriutuvat, äiti auttaa vauvansa ulos luolasta viimeisillä voimillaan ja kuolee sitten. Karua on myös se, että hietahait voivat kantaa useita vauvoja, mutta niitä kuitenkin syntyy yksi - tai kaksi jos kohtujakin on kaksi - sillä haisisarukset syövät toisiaan kohdussa, kunnes vain vahvin on jäljellä.

Kirja on joka tapauksessa todella kiinnostava ja lapsetkin lukivat sen suurella mielenkiinnolla. Kyllä tästä myös söpöjä juttuja löytyy, joten tuskin kukaan tätä lukiessa suuremmin ahdistuu.


sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Kivaa luettavaa lapsille

Malin Klingenberg: Irene ja setelisieppo
S&S 2019, 131s.
Kuvitus: Tiina Konttila

Patrik ja superseniorit -sarjan toisessa osassa Haba-Tero kumppaneineen päättää ryöstää pankin. Aivan oma-aloitteisesta rikoksesta ei ole kyse, vaan eräs suuremman luokan pahis, Vihtori Tyr, patistaa rosvojoukon näyttävämpien keikkojen pariin. Irene, Haba-Teron älykäs mutta ilkeä tytär, haluaisi osallistua pankkikeikkaan, mutta isä ei haluaisi kuulla puhuttavankaan moisesta. Toisaalla Patrik juhlii supersenioriystäviensä kanssa uusia kerhotiloja ja eräitä synttäreitäkin.

Irene ja setelisieppo on oikein kiva ja selkeä seikkailutarina. Runsaan kuvituksen, ison tekstin ja väljän taiton ansiosta tätä kirjaa on helppo suositella jo eka- ja tokaluokkalaisille, joilta sujuu pitkienkin tarinoiden lukeminen.

Pidän siitä, kuinka kirjan pahikset eivät ole liian pelottavia pienellekään lukijalle. Samaten ilahduin siitä, että Irene sai enemmän tilaa ja mahdollisuuden paljastaa itsestään uusiakin puolia.

------------------------------------------------------

Jo Witek & Christine Roussey: Pieni sydämeni
Nemo 2019, 24s.

Tunnetaitokirjoille on paljon kysyntää, myös tällaisille aivan pienille lukijoille suunnatuille kirjoille. Pieni sydämeni on ensinnäkin todella söpö. Toisekseen kirjan keskellä oleva, loppua kohti pienenevä sydämenmuotoinen aukko kiinnostaa lapsia automaattisesti. Bonuksena mainittakoon paksuhkot sivut, joten kirja ei aivan herkästi vaurioidu malttamattomankaan sivujenkääntelijän käsissä.

Pieneenkin sydämeen mahtuu monenlaisia tunteita, joista jokainen saa tässä kirjassa oman värinsä. Joskus pelottaa tai suututtaa, joskus olo on lempeä tai iloinen, joskus ihan vain harmittaa ilman syytä.

Minä luin tämän 7-, 11- ja 13-vuotiaille ja ihan hyvin upposi kaikkiin.


------------------------------------------------------

Yoko Tanaka: Mestarietsivä Peppunen: Kuuttoman yön jättiläinen
Nemo 2019, 88s.
Kuvitus: Masahide Fukasawa
Suom. Mayu Saaritsa

Mestarietsivä Peppunen uppoaa loistavasti pieruhuumorin ystäviin. Kirjan nimitarinassa tyhjästä ilmestyvä jättiläinen piinaa kaupunkia ja varastaa viattomilta ohikulkijoilta hienoja koruja. Lyhyemmässä seikkailussa taas etsitään kahvilaan tärkeän rasian unohtanutta asiakasta.

Tarinat ovat ihan hauskoja, mutta enemmän (ainakin omia) lapsia viihdyttävät hoksottimia vaativat etsimis- ja päättelytehtävät. Joka tapauksessa oivallista luettavaa jo ekaluokkalaisille ja nuoremmillekin.

------------------------------------------------------

Paula Harrison: Kisu ja öinen seikkailu
Aurinko Kustannus 2019, 128s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Jenny Lovlie

Kisu ja öinen seikkailu kulkeutui kirjastosta kotiin kirjan päähenkilön nimen perusteella. Se on nimittäin sama kuin kuopuksemme lempinimi. 

Kisun äiti on supersankari, jolla on kissamaisia supervoimia. Myös Kisu haluaisi olla supersankari, mutta oikeastaan hän ei halua liikkua ulkona pimeällä. Eräänä iltana Kisun äidin lähdettyä jo työhönsä, ikkunalle ilmaantuu apua tarvitseva kissa. Yllätyksekseen Kisu ymmärtää kissan puhetta ja tuota pikaa hän onkin jo selvittämässä kaupungin kellotornista kantautuvan pelottavan äänen arvoitusta.

Kirja on lähes kauttaaltaan kuvitettu ja fontti on suurta, joten se sopii erittäin hyvin luettavaksi myös pitempiä tarinoita lukemaan opetteleville. Tarina on kaikin puolin sympaattinen ja herttainenkin, eikä lainkaan liian jännittävä.

------------------------------------------------------

Matt Haig: Totuuskeiju
Aula & Co 2019, 119s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Matt Haigin joulukirjat ovat olleet mieluisia sekä minulle että lapsille. Totuuskeijun ostin kirjamessuilta tuliaisiksi ja nopeasti (ja mielellään!) jokainen tämän lukikin.

Totuuskeiju on siis keiju, joka voi puhua ainoastaan totta. Jos yhtään pysähtyy pohtimaan vaikka omia puheitaan, sitä huomaa päivän aikana turvautuvansa ainakin pieneen asioiden kaunisteluun tai valkoisiin valheisiin, jos nyt ei ihan suoranaisia valheita laskettelisikaan. Pelkän toden puhuminen voi olla yllättävänkin hankala piirre, sillä useimmat eivät halua oikeasti kuulla totuuksia, vaan juuri niitä kaunisteltuja tai pehmennettyjä mielipiteitä.

Totuuskeiju kertookin siitä, kuinka Totuuskeiju joutuu hankaluuksiin totuuksia puhuessaan. Loppu on kuitenkin onnellinen, joten tämä sopii hyvin pienemmillekin kuulijoille.

Kirja nojaa vahvasti Mouldin kuvitukseen, sillä tekstiä on muihin joulukirjoihin verrattuna hyvin vähän. Sanoisin tätä eräänlaiseksi spin off -kirjaksi. Söpö kirja!

maanantai 4. marraskuuta 2019

Päiväkirjaklubi

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen:
Päiväkirjaklubi
Nemo 2019, 365s.

Päiväkirjaklubi on kirja, joka saa lukijan kihertämään ja/tai ulvomaan naurusta, häpeämään kirjoittajien puolesta ja uskottelemaan itselleen, että oli muka nuorena jotenkin kypsempi/älykkäämpi/vähemmän nolo kuin tähän kirjaan päiväkirjaotteitaan luovuttaneet henkilöt.

En ole koskaan osallistunut Kulttuuritehdas Korjaamolla järjestettyyn Päiväkirjaklubiin, mutta olen katsonut Mortified Nation -dokumentin, joten idea oli tuttu: luetaan yleisölle päiväkirjamerkintöjä. Mitä nolompia, sen parempi.

Homma toimii tosiaan näin kirjanakin vallan hyvin. Tosin kirjan loppuun sijoitettu runoliite oli pikkuisen liikaa: yksittäiset runot päiväkirjamerkintöjen seassa olisi ollut paljon mielekkäämpää luettavaa.

Minun oli tarkoitus liittää tähän bloggaukseen otteita omista teinivuosien päiväkirjoista, mutta ei herranen aika, ei minusta olekaan siihen! Könysin kyllä (täyteen ahdetun) ullakon perimmäiseen nurkkaan ja kaivoin esille yhdeksännen luokan päiväkirjan. Kuvittelin, että noista ajoista olisi jo riittävän kauan ja pystyisin ihan vain nauramaan itselleni, mutta näköjään 25 vuotta on tämmöiseen aivan liian lyhyt aika.

Koska jo omien päiväkirjojen lukeminen ihan itsekseen aiheutti kohtuuttoman tunnereaktion, nostan kuvitteellista hattuani todella korkealle kaikille päiväkirjansa julkiseen lukuun avanneille ihmisille. *nost*

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Kas, sarjakuvia

Pauli Kallio: Lyhenevä kesä 3,
Baskervillen villakoirat
Suuri Kurpitsa 2019, 80s.
Piirrokset: Reetta Niemensivu

Eletään 1970-luvun alkua, jossakin päin maaseutua. Antero, Jaakko ja Annikki puuhaavat monenlaista polkuautojen formulakisoista pyörimisen maailmanennätysyritykseen, käyvät häissä, leikkivät kaupunkilaisserkkujen kanssa ja yrittävätpä pojat tehdä rahaakin taidebisneksellä.

Baskervillen villakoirat -albumissa kesä on pitkä ja enimmäkseen aurinkoinen. Sympaattisia ja nostalgisia juttuja, joista tulee hyvä mieli. Reeta Niemensivun piirustustyyli miellyttää silmääni, samoin iloisten värien runsas käyttö.


---------------------------------------------------------


Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää
Nemo 2019, 105s.

Petra Tannisen pehmeän mustavalkoiset, yhden sivun välähdykset erityisherkän ihmisen päänsisäisestä maailmasta ovat mielenkiintoista luettavaa. En itse kuulu erityisherkkiin, vaikka toisinaan siltä tuntuukin, joten teki hyvää nähdä, miten ihan tavallisetkin sosiaaliset tilanteet voivat toiselle olla todella uuvuttavia.

Yksi sivu kuitenkin oli sellainen, josta tunnistin itseni täysin. Siinä tämä musta lintunen on ihan tuskainen, kun ei ole aivan varma siitä, onko juttukumppanin rivienväliin ympätty joku piilomerkitys. Tuollaiseen keskusteluiden (suullisten ja viestein käytyjen) jälkipuintiin ja ylianalysointiin voi hurahtaa minulta helposti vaikka tunti, joskus enemmänkin. Takerrun sanavalintoihin, omiin ja keskustelukumppanin, enkä lopulta ole ollenkaan varma siitä, mistä on ylipäätään keskusteltu.

Erityisen herkkää elämää on nopealukuinen, mutta antaa ajateltavaa pitkäksikin aikaa.


---------------------------------------------------------


John Atkinson: Abridged Classics
Harper Design 2018, 156s.

Ihan vahingossa törmäsin töissä tähän John Atkinsonin hauskaan kirjaan, jossa tiivistetään joukko klassikkokirjoja yhteen tai kahteen kuvaan. Jo kansikuvasta pääseekin hyvin jyvälle sekä kirjan ideasta että Atkinsonin piirrostyylistä. Kuvassa jonkin sortin sotilas ja pyntätty nainen seisovat hangessa ja teksti kuuluu näin: War and Peace. Everyone is sad. It snows.

Abridged Classics on todella nopealukuinen ja kieleltään melko simppeli. Hihitytti kyllä, mutta ehkä tässä ei aivan klassikkoaineksia kuitenkaan ole.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Mestarietsivä Peppunen

Yoko Tanaka: Mestarietsivä Peppunen
Nemo 2018, 88s.
Suom. Mayu Saaritsa
Kuvitus: Masahide Fukasawa

Pidän itseäni huumorintajuisena ihmisenä, mutta ensireaktioni Mestarietsivä Peppuseen oli silkka ällötys. Että pyllypäinen etsivä, miksi ihmeessä?! Jossain vaiheessa oli kuitenkin myönnettävä, että tämä saattaisi vedota perheen lapsiin, joista etenkin kolmasluokkalainen lukee oma-aloitteisesti hyvin vähän. Tämä kirja ei vaatinut mitään suosittelupuheita, vaan sen lukuvuoroista tuli pientä kinaa.

Pissa-kakka-huumori on selvästi universaalia ja ajatonta. Lapset lukivat tämän kukin vuorollaan ja koska he olivat kirjasta kovasti innoissan niin pakkohan tämä oli sitten lukea itsekin.

Peppusella on Brown-niminen apuri, joka on avulias, mutta ei tietenkään yhtä välkky kuin itse Peppunen. Kirjassa ratkaistaan kaksi mysteeriä: Rouva Purppuran tapaus sekä kadonneen vanukkaan kohtalo. Molemmissa tarinoissa on lukijalle muutamia tarkkaavaisuutta testaavia etsi-ja-löydä-tyyppisiä kuvia tai muita tarinaan liittyviä pähkinöitä.

Eniten meitä kuitenkin pohditutti Peppusen fysiikka. Pyllypäinen Peppunen syö ja juo käyttäen yläpäätään, samaten yläpäästä tulee pieruja. Millä hän haistaa? Onko nenä perinteisellä pyllyn paikalla vai onko siellä toinenkin pylly?

Edelleen mestarietsivä Peppusen pulleat posket ovat minusta vähän ällöttävä juttu, mutta mikäli sarjaa suomennetaan lisää niin luemme kyllä nekin.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Tärkeitä tietoja eläimistä

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä
Nemo 2018, 119s.

Luonto tarjoaa monenlaista mielenkiintoista ja vähän ällöttävääkin tietoutta. Maja Säfström on koonnut Tärkeitä tietoja eläimistä -kirjaansa lukuisia pieniä faktoja 31 eri eläinlajista. Tekstiä on hyvin vähän, vain jokunen virke kullakin aukeamalla, mutta kyllä kuulkaa mahtuu paljon tietoa jo näin pieneen tekstimäärään!

Minä en esimerkiksi tiennyt, että kärpänen kakkaa viiden minuutin välein tai että lehmä näkee unia vain nukkuessaan makuullaan. Enkä tiennyt sitäkään, että laiskiainen kakkaa kerran viikossa ja eräs kilpikonnalaji pissaa suun kautta. Yäk! On tässä söpöäkin tietoutta, kuten se että pingviinit nauravat jos niitä kutittaa ja saukot nukkuvat käsikkäin, että eivät ajautuisi toisistaan erilleen nukkuessaan.

Säfströmin selkeä ja persoonallinen kuvitus on hauskaa ja tyylitellytkin eläimet ovat helposti tunnistettavissa.

Tämä kirja oli muuten ihan täydellinen laiskasti lukevalle kolmasluokkalaiselle, jonka piti lukea lukudiplomia varten vähintään yksi tietokirja!


perjantai 29. heinäkuuta 2016

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Nemo 2016, 277s.

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita on niitä kirjoja, joita en oikeastaan saisi lukea, mutta joihin tunnen toisinaan vastustamatonta vetoa. Olen nimittäin ihan hillitön pelkuri ja kaikenlaiset kummitusjutut jäävät kiusaamaan minua pitkiksi ajoiksi. Silti jokin kummitustarinoissa kiehtoo ja jos kerran on pakko niitä lukea, parempi lukea kesällä kun pimeys ei ole jatkuvasti vähintään nurkan takana.

Tähän kirjaan Mauri Karvonen on koonnut koko joukon kertomuksia kohtaamisista kummitusten tai muiden erikoisten ilmiöiden kanssa. Kirjan rakenne on selkeä. Kukin kirjan kahdestatoista kummituskohteesta esitellään ensin varsin perusteellisesti, minkä jälkeen seuraavat yliluonnolliset kokemukset. Tai siis ne tapahtumat, joille ei ole löydetty loogista selitystä. Uskoo ken tahtoo siis. Ja pelätköön kaikki kaltaiseni.

Karvonen esittelee muun muassa Aleksanterin teatterin, Mustion linnan, Näsilinnan, Turun linnan ja Vanajanlinnan. Taustatietoa onkin runsaasti ja välillä luetellaan entisiä asukkaita minun makuuni turhankin pikkutarkasti. Kuvia on runsaasti ja siitä tuleekin kirjalle iso plussa. Ylipäätään kirja on visuaalisesti onnistunut.

On suunnattoman harmillista, että kirja tuntuu menneen painoon tyystin ilman oikolukua. Tekstissä vilisee kirjoitusvirheitä, ylimääräisiä sanoja, puuttuvia sanoja ja vääriä taivutuksia niin paljon, että lukeminen häiriintyi aivan yhtenään.

Tekstin oikolukemattomuudesta huolimatta Aavetaloja ja ihmiskohtaloita on oikein kiehtova ja ihanan kammottava kirja, jota oli mukava lueskella auringon helottaessa pilvettömältä taivaalta.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Eläinten sukupuu


Katie Scott & Jenny Broom: Eläinten sukupuu
(Animalium (Welcome to the Museum), 2014)
Nemo 2015, 103s.
Suom. Jukka Koskelainen

Lasten tietokirjoista löytyy paljon sellaisia teoksia, jotka kiehtovat aikuistakin lukijaa. Meidän perheessä tämä Eläinten sukupuu on luokiteltu osastolle "äitin tärkeä kirja!" ja lapsiparat ovat saaneet lukea sitä vain valvotuissa olosuhteissa.

Kookas ja upeasti kuvitettu Eläinten sukupuu on visuaalisesti todella kaunis kirja. Kuvat muistuttavat tyyliltään ja väritykseltään vanhoja koulujen opetustauluja ja tämän kirjan kuvia voisi hyvinkin kuvitella ripustavansa seinälle. Kirjan rakenne on hauskasti toteutettu museokierros: esiteltävät eläimet on jaoteltu kuuteen saliin (selkärangattomat, kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät) aivan kuin oikeassa museossa. Tähän museoteemaan tuo vanhahtavan tyylinen kuvitus sopiikin täydellisesti.

Museokierros alkaa tietenkin sisäänkäynnistä, jossa voi pysähtyä ihailemaan loistavasti havainnollistavaa elämänpuuta, jonka avulla hahmottaa jo nopealla vilkaisulla kaikkien eläinten sukulaisuuden. Museon parhaita puolia on se, että siellä voi ihastella samaan aikaan jo kadonneita ja edelleen eläviä eläinlajeja.

Eläinten sukupuu on hurjan hieno teos, mutta siihen on jäänyt harmittavan paljon kirjoitus-, oikoluku- ja/tai käännösvirheitä. Tekstejä ei edes ole kovin paljoa, joten virhemäärä on silmiinpistävän korkea. Lisäksi olisin toivonut nisäkäsosaston esitelleen myös ihmisen, mutta jostain syystä ihminen oli jätetty kokonaan pois.

Olen tosiaan vaalinut tätä kirjaa lasten rajuilta otteilta, mutta kyllähän tämä on pakko luovuttaa lasten vapaasti luettavaksi. Kirjan selkeä rakenne ja tiiviit tekstiosuudet ovatkin uskoakseni juuri sellaisia seikkoja, jotka houkuttelevat lasta lukemaan itsekin.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Arne & Carlos, Norjalaisneuleiden uudet kuviot

Arne & Carlos: Norjalaisneuleiden uudet kuviot
(Strikk fra Setesdal -tradisjon med ny vri, 2013)
Nemo 2014, 143s.
Suom. Kaija Koirikivi

Arnelta ja Carlokselta (Carlosilta?) on julkaistu suomeksi viisi neulontakirjaa. Joulupalloista kehittyi valtava hitti, enkä usko että miesten suosiolle on lähiaikoina luvassa minkäänlaista laskusuhdannetta. Tänä vuonna heiltä ilmestyy uusi kirja, jonka ohjeilla voi tehdä 30 paria tossuja!

Viime syksynä tältä parivaljakolta ilmestyi Norjalaisneuleiden uudet kuviot. Jälleen kerran Arne ja Carlos ovat perinteisiä kuvioita ja malleja hyödyntäen onnistuneet luomaan lukuisia tuoreita ohjeita. Valikoimakin on ihanan monipuolinen: kauniita kuviovillapaitoja, lapasia, pipoja, säärystimet, sukat, peitto, tyynyjä, koiran villapaita jne. Norjalainen villapaita olisi todella ihana ja lämmin, mutta tähän päivään mennessä en ole onnistunut kutomaan käyttökelpoista villapaitaa. (Paitsi lapsille kaksi, mutta lapset olivat silloin pieniä.) Kirjoneulesukat ja -säärystimet näyttävät nekin ihanilta, mutta ahkerasta harjoittelusta huolimatta en ole oppinut kuljettamaan lankoja työn nurjalla puolella ilman että koko tekeleestä tulisi surkean näköinen - ja usein epämääräisesti kiristävä.



Minulle tämän kirjan parasta antia oli selkeät ohjeet kaksipuoliseen neulontaan. Puikoille luodaan tuplamäärä silmukoita ja lankoja jännästi työn välissä kuljettaen neulotaan "etusilmukat" oikein ja "takasilmukat" nurin. Näin työn molemmille puolille syntyy kaksi sileää neulepintaa, kuvioinneiltaan toistensa vastakohdat.

Olen jossakin kuullut, että esimerkiksi lapaset voisi neuloa kaksinkertaisena, mutta en ole lainkaan tajunnut, miten tämä olisi mahdollista. Ihan hetkessä en Arnen ja Carloksenkaan ohjeilla tekniikkaa oppinut, mutta nyt hallitsen perusteet ainakin jollakin tasolla. Tässä kirjassa kaksipuoliselle neulonnalle varatut ohjeet ovat helpohkoja, mutta eivät minun makuuni kovin tarpeellisia. Minulla on tarpeeksi patalappuja, ehjä hiirimatto ja lasinalusia en käytä. Päätinkin siis rohkeasti neuloa heti harjoitustilkun jälkeen kaksipuolisen lapasen.


Kaksipuolisessa neuleessa parasta on se, että sitä käyttämällä kirjoneule onnistuu pakostakin. Koska kumpaakin lankaa käytetään koko ajan, ei langanjuoksuja tule lainkaan ja neule säilyttää joustavuutensa. Valitsin lapaseeni (kyllä, olen saanut valmiiksi vasta ensimmäisen) kuviot tästä miesten villapaidasta ja värit kaapista löytyvien lankojen mukaan.


Tämmöinen käännettävä lapanen siitä sitten tuli. Kaksipuolisessa neuleessa neulejälki on tavallista löysempää, etenkin päällimmäisessä kerroksessa. Minä kudoin valkoinen puoli päälläpäin ja varsinkin puikkojen vaihtumiskohdissa alta kuultaa vähän turhan paljon punaista läpi. Mutta ensimmäiseksi tällä tekniikalla toteutetuksi lapaseksi tämä on vallan mainio! Lisäksi tästä tuli ihanan paksu lapanen, joka lämmittää vähän kovemmillakin pakkasilla. Pakko tehdä lapsille ensi talveksi tämmöisiä paksuja vanttuita.

Suosittelen tätä kirjaa paitsi Arnen ja Carloksen faneille, myös kenelle tahansa perinteikkäistä kuvioneuleista pitävälle. Minä jatkan toisen lapasen kutomista ja seuraavan kirjan odottelua.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Taikalasi

Agathe Damois & Vincent Godeau: Taikalasi
(La Grande Traversée, 2014)
Nemo 2015, 24s.
Suom. Mika Siimes

Toisinaan kuvakirja on huikean hieno, vaikka varsinainen tarina olisi lähes tylsä. Taikalasi on sellainen kirja, jonka tarinan minäkin unohdin jo lukiessa, mutta jonka kuvia jaksaa tutkia pitkään ja hartaasti. Meidän perheen isommat lapset eivät enää hirveästi innostu kuvakirjoista, mutta tämän kirjan lukuvuoroista on käyty kovaäänisiä riitoja kaikkien kolmen lapsen kesken.

Taikalasin tarina, jossa pieni punanokkainen lintu lähtee lentelemään ja näkee matkallaan yllättäviä asioita, ei tosiaan ole erityisen omaperäinen. Kuvien ansiosta sen ei tarvitsekaan olla. Oikeastaan koko kirjan nerokkuus piilee siinä, kuinka lapselle voi konkreettisesti näyttää, miten asiat eivät aina ole (ainakaan pelkästään) sitä miltä ensi silmäyksellä näyttää.

Kirjan kuvat ovat punaisia, tavallaan pelkistettyjä vaikka viivoissa ei olekaan säästelty. Kirjan mukana tulevan, hiukan pahvista suurennuslasia muistuttavan taikalasin ansiosta kuvista paljastuu kuitenkin mitä yllättävämpiä asioita. Paljain silmin puut ovat pelkkiä puita, mutta taikalasin punaisen kalvon läpi katsottuna paljastuu oravien maailmanpyörä, jättisarvinen hirvieläin ja oravien rakennustyömaa. Ihmisvilinässä voi kurkistaa yhden ajatuksiin, parin sisälmyksiin (jotka muuten eivät ole sellaisia kuin ensimmäiseksi kuvittelisi) sekä solmuisiin ajatuksiin. Äärimmäisen tylsän näköisen tehtaan sisältö yllättää: piipusta ei nousekaan savua vaan upouusia pilviä!

Taikalasi on ihastuttava kirja, jonka toteutus on todella hyvin onnistunut. Ainoana miinuksena mainitsen selkämyksen yläreunaan, perinteiselle kirjanmerkkinauhan paikalle kiinnitetyn taikalasin narun. Olisi nimittäin käytännöllisempää, jos naru olisi selkämyksen alareunassa, sillä silloin sivujen kääntely olisi vaivattomampaa. Nyt taikalasi piti nostaa korkealle käännettävän sivun edestä, mikä oli etenkin lapsille hankalaa.

Taikalasi on oivallinen lahjakirja sellaisellekin lapselle, joka ei normaalisti kirjoista juurikaan välitä. Idea on oikeastaan varsin yksinkertainen, mutta niinhän parhaat ideat usein ovat. Mainio kirja, joka sopii ääneenluettavaksi myös silloin kun ei oikeastaan jaksa lukea ääneen.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Suuri karttakirja


Aleksandra Mizielińska & Daniel Mizieliński: Suuri karttakirja

(Mapy, 2012)
Nemo 2014, 104s.
Suom. Tapani Kärkkäinen

Suuri karttakirja on hieno, kirjaimellisestikin suuri kirja. Se on vain hiukan pienempi kuin A3 paperiarkki, joten aukeaman kokoisiin karttakuviin mahtuu paljon selkeitä kuvia. Suuressa karttakirjassa esitellään maanosat ja 42 valtiota. 

Jokaiselle maalle on varattu oma aukeamansa, jolta kartan ja muutamien perustietojen lisäksi löytyy runsaasti kuvitettua tietoa kustakin maasta. Esimerkiksi Suomesta esitellään muutamien puiden, marjojen ja perinteisten ruokien lisäksi pesäpallo, sauvakävely, Väinämöinen ja Kemin lumilinna. Muutamia tunnettuja henkilöitäkin löytyy, kuten Alvar Aalto ja Tove Jansson (jota en kyllä olisi tunnistanut kuvasta). 

Kirjan kuvitus on todella onnistunut. Se on sopivan pelkistettyä toimiakseen tiukasti rajatussa tilassa ja vetoaa hyvin sekä aikuisiin että lapsiin. Nuorin (2v.) ei vielä malttanut hirveästi pysähtyä kuvia tutkimaan, mutta isommat kyllä senkin edestä. Koska sivuilla on paljon yksityiskohtia, niitä voi käyttää myös yksinkertaiseen etsi ja löydä -peliin: yksi valitsee jonkin kuvan ja muut yrittävät löytää sen. Tällä tavalla lapsetkin malttavat tutkia yksityiskohtia huomattavasti tarkemmin ja useampaan kertaan kuin "vain"lukiessa.

Minua viehättää kuvituksen lisäksi paljon myös kirjan värimaailma, joka on maanläheinen ja siksi erityisen hyvin karttakirjaan sopiva. Ainoa negatiivinen asia on uuden kirjan pistävä haju, jonka luulen johtuvan painomusteesta tai muusta vastaavasta teknisestä seikasta. Eiköhän tuoksut tästä tasaannu ajan kanssa, kun kirjaa ahkerasti selaillaan.

Erittäin laadukas ja mielenkiintoinen kirja, joka sopii hyvin kaiken ikäisille.

tiistai 5. elokuuta 2014

Grace

Grace Coddington ja Michael Roberts: Grace - Elämäni muodin maailmassa
(Grace: A Memoir, 2012)
Nemo 2013, 341s.
Suom. Sini Linteri

Kirjabingossa oli kohta "Kannen perusteella valittu" ja siinäpä syy tämän kirjan lukemiseen. Olin ihastunut vinkeän oranssiin väriin ensisilmäyksellä ja koska kirjan pikapläräys väläytti myös hienoja muotikuvia, päätin tutustua kirjaan tarkemmin.

Grace Coddingtonin nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Kirjan alaotsikon ansiosta päättelin sentään sen verran, että nainen on ilmeisesti tehnyt uraa muodin parissa. Coddington aloitti uransa mallina, mutta siirtyi sitten Vogue-lehden toimittajaksi. Myöhemmin ura vei New Yorkiin Calvin Kleinille ja sen jälkeen Amerikan Vogueen.

Pidin kirjassa eniten valokuvista, joita olisin mielelläni katsellut enemmänkin. Tekstin osalta kiinnostavinta oli lukea Gracen lapsuudesta ja uran aivan alkuvaiheista. Mitä tunnetumpi Gracesta tuli, sitä vähemmän jaksoin kiinnostua. Kuuluisuuksia ja heidän ansioitaan sekä suhdekiemuroita viljeltiin turhan korostetusti, asenteella jolla ilmeisesti haluttiin korostaa sitä kuinka Grace itse oli yksi noista kuuluisuuksista. Ylipäätään minä-kertojan, eli Gracen, asenne ärsytti minua valtavasti. Esimerkiksi Twiggystä Coddington kirjoittaa näin:

"Myöhemmin sain tietää, että uusi hulvaton silmämeikkini oli nimeltään "twiglets" ja että se luettiin nuoren birttimallin, Twiggyn, ansioksi. Noh, kunnia kuuluisi kyllä minulle. Todennäköisesti meikkasin niin jo ennen kuin Twiggy syntyi."

Jos tämä meikkaustapa oli ollut Gracen käytössä jo ennen Twiggyn syntymää, miksi kutsua sitä uudeksi ja hulvattomaksi? Muutama muukin vastaava "minä sen keksin, ei tuo" -kohtaus kirjaan mahtui.

Vaikka Grace kertoo työuransa lisäksi myös yksityiselämästään, tunteita tekstissä ei paljoa esiinny. 26-vuotiaana Grace oli auto-onnettomuudessa, jossa hänen vasen silmäluomensa irtosi. Tästä vammautumisesta ja sen seurauksista työllistymiseen kerrottiin yksityiskohtaisesti, mutta seuraavana päivänä tapahtuneesta keskenmenosta (seitsemännellä kuulla) mainitaan vain parilla lauseella. Keskenmeno on yksi Gracen elämän traumaattisimmista kokemuksista, mutta tapa jolla asia jätetään käsittelemättä antaa kuvan tunnekylmästä ihmisestä. Tunteiden puuttuminen piti Gracen etäällä ja teki lukemisesta nihkeää.

Lukemista ei helpottanut suomennoksen (tai oikoluvun) taso. Luvattoman usein tuli vastaan lauseita, jotka piti lukea pariin kertaan ymmärtääkseen, mitä yritetään sanoa. Tällaiset hölmöt lauseet olivat erityisen yleisiä: "Kun Mary Quantin tyyli levisi ja hameet lyhenivät lyhenemistään, kunnes ne olivat pelkkiä roiskeläppiä."

Grace - Elämäni muodin maailmassa olisi varmasti jäänyt lukematta jos en olisi ihastunut kanteen. Jos osaisin jättää kirjoja kesken, en todellakaan olisi sinnitellyt reilua kolmeasataa sivua edes näin runsaasti kuvitettua isofonttista tekstiä.

Minulle tämä oli huono kirja, mutta voisin kuvitella että muotimaailmasta ja erityisesti Grace Coddingtonista kiinnostuneet saavat kirjasta irti paljon enemmän kuin minä.

torstai 19. joulukuuta 2013

Legoista lapsille ja aikuisille

Daniel Lipkowitz: Lego leikkikirja
(Lego Play Book, 2013)
WSOY 2013, 200s.
Suom. Tommi Järvinen

Warren Elsmore: Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla?
(Brick City - LEGO for Grown ups, 2013)
Nemo 2013, 253s.
Suom. Juho Gröndahl

Tämän postauksen aloittaminen on yllättävän hankalaa, sillä kaikki aloitukseni ovat kuulostaneet jo omaankin korvaani kliseisiltä ja/tai vähätteleviltä. Legot ovat varmasti tuttuja kaikille ja useimmat meistä ovat jossakin elämänsä vaiheessa (yleensä lapsina) viettäneet näiden pienten muovipalikoiden parissa tunteja ja taas tunteja. Minulla ja isosiskolla oli legoja pieni pussillinen, mutta hyvät leikit niilläkin palikoilla sai aikaan. Serkuilla Raahessa oli iso arkullinen legoja, rutkasti ukkeleita ja erikoisvarusteita ja miltei aina siellä vieraillessamme leikittiin legoilla edes vähän. (Muistan omana suosikkileikkinäni lego-kaupan. Sitä varten piti kaikki ukkelit purkaa osiin ja tehdä isolle alustalle housu-, paita-, hanska- ja happisäiliöosasto.)

Omien lasten kanssa legotilanne on varsin ihanteellinen. Muutamassa vuodessa meille on kertynyt hurja määrä palikoita ja kyllä niillä on leikittykin. Tällä hetkellä omat legoleikit ovat vähissä, kun nuorimmainen syö vielä ihan kaikkea suuhun mahtuvaa, mutta kunhan hänkin viisastuu tarpeeksi, voin jälleen osallistua legoleikkeihin edes joskus. Vanhin poika on legojen suhteen rehellisesti sanoen vähän tiukkis: hänestä on mukavaa rakentaa ohjeen mukaan, mutta oikeat palaset ovat aina hukassa muiden seassa, joten eihän siitä mitään tule. (Kerran tosin teimme parin viikon ajan lajittelutyötä ja purkitimme kaikkien autojen, kaivureiden ym. osat omiin rasioihinsa, mutta eipä sekään järjestys kauaa kestänyt.) Keskimmäinen poika taas on ennakkoluuloton ja soveltava rakentaja. Hän kyhää avaruusaluksia ja agenttien taloja, kyhää asevarastoja, pankkeja - mitä tahansa. Itse olen innokas, mutta tylsä ja rakennan melkeinpä aina taloja.

Lego-kirjat ovat aivan mahtavia inspiraation lähteitä. Lipkowitzin Lego leikkikirja on mainio ja monipuolinen ideapaketti niin lapsille kuin aikuisillekin. Runsaat värikuvat, ilmava yleisilme ja leikkisä asenne ovat omiaan kiehtomaan lapsilukijaa. Aikuistakin nuo lukuisat toteutetut legoprojektit taikametsästä peikkosiltaan, kaupunkielämään, eläimiin, kauhujuttuihin ja unelmien lomamatkoille viehättävät varmasti. Lisäksi kirjassa kerrotaan mielenkiintoisia yksityiskohtia erilaisten legopalikoiden ominaisuuksista ja onpa mukana myöskin kilpailuja yhdessä leikittäväksi! Isokokoinen kirja on näyttävä ja houkutteleva ja siinä riittää tutkittavaa pitkäksi aikaa.

Elsmoren Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla? taas on selkeästi aikuisille suunnattu teos. Elsmore on vuosien varrella rakentanut legoista huiman määrän erilaisia nähtävyyksiä Eiffel-tornista Colosseumiin. Nähtävyydet ovat äärimmäisen upeasti toteutettuja ja selkeästi tunnistettavia. Legoista voi todella rakentaa mitä tahansa! Kirjassa perehdytään legoilla mallintamisen saloihin (joskin vain pintapuolisesti), neuvotaan kuinka puuttuvia paloja voi tehdä itse ja kuinka legoukkeleista voi muokata tarpeitaan paremmin vastaavia. Tästä kirjasta löytyy myös rakennusohjeita pienehköihin projekteihin, mutta kirjan pieni koko (A5) vähän hankaloittaa ohjeiden lukemista, sillä kirja ei pysy kunnolla auki itsekseen ja kuvat ovat minun makuuni hiukan liian pieniä. Erikoiskiitoksen ansaitsee kaksi liitteenä olevaa julistetta, jotka osoittavat selkeästi sen, miten pikkutarkkoja pienoismalleja Elsmore on tehnyt. Tästä linkistä pääset Elsmoren nettisivuille ihailemaan St Pancrasin rautatieasemaa. Mieletöntä.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Paperienkeleitä

Nick Robinson: Paperienkeleitä
(Angel Origami, 2013)
Nemo 2013, 96s.
Suom. Aino Partanen

Joulu kolkuttelee jo postilaatikolla asti ja kotia on koitettu laittaa juhlakuntoon. Siivoamisen ja muun häsläämisen lomassa oli mukavaa istahtaa pöydän ääreen ja opetella lasten kanssa taittelemaan paperienkeleitä tuoreen askartelukirjan ohjeilla.

Paperienkeleitä kirjasta löytyy 15 ohjetta, helpoista vaativiin ja ainakin helpoiksi luonnehdittujen töiden ohjeet olivat selkeät ja hyvin ymmärrettävissä. Kaikki kirjan ohjeet eivät tuota lopputulokseksi enkeleitä, vaikka kirjan nimestä niin voikin kuvitella. Enkeleiden lisäksi kirja sisältää ohjeet muun muassa kirjanmerkkiin, kirjeeseen ja lahjarasiaan.

Kirjan takakanteen kiinnitetyssä kirjekuoressa on nippu origamipaperia, joten taittelemaan pääsee heti kun siltä tuntuu. Minä en raaskinut heti käyttää oikeita papereita, vaan harjoittelimme vanhoilla askartelupapereilla.


Illan origamisatona viisi enkeliä sekä kaksi kirjanmerkkiä. Enemmänkin olisi voinut tehdä, jos vain nuorimmainen olisi jaksanut seurata puuhiamme sivusta. Tai edes leikkiä omiaan, mutta lapsi sattui olemaan kovin osallisstuvalla tuulella. Mukavaa puuhaa ja varmasti erityisen rentouttavaa, jos saa keskittyä taitteluun kaikessa rauhassa eikä tarvitse keksiä aktiviteetteja kiukuttelevalle taaperolle.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Missä on tyrannosaurus?

Thierry Laval & Yann Couvin: Missä on tyrannosaurus?
(Cherche et trouve géant au temps des dinosaures, 2013)
Nemo 2013, n. 10s.


Minä pidin lapsena kirjoista, joiden kuvissa riitti yksityiskohtia tutkittavaksi. Pidän niistä edelleen ja niin pitävät myös meidän lapset. Esikoinen sai aikoinaan synttärilahjaksi Thierry Lavalin Missä on kissa? -kirjan, jota on luettu niin ahkerasti, että se koostuu nykyisin lähinnä teipistä ja kontaktimuovista. Missä on tyrannosaurus? on rakenteeltaan samanlainen kuin aiemmat kirjat, eli kuva-aukeaman peittää etuliepeet, joihin on koottu kuvassa esiintyviä asioita (tämän kirjan tapauksessa erilaisia muinaisliskoja yms.) ja lipareet avaamalla pääsee ihailemaan suurta ja yksityiskohtaista kuvaa. Kuvasta on mukava etsiä yksittäisiä, lipareissa kuvattuja asioita tai otuksia ja niiden etsimisestä voikin kehittää monenlaisia pelejä.

 






Missä on tyrannosaurus? -kirjan aukeamat on koottu fiksusti eri aikakausilta: ensimmäinen aukeama esittelee maailmaa ennen dinosauruksia, seuraava ensimmäiset dinosaurukset, kolmas taas dinosaurusten kulta-aikaa, neljäs viimeisiä dinosauruksia ja viimeinen ensimmäisiä nisäkkäitä. Tekijät ovat perehtyneet muinaisiin eläinlajeihin, mutta luonnollisesti toteutuksessa on käytetty taiteellisia erivapauksia ja dinosaurukset ja muut on muokattu "lapsiystävällisiksi".

Missä on tyrannosaurus? on mainio kirja monenikäisille. Ihan nuorimmat kuvakirjojen ystävät pitävät värikkäistä kuvista ja kouluikäinen voi kirjaa lukiessa oppiakin jotakin. Ainoa hankaluus lapsilukijan kannalta on kirjassa käytetty fontti, sillä kaunokirjoitustekstiä on aikuisenkin vähän haastavaa lukea.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Lukemista ihan pienille

Kun perheessä on vauva, on kirjojen kuvituksella hyvin suuri merkitys. Vauvaa miellyttävät tunnetusti selkeät linjat ja värien kontrastit. Mutta koska kirjoja ihaillaan yleensä vauvan kanssa yhdessä, ei ole pahitteeksi, jos kirja on myös aikuisen mieleen.


Eric Carlen Pikku toukka paksulainen  (Tammi, 2012) on jo klassikko vuodelta 1969, mutta viime vuonna se ilmestyi pahvisivuisena painoksena, joten se kestää huomattavasti paremmin pienten lukijoiden käsittelyssä. Avustin joulupukkia sen verran, että hankin tämän meille joululahjaksi. Vaikka Carlen kuvitus ei olekaan sitä selkeintä mahdollista, on pienen, nälkäisen toukan tarina hauska. Parasta on tietenkin seurata, mitä kaikkea toukka viikon mittaan syö - ja työntää omat sormet kirjan sivujen reikien läpi uudestaan ja uudestaan.

Pieni kummajaiskirja löytyi alkuvuoden kirja-alesta muutamalla eurolla. Kenneth Anderssonin kuvitus on selkeää ja kirkkaat värit kiehtovat niitä ihan pienimpiäkin lukijoita. Jokaisella sivulla esiintyy toinen toistaan hassumpia hirviöitä ja hihkutaan "Hui!", kunnes viimeisellä sivulla vastassa on peili - ja jälleen huudetaan "Hui!".


Ahkerimmin meillä luetaan tällä hetkellä kuitenkin Satu Kontisen kuvakirjaa Hupskeikkaa (WSOY, 2010), jota voi lukea yhtä sujuvasti miten päin tahansa. Kirjan kuvat esittävät eläimiä, jotka kirjan ympärikiepsauttamisen jälkeen ovatkin ihan muita! Melko vinhaa. Kaikkia eläimiä ei ole aivan helppo tunnistaa, mutta se ei viehätystä latista. Kuvat ovat ilmeisesti vauvan silmille ihanteellisia kirkkaine väreineen ja suurine silmineen, sillä yleensä katsekontaktia välttelevä kuopus tuijottelee näitä eläimiä intensiivisesti - ja nauraa hörähtelee sekä juttelee niille mielellään. Kirjan kieputusominaisuus taas on hurmannut keskimmäisen lapsen, joka julistaa mielellään kaikille, että "Oikeasti tämä kirja on mun ikioma!".

Näitä meidän pienimmän kanssa tällä hetkellä luetaan. Olisiko teillä lukijoilla vinkata muita hyviä pahvikirjoja?

perjantai 23. marraskuuta 2012

Vauvan tuoksua ja Kunnon mies

Meidän perheessä opetellaan parhaillaan uudenlaista arkea. Viikko sitten lapsilukumme kasvoi kolmeen ja nyt nautimme pienen, tuhisevan pojan pehmoisuudesta ja vauvan tuoksusta. Koska minua tarvitaan varsin usein ruokkimistehtäviin (ja pääkin on tavallista harvempi), on lukeminen hidasta ja bloggaaminen vielä hitaampaa. Mutta eiköhän kirjoillekin vähitellen löydy taas se oma aikansa.

 A. J. Jacobs: Kunnon mies - Kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä
(Drop Dead Healthy. One Man's Humble Quest for Bodily Perfection, 2012)
Nemo 2012, 371s.
Suom. Lotta Heikkeri

Fiksuna tyttönä pakkasin sairaalakassiin riittävästi lukemista ja tämä A. J. Jacobsin terveellisen elämän tavoittelusta kertova kirja oli sopivan helppoa luettavaa laitosolosuhteissa. Olen lukenut aiemmin Jacobsilta suomennetun Raamatullisen vuoden josta pidin kovasti, joten odotukset olivat varsin korkealla tämänkin kirjan suhteen.

Kahden vuoden ajan Jacobs pyrkii elämään mahdollisimman terveellisesti. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? No, ensin täytyy tietenkin pohtia, mikä on terveellistä. Jacobsilla onkin 53 arkin mittainen lista asioista, jotka hänen tulisi tehdä terveyttään parantaakseen. Listalta löytyy helposti toteutettavia asioita hyräilemisestä sisälämpötilan laskemiseen sekä haastavia, kuten Oscar-palkinnon voittaminen (tutkimukset osoittavat, että Oscar-voittajat elävät kolme vuotta muita pidempään). Listansa Jacobs on kirjoittanut Papyrus-fontilla "koska erään tutkimuksen mukaan vaikeasti hahmotettavien kirjasintyyppien lukeminen parantaa muistia."

Pelkästään terveellisistä ruokavalioista on olemassa lukuisia eri versioita. On tutkimuksia, jotka todistavat kasvispainotteisen ruokavalion terveellisyyden, mutta toiset tutkimukset puoltavat vähähiilihydraattista ruokavaliota. Toiset liputtavat raakaruoan puolesta, toiset tyytyvät pienentämään annoskokoaan. Yhdelle riittävä pureskeleminen on terveellisen syömisen kulmakivi, mutta joku muu uskoo pitkän elämän toteutuvan äärimmäisen niukalla ruokavaliolla. Jacobs testaa kahden vuoden aikana monia erilaisia ruokavalioita, joista osa saa nopeasti aikaan muutoksia olotilassa.

Ruokailun ohella myös kuntoilun saralla on rutkasti erilaisia näin-kuuluu-tehdä -näkemyksiä. Perinteisen salitreenin lisäksi Jacobs testaa erilaisia ryhmäliikuntatunteja, hyötyliikunnan maksimointia, juoksevien asioiden hoitamista juosten sekä - ehkä lempparini - luolamiestreeniä. Luolamiesliike eli paleoliike uskoo, että nykyihmiset tulevat terveiksi "palaamalla vanhoihin tapoihin, syömällä ja kuntoilemalla kuin luolamies." Luolamiestreeni suoritetaan ilman paitaa ja kenkiä, luonnollisesti. Juoksutyylin tulisi olla kovin erilainen kuin se pystyasento, johon olemme tottuneet:

"Meidän pitäisi juosta sulavasti kuin eläimet, lihakset rentoina, nojaten eteenpäin ja antaen painovoiman vetää kohti. Ei saa tömistää, vaan pitää ottaa lyhyitä askelia ja astua kevyesti päkiöille. Käsiä ei tarvitse viuhtoa, ne saavat roikkua sivuilla."

Luolamiesliikkeen jäsenten ruokavalio on hyvin lihapainotteinen. Hiukan kränää aiheuttaa kuitenkin kysymys siitä, saako lihan kypsentää. Osa uskoo, että luolamiehillä oli käytössään tuli ja siten kypsentäminen on sallittua, toiset taas syövät lihansa raakana.

Kahden vuoden aikana Jacobs pohtii terveyttä mm. sydämen, korvien, immuunijärjestelmän, suoliston, aivojen, ihon, unen ja käsien näkökulmasta. On ihailtavaa, miten avoimin mielin ja täysillä Jacobs heittäytyy testaamaan mitä erikoisempia juttuja. Ja Jacobsin vaimolle täytyy nostaa hattua: täytyy olla erityislaatuinen nainen, jotta jaksaa seurata miehen terveystestailuja kahden vuoden ajan.

Mainio kirja, joka viihdyttää mutta on myös täynnä ajatuksia herättävää tietoa. Suosittelen!