Pikku veikko & Meren erakot

Arvid Lydecken: Pikku veikko, Meren erakot

Otava 1946, 217s.

Kuvitus Emil Cedercreutz

Mistäkähän lienen hankkinut hyllyyni tämän runsailla siluettikuvilla kuvitetun kirjan? En muista, mutta nyt halusin sen lukea satukirjanälkääni. Kirja sisältää kaksi tarinaa, joista ensimmäinen lienee suunnattu nuoremmille lukijoille ja jälkimmäinen koululaisille.

Pikku veikko kertoo Johanneksesta ja koostuu huomattavasti vanhemman isoveljen muistiin kirjaamista tapahtumista. Ikäeroa ei tarkalleen mainita, mutta Johanneksen ollessa noin 9 vuotias isoveli on jo lähes aikuinen. Tarinassa ei ole mitään selkeää juonta, kuten ei elämässä yleensäkään ole, vaan lukija saa seurata Johanneksen elämää välähdyksittäin. Kirjan on kuvittanut Emil Cedercreutz taidokkailla siluettikuvilla, joita on lähes jokaisella sivulla.

Pikku veikko on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1919 ja jotkut seikat tarinassa pistävätkin nykylukijan silmään. Esimerkiksi kun Johannesta harmittaa kesän päättyminen ja palaaminen mökiltä kaupunkiin, hän toteaa "On niin ikävää, että itkisin, jos olisin tyttö." Lapsen pelkoihin ei suhtauduta ymmärtävästi, vaan lasta pyritään karaisemaan: "Häntä [Johannesta] täytyy vähän karaista, sillä onhan naurettavaa, jos poika pelkää pimeässä. Mikä miehenalku se sellainen on!" Ääneen pyrskähdin ja silmiäni muljauttelin kuitenkin vasta seuraavaa keskustelua lukiessa. Johannesta ovat vieraat pojat haukkuneet herraskakaraksi ja lyöneet koko matkan kotiovelle asti ja Johannes kääntyy isoveljensä puoleen:

"Anna minulle rahaa, niin ostan nyrkkiraudan. Täytyyhän voida puolustautua.
Annoin pikku veikolle tarpeelliset rahat ja toivon, että nyrkkirauta häntä edes jonkin verran suojelisi, kun häntä syyttä suotta ahdistetaan."

Onneksi nykyisin ei nyrkkirautoja kovin kätevästi ole saatavilla, sillä olisipa kouluissa varmasti hurja meno jos kaikilla olisi "varmuuden vuoksi" oma nyrkkirauta aina mukana.



Meren erakot on eräänlainen Robinson Crusoe tarina suomalaisissa olosuhteissa. Kymmenen veneellistä väkeä on lähtenyt Hiekkaniemeen kesää viettämään. Seurueeseen kuuluu muun muassa neljätoista isoa ja kymmenen pientä poikaa sekä Tei-Tei, joka on jo tarpeeksi iso kelvatakseen isompien mukaan merirosvoleikkiin. Leikki aloitetaan läheisellä saarella, josta vangit kuljetetaan vielä erilliselle saarelle. Tei-Tei jää tietysti heti leikin alussa vangiksi ja pitkästyy vankisaarellaan. Tei-Tei kipuaa jollaan ja nukahtaa sinne, eikä huomaa jollan kulkeutuvan aaltojen mukana kauas rannasta. Tei-Tein sisko on ensimmäinen, joka huolestuu veljensä katoamisesta. Maija ottaa rannasta yhden veneen ja lähtee etsintäretkelle. Pitkään soudettuaan Maija saakin näkyviinsä kaukaisuudessa kelluvan jollan ja sinnikkyydellään saa viimein jollan kiinni. Ilo on suunnaton, kun pikkuveli löytyy vahingoittumattomana, mutta pian ollaankin taas hätää kärsimässä kun tiheä sumu kätkee rannan näkyvistä ja aallokkokin voimistuu. Lapset päätyvät lopulta pieneen Satula-saareen, jonka pikkuruinen mökki tarjoaa suojan luonnonvoimilta.

Odotin tältä tarinalta enemmän sitä Robinsonin henkeä. Yllättäen lasten ajasta saarella kerrotaan varsin vähän ja keskitytään enemmän vanhempien huoleen ja suruun, epätoivoon siitä kun lapsia ei etsinnöistä huolimatta löydy. Kun etsijät ovat löytäneet sekä veneen että jollan tyhjillään, lapset jopa siunataan lepoon kirkossa, koko kylän surressa vanhempien rinnalla.

Meren erakot oli siinä mielessä pettymys, että odotin siltä tosiaan seikkailullisempaa otetta. Toisaalta tarina oli tavallaan realistinen, sillä on helppo kuvitella lasten pärjäävän päineen saarella, jolla on mökki ja siellä valmiiksi polttopuita, ruokaa ja lämpimiä vilttejä.

Myös Meren erakoissa on Emil Cedercreuzin kuvitus, mutta tässä kuvia on ainoastaan yksi per luku.  Parasta tässä tarinassa oli seuraava lause: "Maija oli tosin vain tyttö, mutta hän kapinoi mielessään."