Onks noloo?

Ronja Salmi: Onks noloo?
Kirjakauppaliitto/Lasten Keskus 2016, 85s.
Kuvitus: Jami Nurminen

Onks noloo, jos blogi ei pysy ajan tasalla?

Ei nyt suoranaisesti noloa, mutta minusta vähän ärsyttävää. En vain millään osaa ottaa tavaksi sitä, että bloggaisin heti luettuani, enkä vasta sitten kun mies alkaa huomautella tietokonepöydälle kertyvästä kirjapinosta.

Ronja Salmen kirjoittama ja Jami Nurmisen kuvittama Onks noloo? oli tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirja. Lapsille suunnattu teos ei minua etukäteen kiinnostanut, mutta löytyyhän noita nolousjuttuja pohtivia lapsia tästäkin talosta, joten suuntasin jälkikasvun kanssa kirjakaupoille saadakseni tämän meillekin. 

Onks noloo? -kirjassa pohditaan aika kivasti Petjan ja hänen luokkakavereidensa kautta, ovatko jotkut asiat noloja. Onko noloa, jos luokkakuvassa on silmät kiinni tai mahasta kuuluu ääniä? Entä se, jos pelottaa tai tanssii hitaita? Pidin siitä, ettei mitään juttua leimattu noloksi, vaan esimerkiksi tunnilla pääsevän pierunkin aiheuttamasta nolostuksesta päästiin kirjassa nopeasti yli. Kuvituskin on ilmeikästä ja etenkin omien lasten kohdalla runsas kuvitus on iso plussa. Minulle Onks noloo? jäi vähän laimeaksi lukukokemukseksi. Kerronta oli minusta turhankin vauhdikkaasti eteenpäin posottavaa ja siten harmittavan pinnallista. Toisaalta, tämä vauhdikkuus on luultavasti useimpien lapsilukijoiden mieleen, sillä kyllästymistä tuskin ehtii tapahtua.

Toivottavasti Onks noloo? innostaa lapsia ja varhaisnuoria tarttumaan kirjaan, vaikka lukeminen ei muuten lempipuuhia olisikaan.

Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto 2015, 140s.

Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen jäi minulta saamatta, koska en keksinyt mitään ostettavaa juuri silloin. Suuresti en harmitellut asiaa, koska Kari Hotakaista en ole koskaan lukenut enkä näin ollen osannut ajatella jääväni paitsi mistään ravisuttavan hienosta lukukokemuksesta. Joka tapauksessa Kantaja kiinnosti ja onnekseni sellainen ilmestyi pian myös kirjaston valikoimaan.

Kantajan kertojana ja päähenkilönä on Timo Kallio, seurakunnan puisto-osastolla työskentelevä, yksinäinen mies. Hän ei kenties ole kokenut yksinäisyyttä ongelmaksi, mutta havahtuu pohtimaan sitä - ja elämää laajemminkin - osallistuessaan kantajan roolissa hautajaisiin, joissa ei välttämättä ole yhtäkään surevaa omaista tai ystävää. Timo alkaa kirjoittaa keksittyjä muistopuheita noille yksinäisille vainajille ja yrittää samalla päästä kosketuksiin nuoruuden rakastettuunsa, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikymmeniin. Vimmaisella päättäväisyydellä Timo yrittää muuttaa elämäänsä niin, ettei hänestä tulisi yhtä tuollaista yksinäistä vainajaa.

Mitäpä tästä nyt osaisi sanoa.
Hotakaisen kirjoitustyyli on todella sujuvaa ja miellyttävää lukea. Aluksi Timon pohdinnat ilahduttivat, vaikka toki ne saivat ajattelemaankin. Ikävä kyllä idea ei minusta kantanut aivan loppuun asti. Tai ehkä idea olisikin kantanut, mutta Timon omituinen pakkomielle Helenaan tuntui kiusalliselta ja äärimmäisen epäuskottavalta. Tahkosinkin näitä 140 sivua kolme päivää, eli vähän pakkolukemisen puolelle lipsahti.

Kantaja ei vakuuttanut sisällöllisesti, mutta Hotakaisen kerronnasta kiinnostuin sen verran, että hyvinkin voisin ajatella lukevani häneltä jotain muuta.

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014, 156s.

Tänä vuonna kirjan ja ruusun päivänä (sekä kahtena seuraavana päivänä) yli kymmenen euron kirjaostoksen kylkiäisenä jaettiin Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taitoa. Minulle oli virallisena kaupanpäällispäivänä tulossa vieraita ja teinkin heti aamulla hätäpäissäni nettitilauksen verkkokaupasta, että varmasti saisin tämän vuotisen bonuskirjan. Kirjoja noutaessa - vielä samana päivänä - tein vielä yhden suunnittelemattoman kirjalöydön ja lähdinkin kotiin kahden Takana puhumisen taidon kanssa.

Jostakin syystä kuvittelin tämän olevan pienoisromaani, mutta kyseessä onkin kokoelma Härkösen kolumneja tai pakinoita. En pettynyt, sillä pidän Härkösen napakasta tyylistä käsitellä asioita sekä siitä, kuinka hän pistää itsensä likoon. Aiheita riittää tekstiviestikommunikaation vaikeudesta vaihdevuosiin ja rantatuolien varaamiskäytännöistä äitiyden haasteisiin.

Jotkut aiheista olivat minulle vähän vieraita, kuten jonottamisen tuskallisuus ja illan pilaava valomerkki. Minä olen aika hyvä jonottaja, paitsi jos lapsiin iskee mahdoton levottomuus. Illanviettoni taas pilaantuu siinä vaiheessa, jos on pakko mennä baariin, joten valomerkki ei enää vaikuta mitenkään.

Niitä minulle sopivia (tai osuvampia) aiheita on kuitenkin huomattavasti enemmän. Merkkasin muistilapulla naisten vikoja ruotivasta kolumnista Syntilista tämän kohdan, jolle en voinut olla nauramatta:

"Nainen marisee aina jostain ja odottaa mieheltä lohdutusta. Hänen alavatsaansa koskee aina. Hän jankuttaa lopettavansa viinereitten syönnin mutta ei lopeta. Hän vannoo aloittavansa sauvakävelyn, joogan ja spinningin mutta ei aloita. Hän antaa itsestään ensin älykkään vaikutelman ja alkaa sitten humalassa pelleillä Tarot-korttien kanssa."

Jos vaihtaa alavatsan alaselkään ja Tarot-kortit kuvitteelliseen laulutaitoon, niin tässähän kirjoitetaan minusta!

Tehosekoittimessa Härkönen pohtii sitä, kuinka nopeasti äiti-ihmisissä usein puskee pinnalle marttyyrius. Vaikka kuinka vannoisi itselleen, ettei todellakaan kietoudu marttyyrin viittaan ikinä missään tilanteessa, niin harmittavan usein näin kuitenkin käy.

"- Kuuntele itseäsi, kehottavat kaikki maailman terapeutit. Mutta äitien täytyy kuunnella niin montaa muutakin vaativaa hölisijää, että siinä jää oma ääni helposti kuulematta."

Muutamista lyöntivirheistä huolimatta Takana puhumisen taito ei vaikuta hutaisten tai kiireellä kirjoitetulta. Hyvin mielelläni olisin lukenut näitä juttuja lisääkin, mutta onhan se totta, että pakinat (tai kolumnit, valitse mieleisesi) ovat parhaimmillaan pienissä erissä nautittuina.

Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjakauppaliitto 2013, 118s.

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän "bonuskirja", Jari Tervon Jarrusukka, ei etukäteen hirveästi kiinnostanut. En edes hankkinut sitä omaksi, koska en päässyt käymään kirjakaupassa. Illalla tosin iski Pakko saada! -kohtaus ja syöksyin verkkokauppaan, mutta siinä vaiheessa olivat Jarrusukat jo loppuneet. No, onneksi on kirjasto ja sieltä sainkin tämän ihan parissa päivässä. Mutta lukeminen vähän venyi. Tai aloittaminen, sillä äkkiähän tämän lukaisi.

Jarrusukka (ensimmäinen kokonaan lukemani Tervon kirja) oli ihan hauska. Sisältöä on jo käyty läpi lukuisissa blogeissa, joten tyydyn toteamaan juonesta seuraavaa: omalaatuinen sijaisopettaja etsii joulukuvaelmaan uutta Jeesusta sairastuneen tilalle kyseenalaisin keinoin. Tervon huumori on sellaista, ettei se varmasti kaikkia miellytä. Ei minuakaan kaiken aikaa. Päähenkilö tuntuu olevan niin pihalla todellisuudesta, vaikka perheellinen mies onkin, että minua miltei pelotti.

Vaikka en Jarrusukkaan suuremmin ihastunutkaan, oli se kuitenkin kelpo tarina. Ehkä voisin jopa rohkaistua lukemaan Tervolta jonkun "ihan oikean" romaanin. Mutta mikä olisi sopivin?

Lopuksi linkki Amman blogiin, sieltä kun löytyy linkkejä myös muihin Jarrusukka-blogiteksteihin.

Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjakauppaliitto 2012, 122s.

Jos suhtauduin nahkeasti Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaan, niin ennakkoasenteeni Miniää kohtaan taisi olla vieläkin takkuisempi. Mutta tästäpä minä tykkäsin! Kun kertojana Mielensäpahoittajan sijasta toimiikin Liisa-miniä, ei kirja tunnu väkisin väännetyltä vitsin venyttämiseltä.

Liisa valmistautuu viettämään rauhallista viikonloppua, kun mies on lasten kanssa matkustanut Sysi-Suomeen appiukkoa katsomaan. Rentoutuminen ei pääse kuitenkaan edes kunnolla alkuun, kun mies jo soittaa ja ilmoittaa apen loukanneen nilkkansa. Eihän vanha mies yksijalkaisena kotonaan pärjää, joten taksi tuo tämän Helsinkiin. Pojan täytyy toki jäädä laittamaan talo kuntoon, Ford Escort samoin ja äitiäkin täytyy Kuusikodilla käydä katsomassa. Niin on kohta Miniän oven takana appiukko ja erinäinen määrä perunoita ja muita kotimaisia juureksia. Ja jotta viikonlopun ainoaksi haasteeksi ei jäisi kahden täysin erilaisen elämänkatsomuksen yhteensovittaminen, ilmestyy muutama liikemies Venäjältä kahta päivää sovitusta aikataulusta edellä eikä Miniän auta muu kuin ottaa appiukko mukaan bisneksiin.

Mitäpä tästä muutakaan voisin sanoa, kuin että hauskaa koheltamista muutamalla syvällisemmällä ajatuksella maustettuna. Viihdyin oikein mainiosti, mutta enempää Mielensäpahoittajaa en jää kaipaamaan.