Sarjakuvia

Kei Sanbe: Poissa 7 & 8

Punainen jättiläinen, 2019
Suom. Taavi Suhonen

Pitkästä tajuttomuudesta herännyt Satoru toipuu vähitellen. Fyysinen kunto palautuu sinnikkään kuntoutuksen tuloksena, mutta palaako muisti? Muistoja kyllä on, mutta Satorun on vaikea tietää mitkä muistot ovat aitoja. Viimeisessä osassa Satoru osallistuu äitinsä ja Kumin kanssa vuotuiseen tapahtumaan, jossa on luvassa erilaisia tehtäviä, ruokaa ja ilotulitus. Juhlijoiden joukossa on kuitenkin myös eräs vaarallinen henkilö.

Poissa oli minulle erittäin hyvin sopiva sarja. Pidin alusta asti tarinan ideasta sekä kuvituksesta. Myönnän senkin että sarjan lyhyys on vaikuttanut positiivisesti lukukokemukseen, koska olen alusta asti tiennyt tarinan päättyvän varsin kohtuullisessa ajassa.

Poissa-sarjaan on tulossa vielä ainakin yksi osa, mutta nähdäkseni sarja saa jo kahdeksannessa osassa ihan pätevän loppuratkaisun. Mielenkiinnolla odotan, mitä viimeisessä osassa tapahtuu.

-------------------------------------------------------------------

Jean-Yves Ferri: Vercingetorixin tytär
Egmont kustannus 2019, 48s.
Piirrokset: Didier Conrad
Suom. Mirka Ulanto

Asterix on ollut yksi sarjakuvasuosikeistani lapsesta asti. Uusimpia seikkailuja vaivaa kuitenkin jonkinlainen epämääräinen ponnettomuus.

Vercingetorixin tytär on vähän laiskanlainen seikkailu, jossa ei hirveästi seikkailla eikä edes sanailla nasevasti. Voittamattomien gallialaisten kylään tuodaan Vercingetorixin tytär, jota pitäisi paitsi suojella petturivakoilijalta ja roomalaisilta, myös vahtia, sillä tytöllä on tapana karkailla. Tietysti tytär karkaa ja sitten hänet käydään pelastamassa ja loppu hyvin kaikki hyvin: villisikaa ja juotavaa kaikille muille, paitsi Trubadurixille.

Conradin piirrostyyli on erittäin mainio, mutta edes laadukas piirrostyö ei pelasta vetelää tarinaa.

-------------------------------------------------------------------

 

John Allison: By Night
Piirrokset: Christine Larsen
Boom! Box 2019, 112s.

John Allisonin kirjoittaman By Night (vol. 1) -albumin nappasin kirjastosta lainaan puhtaasti siksi, että rakastan Giant Daysia. By Nightiin en rakastunut ollenkaan.

Jane ja Heather ovat ilmeisesti olleet aikaisemmin ystäviä, mutta high schoolin jälkeen tiet ovat vieneet erilleen. Eräänä päivänä Heather ilmestyy Janen työpaikan portaille ja kohta he ovatkin tutkimassa paikallisen firman tiloja, salaa tietenkin. He löytävät eriskummallisen projektorin, joka avaa portaalin toiseen maailmaan.

Sinänsä herkullinen idea ei ehdi tässä albumissa kehittyä juuri mihinkään. Myöskään tarinan hahmot eivät oikein toimi. Janen ja Heatherin välit ovat oudot, eivätkä Janen työkaveri tai Heatherin isä tahdo oikein lunastaa paikkaansa kokonaisuudesta. Latteaa oli.

Kuluvan vuoden loppurutistus ja suunnitelmia vuodelle 2019

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin ennen. Lähes läpi vuoden kestänyt lukuflow oli totta kai aivan mahtava juttu, mutta bloggaamisen se teki aika työlääksi. Vaikka osasta lukemistani kirjoista tein vain hyvin lyhyitä yhteispostauksia, välillä tuntui, että bloggaamiseen menee liikaa aikaa. (Ja puolisoltakin on tullut nihkeää palautetta tietokonepöydällä keikkuvista bloggaamattomien kirjojen pinoista.)

Muutamasta tämän vuoden puolella lukemastani kirjasta bloggaan ensi vuoden puolella, mutta kerrottakoon superlyhyesti tässä että joululomalla luin muun muassa nämä kirjat:

- Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Aloitin tämän hienon novellikokoelman jo kesälomalla. Silloin nautin mahtavista helteistä, toisin kuin nyt viimeisiä novelleja lukiessa, kun pakkaslukemat kävivät ohimennen jossain -15 tietämillä.

- David Petersen: Mouse Guard, Autumn 1152
Jännittävä sarjakuvaseikkailu hiirien maailmasta.

- Richard Thompson: Pellonreuna, Umpitien päässä
Näitä sarjakuvastrippejä on joskus julkaistu Ilta-Sanomissa, mutta enpä muistanut entuudestaan. Hauskoja juttuja, pääosissa lapset.

- Mervi Heikkilä: Tuulenkala (Aijalin saaren tarut 2)
Tämän luin lapsille iltasatuna. Pöllö ajautuu keskelle hurjaa seikkailua Tuulenkalan kaupungissa ja seuraavassa osassa on selvästi luvassa jotain vielä kiivaampaa toimintaa. Niin hyvä kirja!


- Josie Silver: Ole minun
Iski romantiikannälkä ja halusin kuunnella jotain oikein siirappista. Tämä oli juuri sellaista: ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun päädytään monien mutkien kautta.

------------------------------------------------

Osallistuin vuoden aikana joihinkin lukuhaasteisiin. Enimmäkseen taisi käydä perinteisesti: suuren alkuinnostuksen jälkeen lopputulos jäi aika kehnoksi.

Lähdin ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen ja vaikka tosiaan luin paljon enemmän kuin 50 kirjaa, neljä haastekohtaa jäi täyttämättä. Sattumanvaraisesti valittu kirja minulla kyllä oli hankittuna (ostin kirjakaupasta sellaisen pakettiin käärityn yllärikirjan), mutta alkua pitemmälle en tuossa Anna Janssonin dekkarissa päässyt. Vähän harmittaa, että haaste jäi vähän vajaaksi, vaikka toisaalta olen kyllä iloinen että haasteen ansiosta tuli luettua myös niitä vähemmän mukavuusalueella olevia kirjoja.

Sarjakuvahaasteessa sentään onnistuin, sillä luin haasteen aikana 74 sarjakuva-albumia.

Kirsin kirjanurkassa oli koko vuoden käynnissä #nuortenkirjatorstai-projekti, josta innostuin niin että otin nuortenkirjat isompaan rooliin omassakin lukemisessa. Lopulta nuortenkirjoja tuli luettua ja blogattua vähän enemmänkin kuin kerran viikossa ja itse asiassa viihdyin niiden parissa niin hyvin, että ensi vuonna ajattelin keskittyä enemmänkin lasten- ja nuortenkirjoihin.



Ensi vuonna haluan tosiaan lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja blogata niistä.

Jätän todennäköisesti osan lukemistani kirjoista kokonaan bloggaamatta, ettei bloggaaminen ala tuntua liian työläältä ja aikaavievältä. Mutta eiköhän tänne kuitenkin ihan riittävästi postauksia ropise.

Niin kovasti kuin kirjoja ja lukemista rakastankin, haluaisin löytää jälleen aikaa elokuville ja tv-sarjoille. Ja jos edes kerran menisin teatteriin, enkä vain suunnittelisi!

Lucky Luke: Arizona

Morris: Arizona ja Lucky Luke vastaan Sätkä-Sam
(Lucky Luke: Arizona, 1951)
Egmont Kustannus 2017, 41s.
Suom. Mirka Ulanto

Lucky Lukea olen lukenut todennäköisesti jo ennen kuin opin oikeasti lukemaan. Vanhat albumit onkin tullut luettua kymmeniä kertoja ja tarinat muistuvat mieleen viimeistään parin sivun jälkeen.

Arizona on ensimmäinen Lucky Luke -seikkailu. Tämä albumi julkaistiin viime vuonna uudella suomennoksella ja ensimmäistä kertaa alkuperäisessä muodossaan. Tarinoiden Arizona ja Sätkä-Sam lisäksi tämä painos pitää sisällään kahden sivun mittaisen nimettömän lyhyttarinan.

Nimitarinassa kaksi rosvoa ryöstää kultalastissa olleet vankkurit ja kukapa muukaan ryntäisi apuun kuin Lucky Luke. Tarina etenee hyvin vauhdikkaasti ja mutkittelematta, tappelusta toiseen. Morrisin piirrostyyli on hyvin erilainen kuin millaiseksi se myöhemmin muotoutui. Kaikki hahmot, Lucky Luke mukaanlukien, ovat hyvin sarjakuvamaisia pyöreine ja pelkistettyine muotoineen. Toimintapainotteisen kerronnan huumori ammentaa lähinnä koheltamisesta.

Sätkä-Samissa piirrostyyli on jo muuttunut hivenen rouheammaksi. Tällä kertaa Lucky Luken jahtaama pahantekijä, Sätkä-Sam, pakenee Meksikon rajan yli. Edelleen sekä huumori että juoni keskittyvät toiminnan runsauteen, mutta lopputulos on ihan kelpo.

Pitäisikin joskus lukea Lucky Luke -albumit aikajärjestyksessä, jotta voisi seurata hahmon ulkomuodon kehitystä ja yrittää huomata, missä vaiheessa lopullinen ulkonäkö on saavutettu.

Asterix: Kilpa-ajo halki Italian

Jean-Yves Ferri: Asterix: Kilpa-ajo halki Italian
Piirrokset: Didier Conrad
Egmont 2017, 48s.
Suom. Mirka Ulanto

Kaikki tiet vievät Roomaan, mutta syystä tai toisesta tiet ovat viime aikoina muuttuneet todella huonokuntoisiksi. Teiden kunnosta vastaavaa senaattori Lactus Bifidusta syytetään senaatissa teiden ylläpitoon tarkoitettujen varojen käyttämisestä orgioihin. Lactus Bifidus keksii hätäpäissään Italian halki kulkevat kilpa-ajot, joiden tarkoituksena on todistaa Rooman teiden parhaus. Kilpailuun osallistuu ajajia monelta suunnalta, mutta luonnollisesti huomio keskittyy Rooman ja erään pienen gallialaiskylän edustajiin. Naamiolla kasvonsa peittävä Coronavirus menestyy kisassa ilmiömäisesti, mutta sisulla (ja taikajuomalla) Asterix ja Obelix sinnittelevät mukana kärkikamppailussa.

Didier Conradin piirrokset vetävät hyvin vertoja alkuperäiselle kuvitukselle. Jean-Yves Ferrin käsikirjoitus on ihan kelpo, mutta vähän on tarinassa turhaa kiireen tuntua ja hätäisyyttä. Etenkin albumin viimeisen ruudun juhlapöytään olisin kaivannut edes jonkinlaista nasevaa heittoa lopun napakoittamiseksi.

Kilpa-ajo halki Italian ei tarinana nouse parhaimpien Asterix-seikkailuiden joukkoon, mutta jo pelkästään kuvituksen ansiosta albumi on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kick-Ass

Mark Millar: Kick-Ass
(Kick-Ass, 2008, 2009, 2010, 2013)
Egmont Kustannus 2013, 202s.
Kuvitus: John Romita jr.
Suom. Leena Hyttinen & Antti Koivumäki

Teini-ikäinen Dave Lizewski lukee ahkerasti supersankari-sarjakuvia. Niin ahkerasti, että hän väistämättä alkaa pohtia, miksi supersankareita ei oikeasti ole olemassa. Toisin kuin muut, Dave ei jätä asiaa pohtimisen asteelle, vaan päättää ryhtyä sankariksi itse. E-baysta tilattu sukelluspuku on aivan kelvollinen sankariasu ja katujen partiointi voi alkaa. Ikävä kyllä asu ei takaa koskemattomuutta tai tee kenenstäkään lyömätöntä tappelijaa, mutta Dave ei luovuta. Pian katukuvaan ilmaantuu muitakin naamioituneita sankarihahmoja, mutta taistelevatko he toistensa rinnalla vai toisiaan vastaan?

Tämäkin sarjakuva löytyi pikkusiskon hyllystä. En ollut edes tiennyt, että Kick-Ass on ollut alunperin sarjakuva! Elokuvaa en hirveän hyvin enää muista, mutta vaikka perusajatus on sama sekä elokuvassa että sarjakuvassa, eroavaisuuksiakin riittää. Muistan vähän tyrmistyneeni elokuvan raakuutta, mutta tässä sarjakuvassa mentiin mielestäni vielä pitemmälle. Ylipäätään sarjakuva on jotenkin karumpi, vähemmän romantisoitu. 

Kick-Ass on perusidealtaan ihastuttava, mutta tosiaan niin raaka ja tyly, että herkimmille lukijoille en sitä suosittele. Kuvituksen realistisiuus vielä korostaa tapahtumien julmuutta. Kaikesta verestä ja väkivallasta huolimatta Kick-Ass on hyvä sarjakuva. Mielelläni lukisin jatko-osatkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole edes julkaistu suomeksi.

Civil War

Mark Millar: Civil War
(Civil War, lehdet 1-7, 2006-2007)
Egmont Kustannus 2016, 208s.
Kuvitus: Steve Mcniven
Suom. Rami Rautkorpi

Sarjakuvan lukijana olen pyrkinyt laajentamaan lukemistoani ennakkoluulottomasti. Nyt rohkaistuin viimein lukemaan ensimmäisen supersankarisarjakuvan, vastikään elokuvanakin ilmestyneen Civil War -tarinan.

Satojen sivullisten hengen vaatineen tragedian jälkeen hallitus ehdottaa supersankareiden rekisteröitymistä. Rekisteröityminen takaisi koulutuksen ja monia muita etuja, mutta henkilöllisyyttään ei voisi enää pitää salassa. Osa sankareista on ehdotuksen kannalla, osa ei. Puolueettomaksi ei voi jäädä, vaan kaikkien on valittava puolensa. Edessä on väistämätön: supersankareiden välinen yhteenotto.

Tarina tuntuu aluksi etenevän häiritsevän pienissä pätkissä. Näkökulmia ja tapahtumapaikkoja on monia, eivätkä siirtymät henkilöstä tai paikasta toiseen olleet joka kerran tarpeeksi selkeitä tällaiseen tyyliin tottumattomalle. Vähitellen pääsin kuitenkin vauhtiin mukaan ja vaikka vielä viimeisillä sivuilla sekoitin joitakin sankareita toisiinsa, kokonaisuus oli yllättävän hyvä.

Piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan pikkutarkkaa: etenkin pienissä ruuduissa asujen yksityiskohdat, vesiroiskeet ja muut tehosteet pääsisivät paremmin oikeuksiinsa jos ihan jokaista viivaa ei korostettaisi niin selvästi. Toisaalta, tyyliin kyllä tottuu ja silmä oppii suodattamaan osan turhasta pois. Suomennos on melko onnistunut, mutta ajoittain englanti paistaa pahasti läpi.

Yllätyin tosiaan supersankareiden määrästä. Kylmiltäni en osaisi edes jaotella kuin muutamia tunnetuimpia sankareita DC Comicsin ja Marvelin väkeen, saati että olisin tunnistanut nämä monet kymmenet Marvelin sankarit ja pahikset.

En tiedä oliko Civil War paras mahdollinen albumi aloittaa supersankareihin tutustuminen, mutta ainakin tästä saa jonkinlaisen (olettaakseni hyvän) yleiskäsityksen siitä, millaista kyseinen genre on. Sisältö oli asteen hurjempaa ja väkivaltaisempaa kuin mihin olin varautunut, mutta kylläpä näitä voisi lukea jatkossakin.

Status Squaw

Achdé, Morrisia muikaillen: Status Squaw,
Lucky Luken uudet seikkailut
(Statue Squaw, 2015)
Egmont Kustannus 2016, 46s.
Suom. Annukka Kolehmainen

Lucky Luke on minulle hyvin tuttu jo lapsuudesta. Yksinäisen cowboyn seikkailuja tuli luettua uudestaan ja uudestaan ja vain vähän liioitellen totean, että kirjastoauton sarjakuvatarjonnasta lainattiin aina kaikki Lucky Luket (lausutaan tietenkin Lakki Luke, kuten silloin lapsuudessakin) ja Asterixit, mitä tarjolla oli. En ole Lucky Lukea (tai niitä Asterixejakaan) mihinkään unohtanut, vaan edelleen luen niitä aktiivisesti. Jostakin syystä en vain ole tullut bloganneeksi niistä.

Nyt on kuitenkin aika esitellä nuoren Lucky Luken uusia seikkailuja. Jopa varjoaan nopeammin ampuvalla cowboylla on takanaan lapsuus, johon tämän albumin avulla voi kurkistaa.

Kid Lucky on sellainen poika, joka ei juuri paikoillaan pysy. Hänellä on paljon ystäviä ja loputtomasti tekemistä. Topakan Martha-tätinsä tiukan valvonnan alaisenakin Kid ajautuu toisinaan kiperiin tilanteisiin, vaikka useimmiten pahimmat kolhut osuvat kavereille. Eniten haastetta tuottavat kylpypäivät ja suloinen Joannie, johon Kid haluaisi tehdä vaikutuksen, mutta ei yrityksistään ja onnekkuudestaan huolimatta oikein osaa.

Status Squaw koostuu pääasiassa yhden sivun mittaisista tarinoista, joissa ruutujen määrä vaihtelee tarinan tarpeiden mukaan. Minun silmiini Achdén kuvitus on aivan Morrisin tasoista. En usko, että osaisin erottaa heidän piirroksiaan toisistaan, jos jostain syystä niin pitäisi yrittää tehdä. Sarjakuvien huumori on kepeää ja koko perheelle sopivaa. Jokaisen sivun alalaidassa on lyhyt tietoisku jostakin kyseiseen sarjakuvaan liittyvästä aiheesta. Olen aina tykännyt niistä tietosivuista, joita joissakin Lucky Luke -albumeissa on ja vaikka nämä parin lauseen infot eivät aivan vedä vertoja suttuisille mustavalkovalokuville, tuovat ne kuitenkin mukavan lisän tähän albumiin.

Lapsi-Luken lisäksi tämän albumin sivuilla vilahtaa myös aikuinen Lucky Luke. Muutamassa yhden sivun tarinassa Kid Lucky näkee välähdyksiä joko todellisesta tai kuvitellusta aikuisuudestaan. Tämän lisäksi Status Squaw päättyy lyhyeen jouluspesiaaliin, jossa yhdistyvät kivasti sekä nuori että aikuinen Lucky Luke.

Status Squaw on sopiva sekoitus vanhaa tuttua villiä länttä ja ehtiväisen lapsen toilailuja.

Rabbin katti 1 & 2

Joann Sfar: Rabbin katti & Rabbin katti 2, Maanpäällinen paratiisi

Egmont kustannus 2006, 142s & 2007, 138s.

Suom. Kirsi Kinnunen & Saila Kinnunen

Rabbin katti -sarjakuvat ovat olleet lukulistalla pitkään. En oikein tiedä, mitä näiltä odotin, mutta ainakaan ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että merkittävässä roolissa on erään rabbin kissa.

Rabbin kissa, jolla ei ole kattia kummempaa nimeä, syö rabbin papukaijan ja saa siltä puhetaidon. Katti puhua pulputtaa, pääasiassa valheita ja väittelee mielellään isäntänsä kanssa etenkin uskontoon liittyvistä asioista. Ensimmäisessä osassa käsitelläänkin runsaasti juutalaisuutta sekä käytännön että teorian tasolla.

Rabbin katti 2:ssa tutustutaan Leijona-Malkaan, leijonan kanssa Algeriaa kiertävään mieheen. Hänet tunnetaan kaikkialla, mutta vähitellen ihannointi on muuttamassa muotoaan. Isät päästävät naimaikäiset tyttärensä kuuntelemaan Leijona-Malkan tarinointia, eivätkä kuvittelekaan että heidän välillään voisi tapahtua jotakin luvatonta. Leijona-Malkasta on tulossa iäkäs mies ja se on hänelle kova paikka.

Albumin toisessa tarinassa kerrotaan Afrikan Jerusalemista. Tarinan hauskin kohtaus on ehdottomasti se, kun Rabbi ystävineen Jerusalemia etsiessään kohtaa Tintin, nuoren belgialaisen reportterin, joka ei todellakaan ole sieltä välkyimmästä päästä.

Tykkäsin näistä albumeista ihan sopivasti. En mitenkään rakastunut Sfarin piirrostyyliin ja kaunokirjoituksella kirjoitetut "kertojanlaatikot" oli työläästi luettavia. Sarjaan on ilmestynyt viime vuonna ranskaksi kuudes osa (näissä albumeissa on siis koottuna osat 1-5) ja kyllä sekin olisi kiva lukea.

Daytripper

Fábio Moon & Gabriel Bá: Daytripper

(Daytripper 1-10, 2010)

Egmont Kustannus 2012, 248s.

Suom. Petri Silas

Brasilialainen Brás de Oliva Domingos työskentelee lehdessä nekrologien kirjoittajana. Työ ei ehkä ole unelmien täyttymys, mutta työ kuitenkin. Daytripper kuvaa Brásin elämää välähdyksinä, jotka osoittavat kukin tavallaan, kuinka elämä on elämisen arvoista aina ja kuinka kuoleman voi kohdata milloin tahansa.

Daytripper tuli lainattua kirjastosta kansikuvan ja nimen perusteella. Luin sen yhdessä päivässä, mutta en osaa oikein sanoa pidinkö siitä. Rakenne on kyllä ovela ja toimivakin, mutta ehkä tämän lukemiseen olisi pitänyt keskittyä vähän enemmän.

Jos tarina ei minua yksiselitteisesti päässytkään hurmaamaan, niin piirustustyylistä pidin kyllä kovasti. Kaikesta näkee, että tätä sarjakuvaa on tehty kauan ja hartaasti.

Fábio Moonin ja Gabriel Bán englanninkielinen blogi löytyy täältä.

Coraline

Coraline

Alkuperäinen tarina: Neil Gaiman

Sarjakuvaksi sovittanut: P. Craig Russell

Egmont 2009, 186s.

Suom. Petri Silas

Olen lukenut joskus aikoja sitten Neil Gaimanin kirjan Coraline varjojen talossa. Tykkäsin siitä kovasti ja halusin vilkaista, millainen sarjakuva tarinasta on tehty.

Coraline muuttaa vanhempiensa kanssa asumaan asuntoon, joka on villiintyneen puutarhan ympäröimässä vanhassa ja suuressa talossa. Coralinen isä tekee töitä työhuoneessaan, eikä äitikään ehdi pitää seuraa tylsistyvälle tytölle, joka alkaa tehdä tutkimusmatkoja uudessa asunnossa. Ovia laskiessaan hän löytää lukitun oven, jonka takaa paljastuu tiiliseinä. Eräänä päivänä oven takana avautuukin synkkä käytävä, jonne Coraline astuu ja löytää oman kotinsa kopion, jossa asuvat toinen isä ja toinen äiti. He ovat muuten samanlaisia kuin Coralinen oikeat vanhemmat, mutta toisen äidin sormet ovat hiukan liian pitkät, teräväkyntiset ja liikkuvat koko ajan. Lisäksi toisilla vanhemmilla on silminään mustat napit. Kun Coraline palaa takaisin oikeaan kotiinsa, isä ja äiti ovat kadonneet. Melko pian Coraline ymmärtää heidän olevan toisen äidin vankina ja ainoa mahdollisuus pelastaa heidät on mennä takaisin synkkään käytävään.

Periaatteessa tämä sarjakuvasovitus on onnistunut hyvin. Gaimanin alkuperäisversion lukemisesta on sen verran kauan etten osaa sanoa onko tämä kuinka uskollinen versio siitä, mutta veikkaisin että hyvinkin. En kuitenkaan muista Coralinea aivan näin "vanhana" ja eleettömänä tyttönä. Vaikka sarjakuvan Coralinea jännittää ja välillä pelottaakin, se ei juurikaan näy. Oikeastaan hänessä ei näy tunteita juuri lainkaan, ei edes silloin kun hän purkaa harmiaan vanhempiinsa.

P. Craig Russellin piirrostyyli on ihan ok. Nappisilmäisistä vanhemmista olisi varmasti saanut paljon kammottavampiakin ja joissakin kuvissa kiinnitin huomiota erikoiseen viivankäyttöön. Esimerkiksi kirjan loppupuolella on lähikuva Coralinen kädestä, jossa varjostukset ja nivelten viivat on piirretty minun mielestäni vähän oudosti. Siinä missä nivelissä on (ainakin omissa käsissäni) vaakaviivoja, Coralinen niveliä korstaa pystysuuntainen siksak-kuvio, joka saa sormet näyttämään kurttuisilta ja vanhoilta. Pieni juttu, mutta tuollaiset kiinnittävät harmillisen paljon huomiota.

Coraline-sarjakuva ei ole niin hyvä, kuin millaisena kirjan muistan, mutta luettava kuitenkin.

Blacksad 1-5

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad

Kissa varjoisilta kujilta (48s.)

Valkoinen valtakuna (56s.)

Punainen sielu (56s.)

Hiljainen helvetti (56s.)

Amarillo (56s.)

Arktinen Banaani 2000, 2003, 2005, 2010

Egmont Kustannus 2013

Suom: Kirsi Kinnunen

Blacksad-sarjakuvat valikoituivat luettavakseni surkean muistini ansiosta. Nuorin siskoni joskus kauan, kauan sitten esitteli innoissaan upeasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka henkilöt olivat eläinhahmoja. Kirjastossa sitten kiinnitin huomiota Blacksadiin ja kuvittelin viimein löytäneeni tuon siskon hehkuttaman sarjan. Aika pian tajusin, että tämä taitaa olla joku ihan eri sarja, mutta sen verran Blacksad kiehtoi, että luin kaikki tähän asti ilmestyneet viisi albumia. (Siskon hehkuttama sarja oli Lackadaisy, joka on luettavissa netissä.)

John Blacksad on yksityisetsivä, 1940-luvun Amerikassa. Hänen työhuoneensa on sotkuinen, eikä Blacksad itsekään ole mitenkään siloinen hahmo. Heti ensimmäisessä albumissa tulee selväksi, ettei Blacksad pelkää käyttää voimaa tai rajuja otteita saadakseen syyllisen vastuuseen teoistaan.

Ensimmäinen albumi, Kissa varjoisilta kujilta, oli oma suosikkini. Poliisipäällikkö kutsuu Blacksadin erääseen huoneistoon, jonka sängyssä makaa ampumalla murhattu nainen. Naisella ja Blacksadilla on ollut aikoinaan suhde, mutta viime tapaamisesta on jo aikaa. Vaikka poliisipäällikkö pyytää Blacksadia pysymään erossa tapauksesta, tämä alkaa tietenkin selvittää murhaajaa. Vauhti ja tunnelma ovat kohdallaan, samoin Guarnidon kuvitus. Pidän siitä, kuinka kaikki hahmot eivät suinkaan ole kissoja, vaan eri rooleihin on löytynyt sopivia edustajia koirista, liskoista, sammakoista, näädistä ja niin edelleen.

Lyhyehköjen albumeiden tarinat olivat yllättävänkin mutkikkaita. Lukuiset käänteet ja kohtausten vaihtumiset olivat enimmäkseen onnistuneita, vaikka muutaman kerran olisinkin kaivannut selkeämpää "kappalejakoa". Ymmärrän kyllä, että sarjakuvissa tarinan rytmittäminen on haastavampaa kuin pelkässä tekstissä, mutta ehkä ruutujakoa hiukan muuttamalla lukeminen olisi ollut selkeämpää. Joko tekijät ovat kehittyneet tässä asiassa tai sitten aloin itse oppia Blacksadien tahdin, sillä Amarilloa lukiessa en enää eksyillyt tunnelmasta toiseen, vaikka sen tarina onkin aiempia albumeita sotkuisempi.

Vaikka Blacksad ei ollutkaan se sarja, joksi sitä luulin, vietin näiden albumien parissa oikein hyvän aamupäivän. Erityisesti suosittelen sarjakuvannälkäisille dekkareiden ystäville.

Piko ja Fantasio, Zorbul-tarinat

Franquin: Piko ja Fantasio, Zorbul-tarinat

(Spirou et Fantasio - L'integrale 7 - Le mythe Zorglub, 2009)

Egmont 2013, 173s.

Suom. Emilia Melasuo

Olen saanut kasvaa ruokapöydässä lukemiseen suopeasti suhtautuvassa perheessä. Useimmiten nenän alla oli (ruoan lisäksi) Aku Ankka, mutta koska samoja seikkailuja ei jaksa lukea ihan koko aikaa, tutuiksi tulivat myös Asterix, Lucky Luke, Niilo Pielinen, Valhalla-sarjakuvat, Lassi ja Leevi, Kamut, Tintti sekä Piko ja Fantasio. Harmillisesti useat 90-luvun alun sarjakuvat ovat hävinneet kirjastojen valikoimista, luultavasti puhkiluettuina. Joitakin albumeita löytyy mukavasti käytettyinä, mutta etenkin Pikon ja Fantasion seikkailut ovat hirveissä hinnoissa. Siksipä onkin hienoa, että ainakin osasta Pikon ja Fantasion seikkailuja on otettu uusia, yhteispainoksia.

Zorbul-tarinat on arvokkaan näköinen yhteisnide, joka sisältää tarinat Koe, joka muuttui painajaiseksi, Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo. Kirjan alussa on myös lähes 30 sivun verran taustatietoa Franquinista ja muista Pikon ja Fantasion tekemisessä mukana olleista henkilöistä, sarjakuvan kulta-ajasta sekä tietysti myös kirjan seikkailuista.

Koe, joka muuttui painajaiseksi on lyhyt tarina siitä, kuinka Sieninevan kreivi joutuu oman keksintönsä uhriksi ja alkaa käyttäytyä täysin luontonsa vastaisesti. Kyseessä onkin eräänlainen Jekyll & Hyde -versio.

Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo esittelevät Sieninevan kreivin "arkkivihollisen", Zorbulin. Tämä on lahjakas tiedemies, joka käyttää taitojaan häikäilemättä hyväkseen. Zorbulin taidot eivät vain ole aivan niin huikeat kuin hän luulee ja usein maailmanvalloitussuunnitelmat kaatuvatkin johonkin pieneen kömmähdykseen. Helppoa ei Zorbulin aisoissa pitäminen kuitenkaan ole edes Pikolle ja Fantasiolle.

Piko ja Fantasio olivat oikein mukavaa luettavaa edelleen, tosin tällä kertaa lukeminen tapahtui muualla kuin ruokapöydässä. Toivottavasti uusintapainoksia otetaan jatkossakin, sillä etenkin niitä ensimmäisiä Pikon ja Fantasion seikkailuja olisi hirveän kiva lukea uudelleen.

Umpah-pah

René Goscinny (teksti) & Albert Uderzo (kuvat): Umpah-pah

(Oumpah-Pah - L'intégrale, 2011)

Egmont 2014, 189s.

Suom. Outi Walli ja Mary A. Wuorio

René Goscinny ja Albert Uderzo tunnetaan parhaiten Asterixin luojina. Tämä ei toki ole mikään huono asia, sillä ovathan Asterixit yksi parhaista sarjakuvista kautta aikojen. Ennen voittamattomien gallialaisten kylää Goscinny ja Uderzo ehtivät kuitenkin työskennellä yhdessä pitkään ja julkaista viisi Umpah-pah sarjakuva-albumia: Päänahan metsästäjät, Latuskajalat sotapolulla, Merirosvoja näköpiirissä, Salainen tehtävä sekä Petolliset silmäpussit. Alunperin Umpah-pah heimoineen eli perinteitä vaalien syrjässä muusta maailmasta nykyaikana. Tuo asetelma ei kuitenkaan herättänyt julkaisijoiden mielenkiintoa ja Umpah-pah siirrettiinkin syrjään seitsemäksi vuodeksi. Umpah-pah heimoineen päätettiin siirtää luontevampaan aikakauteen, siirtomaa-ajalle, ja lopputulos onkin monin verroin jouhevampi kuin ensimmäiset Umpah-pah stripit. Nuo Umpah-pahin "esiversion" kahdeksan sivua on julkaistu tässä Egmontin kokoomateoksessa.

Olen todella iloinen, että Umpah-pahin seikkailut julkaistiin viimeinkin uudestaan. Minulla on omana kolme käytettynä ostettua Umpah-pah albumia, joista kahdesta puuttuu sivuja. Kirjastostakaan ei ole näitä kaikkia sarjakuvia löytynyt, joten en ole koskaan päässyt tutustumaan Umpah-pahin seikkailuihin kokonaisuudessaan.

Ankarasti tiivistettynä juoni menee kutakuinkin niin, että ranskalainen kreivi Olvin Janoisin saapuu Pohjois-Amerikkaan ja jää heti Umpah-pahin vangiksi. Umpah-pahista ja Olvinista, jota kutsutaan intiaanien keskuudessa nimellä Tupla Päänahka, tulee veriveljiä, jotka yrittävät sumplia selville vesille milloin sotaisten vihollisheimojen, milloin epäilyttävän vakoilijan tai merirosvojen kynsistä.

Kuten tämän painoksen tietosivuillakin todetaan, Umpah-pah -albumeissa on nähtävissä todella paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Asterixissa.Tietysti piirrostyyli on samanlainen humoristisine hahmoineen, mutta myös huumori on jo hyvin samanlaista. Erojakin toki löytyy, mielestäni suurimpana se, että Asterixeihin verrattuna Umpah-pah albumit tuntuvat kiirehdityiltä. Eivät hutaisten piirretyiltä, vaan juonen puolesta liian nopeasti eteneviltä. Näissä ei yksittäin luettuina ehdi juurikaan tutustua yksittäisiin hahmoihin tai päästä sisälle tunnelmaan. Siksipä tällainen yhteispainos onkin todella tervetullut: homma toimii ja pysyy paremmin kasassa, kun turhankin vauhdikkaat tarinat voi lukea peräjälkeen.

Sunnuntain sarjakuvakooste

Olen lueskellut ihmeen monta sarjakuvaa tämän vuoden puolella. Kirjaston sarjakuvahylly on ollut antoisalla tuulella, enkä tahdo malttaa istua koneelle bloggaamaan. Siksipä seuraa sekalainen koostepostaus muutamista sarjakuva-albumeista.

Lauri ja Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Egmont 2012, 128s.

Lauri ja Jaakko Ahosen Sarjakuva-Finlandian voittanut Pikku Närhi on upeasti kuvitettu ja tarinaltaan piinaava. Pikku Närhi asuu suuressa, vanhassa talossa seuranaan vain äitinsä, joka ei ole enää aikoihin päässyt ylös vuoteestaan. Pikku Närhen päivät kuluvat äitinsä tarpeista huolehtiessa ja synkkää taloa siivotessa. Ovet ja ikkunat on teljetty lankuin, eikä Pikku Närhi ole koskaan nähyt ulos. Äiti osaa kertoa, että ulkona vaanivat Pahat Närhet, joten on viisaampaa pysyä omassa kodissa ja olla aina mahdollisimman hiljaa. 

Pikku Närhessä kuvat hoitavat suurelta osin puhumisen. Kuvat ovat upeita ja välittävät Pikku Närhen tunteita vahvasti. Mielettömän hieno kirja, joka jättää kurkkuun inhottavan palan.

Sylvain Ricard & James: Järjen veit
(…á la folie, 2009)
WSOY 2012, 144s.
Suom. Saara Pääkkönen

Parisuhdeväkivalta.
Siinäpä tiivistettynä Järjen veit sarjakuva-albumi. Sylvain Ricard & James ovat tarttuneet aiheeseen, josta ei edelleenkään puhuta kovin paljoa. Tässä sarjakuvassa pariskunta kertoo suhteestaan, kumpikin omasta näkökulmastaan. Siinä missä häät ovat olleet morsiamelle iki-muistoiset, mies on tyytyväinen häiden mahdollistamalle suhdetoiminnalle: uralla on edistyttävä ja verkostoituminen on erittäin tärkeää.

Suhde on täydellinen, kunnes tulee ensimmäinen isku. Nainen haluaa uskoa, että se oli vahinko, ainutkertainen ylireagointi. Mieskin lupaa, ettei koskaan enää lyö. Mutta kyllä hän lyö ja alkaa satuttaa muutenkin.

Järjen veit tuntuu kuvaavan realistisesti kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita parisuhdeväkivalta herättää paitsi pariskunnan osapuolissa, myös läheisissä. Asiasta on vaikea puhua ja siihen on ulkopuolistenkin vaikea suhtautua. Joku tarjoaa tukea, joku toinen vähättelee koko asiaa. Lopullisia päätöksiä on hirvittävän vaikea tehdä.

Vaikea aihe, hieno toteutus.

Hanneriina Moisseinen: Isä
Huuda Huuda 2013, 155s.

Hanneriina Moisseisen omaelämäkerrallinen sarjakuva Isä on kipeän surullinen kertomus katoamisesta. Moisseisen ollessa kymmenen vanha hänen isänsä katosi kesken firman koulutustilaisuuden. Isän katoaminen on hirveää. Aluksi voi tarttua lähes olemattomaan toivoon isän paluusta. Vähitellen toivo hiipuu, samoin muistot isän ilmeistä, hänen äänensä kaiku.

Seppo-isää ei koskaan löydetty, hänen kohtalonsa jäi arvoitukseksi. Rikoksen mahdollisuuteen poliisit eivät koskaan uskoneet. Katoamiseen liittyvä epätietoisuus on hirvittävä taakka. Kuinka kauan täytyy jaksaa toivoa? Milloin kadonneesta voi puhua menneessä aikamuodossa? Moisseisen isä julistettiin kuolleeksi kymmenen vuotta katoamisensa jälkeen, vasta sitten hänen vaimostaan tuli leski.

Isä on kuin kunnianosoitus kadonneelle isälle, todiste siitä ettei kadonnutta unohdeta. Tarina etenee perinteisen sarjakuvan ja upeiden kirjontatöiden voimin.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri Kurpitsa 2013, 96s.

Reetta Niemensivun sarjakuva Saniainen kukkii juhannuksena hohkaa kesäpäivän kuumuutta, nuoruutta ja lähestyvän ukkosen painostavaa ilmapiiriä. Eletään vuotta 1928. Poikaporukka pyöräilee kirkkoon arvioimaan ripille pääsevät tytöt. Kirkko on viimeistä seisomapaikkaa myöten täynnä.

Niemensivu kertoo tosipohjaisesta tapauksesta ihailtavan raikkaasti. Juhannuksen viettoa kuvataan välähdyksittäin sieltä täältä: tehdään juhannustaikoja, vaihdetaan kainoja katseita, suunnitellaan tulevaa.

Viehättävä ja suloinen kirja.

Wolf Kankare: Miska Pähkinä
Suuri Kurpitsa 2013, 83s.

Sukupuoli-identiteetti ei ole aina sama kuin se virallisiin papereihin merkitty. Miska Pähkinä on elänyt miehenä jo viisi vuotta, mutta vaihto-opiskelijaksi päästyään hänellä on edessään haaste. Kuinka olla naiseksi syntynyt mies maassa, jossa sukupuolet erotetaan erilaisilla persoonapronomineilla? Miska päättää kokeilla, miltä tuntuisi elää naisena.

Lyhyt tarina sisältää paljon jännitteitä ja sisäistä kamppailua. Litistävien urheiluliivien vaihtaminen tavallisiin rintaliiveihin ei ole pikkkujuttu. Jo deodorantin valitseminen naisten valikoimasta vaatii rohkeutta, sillä "väärän" sukupuolen tuoksu eroaa paljon siitä, mihin on jo ehtinyt tottua.

Sarjakuvan aihe on erittäin mielenkiintoinen. Miskan omia tuntemuksia kuvataankin hyvin, mutta olisin mielelläni lukenut myös muiden ajatuksista ja asenteista. Wolf Kankareen piirustustyyli on ääriviivoihin keskittyvää, mutta ei pelkistettyä. Varjostuksia, värejä tai muita tehosteita hän ei (ainakaan tässä sarjakuvassa) käytä.