Jupiterin kuut

Alice Munro: Jupiterin kuut
(The Moons of Jupiter, 1982)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Kristiina Rikman

Alice Munron novelleissa parasta on aitous. Jupiterin kuut -kokoelman 11 novellin henkilöt ovat niin todentuntuisia, että välillä sitä unohtaa lukevansa fiktiota. Näiden novelleiden päähenkilöt ovat naisia, enimmäkseen jo kypsempään ikään ehtineitä (millä tarkoitan jotakin epämääräistä ikähaarukkaa 35-vuotiaasta vanhukseen), jotka kukin ovat kohdanneet rakkauden. Mutta tokikaan kyseessä ei ole mikään kliseisen onnellisten rakkauksien kokoelma, vaan rakkaus on ollut kullekin omanlaisensa kokemus. Kuten takakannessakin todetaan:

On järkevää rakkautta, joka tekee järkeviä valintoja.
Ja sitten on rakkautta, joka on kaikkea muutakuin järkevää. Sitä ilman ei kukaan halua jäädä.
Vaikka eihän rakkaus onnea takaa.

Pidin kaikista novelleista, enkä pysty valitsemaan yhtä (tai edes kolmea) suosikkia. Mainitsen nyt silti, että salasuhdetta kolmannen osapuolen näkökulmasta kuvaava Onnettomuus on erikoisen hyvä. Se on kutkuttava ja surullinen, eikä lopusta oikein tiedä, oliko se onnellinen vai ei. Samoin Rouva Cross ja rouva Kidd on epämääräisen lohdullinen kertomus ikääntymisestä, ystävyydesta ja sen muutoksista, auttamishalustakin.

Niin. Munron novellit ovat lajinsa aatelia, eikä Kristiina Rikmanin taidokkaassa suomennoksessa ole kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Tätä on laadukas kirjallisuus.


#novellihaaste + 11 novellia

Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä

(Friend of My Youth, 1990)

Tammi 2015, 32s.

Suom. Kristiina Rikman

Olen mykistynyt.
Luin eilen illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä, joka teki todella suuren vaikutuksen. Kirjan kaikki kymmenen novellia ovat ällistyttävän tarkkanäköisiä, häkellyttäviä, viiltäviä. En ole hetkeen nauttinut lukemisesta näin paljon. Näihin novelleihin on mahdotonta olla uppoutumatta, sama miten paljon kaikki kolme lasta yrittäisi häiritä äidin lukuhetkeä.

Suosikikseni nousi niminovelli Nuoruudenystävä. Tarinankertojana on nainen, jonka äiti työskenteli nuorena jonkin aikaa opettajana pienessä kyläkoulussa. Tuon ajan hän asui cameronilaista uskoa harjoittavien sisarusten, Floran ja Ellien luona, joiden mailla koulukin sijaitsi. Floran ja Ellien väleissä on jotakin erikoista, joka paljastuu asteittain. Minusta tarina on kaikkine solmuineen ja käänteineen täydellinen, vaikka tarinan kaikki taustat eivät selkenekään.

Näissä novelleissa ei yritetä johtaa lukijaa harhaan, mutta silti moni tarina keikahtaa lopussa yllättävään suuntaan ja kaikki näyttäytyy uudessa valossa tyystin erilaiselta. Monta kertaa novellin alussa luulin lukevani henkilön A tarinaa, mutta pääroolissa olikin lopulta joku toinen. Munron henkilöt eivät ole välttämättä silmiinpistävän erikoisia, mutta tavallisuuden alta paljastuu mitä omituisimpia asioita.

Tämä oli vasta toinen Munrolta lukemani kirja, mutta olen jo aivan myyty. Rakastan Munron tapaa kertoa tarinoita, eikä Rikmanin suomennoksissakaan ole mitään mukisemista.

Munroa on helppo suositella laadukkaan tarinoinnin ja novellien ystäville. Myös novelleja kaihtavien toivoisin hänen tuotantoonsa tutustuvan, sillä Munro todella hallitsee tämän lajin.

Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä

(Dear Life, 2012)

Tammi 2013, 319s.

Suom. Kristiina Rikman

Kallis elämä on ensimmäinen lukemani Alice Munron kirja, mutta ei todellakaan jää viimeiseksi. Hurjan taidokasta, vähäeleistä ja kiihkotonta kerrontaa, silti niin täysiä tarinoita.

"Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on."

Tämä kokoelma sisältää 14 novellia, joista viimeiset neljä (Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä) ovat omaelämäkerrallisia. Teksti kulkee ovelasti, kuin sykäyksittäin, hallitusti nykien: yht'äkkiä tarina hypähtää eteenpäin jättäen lukian hetkeksi hämilleen. Mutta vain hetkeksi, sillä hyvin pian huomaa, ettei mitään tärkeää jää kuulematta.

Parhaiten mieleeni jäi novelli Corrie, joka kertoo rikkaan perheen Corrie-tyttärestä. Tyttärellä on jo ikää, 26 vuotta, mutta hän ei ole vieläkään kiinnostunut avioliitosta. Corrien ja arkkitehti Howard Ritchien välille kehittyy suhde, vaikka Howardilla onkin vaimo ja lapset toisessa kaupungissa. Suhde on kummankin osapuolen mielestä hyvä juuri tällaisena, vailla virallisia sitoumuksia. Kiinnijäämisen riskiä ei tunnu olevan, kunnes Howard vaimoineen menee illalliskutsuille taloon, jonka palvelustyttö Lillian on aiemmin työskennellyt Corrien kotona. Corrie ja Howard eivät halua lopettaa suhdettaan, joten Corrie maksaa Lillianille tietyn summan kaksi kertaa vuodessa, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni. Vuodet vierivät ja kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä ja onnellisia. Novellin lopussa selviää kuitenkin jotakin sydäntä riipaisevaa, jonka jälkeen koko tarina näyttäytyy uudessa valossa.

Mitään negatiivista sanottavaa minulla ei tästä kirjasta ole. Hyllystä löytyykin jo Munron Kerjäläistyttö, jonka varmasti luen mahdollisimman pian.

"Ja sitten on niitä, jotka elävät vuodesta toiseen yhdessä ilman papin aamenta, mutta menevät sitten lopulta naimisiin. Panee kysymään minkä ihmeen takia."