Taskupainos

 

Katja Kallio: Taskupainos
Anna-Leena Härkösen elämästä
Otava 2025

 

Kävi sillä lailla jännästi, että meinasin palauttaa Anna-Leena Härkösestä kertovan Taskupainoksen lukemattomana kirjastoon, mutta sitte vahingossa luinkin siitä kaksi kolmannesta yhessä illassa!

Katja Kallio on kirjoittanut ystävänsä muistelmat minä-muodossa ja ainakin näin Härköstä tuntemattomalle teksti menee ihan täydestä: aivan kuin Härkönen istuisi samassa pöydässä ja kertoilisi juttujaan.

Jutut pomppivat välillä sinne tänne, kuten muistellessa usein käy. Kokonaisuus toimii hyvin ja on tosiaan harvinaisen vetävää tekstiä. Härkönen kertoo elämästään avoimesti, mutta ei jää kuvaamaan ikäviäkään tapauksia yksityiskohtaisesti.

Pidin tästä paljon. Tyylikäs ja napakka toteutus.

 

Olis niin kiva

 

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva
ja muita kirjoituksia
Otava 2021, 141s.

Joskus kirjan on hyvä olla tuttu ja turvallinen, jopa yllätyksetön.

Anna-Leena Härkösen uusin kirjoituskokoelma, Olis niin kiva, jatkaa pönäkästi ja vakaasti samoilla raiteilla kuin aiemmatkin kokoelmat. Aiheet vaihtelevat ohareita tekevistä kavereista ylioppilaspuheeseen, matkaseurasta siihen, mikä ketäkin loukkaa. 

Teksti on sulavaa ja jouhevaa, kuten aina, joten lukeminen sujui hetkessä, kuten aina. Osa jutuista nauratti, osa kummastutti. Osasta löytyi samastumispintaa paljonkin, osa tuntui huitelevan ihan vieraissa asenteissa ja näkemyksissä.

Olis niin kiva on niitä kirjoja, jotka on kiva lukaista, mutta joihin tuskin tulee palattua myöhemmin.

Ihan ystävänä sanon

Anna-Leena Härkönen:
Ihan ystävänä sanon
Otava 2018, 189s.

Anna-Leena Härkösen kolumnit ovat järjestään viihdyttävää luettavaa. Härkönen ei tyydy hymistelemään ja vihjailemaan, vaan sanoo suoraan jos haluaa jotain sanoa. Ihan ystävänä sanon -kokoelman teksteissä kerrotaan paljon ystävien tai sukulaisten kokemia juttuja, mutta vielä enemmän Härkösen omalle kohdalle sattuneita kohtaamisia. Kuten yritys ostaa ulkomailta kivat sandaalit, joita putiikin omistaja ei kuitenkaan suostunut myymään. Tai erittäin epämiellyttävä kokemus ulkomaisen hotellin hierojasta.

Lukiessa tulee käytyä läpi runsas kokoelma tunteita. Välillä nauratti, sitten kummastutti, inhotti, ihastutti, nauratti taas, hihitytti ja seuraavassa hetkessä olikin jo iso itku kurkussa. Seuraavassa hetkessä nauratti uudestaan.

Tekstit ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017 ja osan olen ilmeisesti lukenut lehdestä tuoreeltaan. Mutta mitäpä tuosta, sillä Härkösen kolumnit kestävät helposti useammankin lukukerran.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017, 252s.

Valomerkin päähenkilö, Anita, on 50-vuotias kirjailija, jonka elämässä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Ei Anitan parisuhdekaan mikään huono ole tai suhde ainoaan lapseen. Ystäviäkin on, sellaisia oikeita, läheisiä. Silti ajatus oletettavasti jäljellä olevista vuosikymmenistä elossa ei ole Anitalle mikään lohtu tai ilon aihe. Päin vastoin, ajatus siitä, ettei täältä ehkä pääse pois pitkiin aikoihin, tuntuu raskaalta. Anita sairastaa masennusta ja lääkityksestä huolimatta ahdistus ja kuolemankaipuu ottaa toisinaan vallan.

"- Vaikka mä tekisin mitä, mulla on kurja olo, sanoin kerran Sakelle. - Ja samaan kurjuuteen mä vedän teidät.
- Kuule, älä liiottele omaa merkitystäs, Sakke vastasi. - Meillä ei ole Ellan kanssa mitään hätää."

Anna-Leena Härkönen käsittelee uusimmassa kirjassaan masennusta tervetulleen reippaalla otteella. Anita ei ole sellainen henkilö, jollaisiksi kaikki masentuneet helposti leimataan: yksinäisiksi, vetäytyviksi, ja jollain kierolla tapaa saamattomiksi. Liian usein kuulee puhuttavan siihen tyyliin, kuin masennus olisi oma valinta. Että kävely luonnossa tai positiivinen ajattelutapa kyllä parantavat kun vain vähän viitsii ottaa itseään niskasta kiinni. Anita on päämäärätietoinen ja topakka, mutta masennuksella on hänestä silti luja ote. Niin luja, että Anita tiedustelee ystäviltään, olisiko joku valmis avustamaan häntä itsemurhassa jos sellainen tarve tulisi.

"Kun mä sain sun veistin niin mä järkytyin niin paljon että mun oli pakko tilata pizza."

Härkösen teksti on jälleen kerran jouhevaa ja tummalla huumorilla maustettua. Jollakin taiturimaisella konstilla Härkönen on onnistunut kirjoittamaan näinkin synkästä aiheesta hauskan ja viihdyttävän kirjan. Valomerkki on tarpeellinen muistutus siitä, ettei masennus näy aina päälle päin.

Ihana nähä!

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Otava 2015, 173s.

Minun oli tarkoitus aloittaa ihan toinen kirja Tulen tyttärien jälkeen, mutta väsyneenä on jotenkin helpompi tarttua johonkin entuudestaan tuttuun. Ihana nähä! on tuore kokoelma Anna-Leena Härkösen aiemmin Anna-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja kolumneja. Aiheita riittää matkailusta pornoon, rentoutumisesta ystävyyteen, huijaamiseen ja ikään.

Härkösellä on oma äänensä ja tyylinsä, mikä on ehdottomasti hieno asia. Pidän hänen huumorintajustaan, napakkuudestaan ja sopivan hillitystä pisteliäisyydestään. Jokaisella pitäisi olla kaveripiirissään joku hänen kaltaisensa, sanavalmis ja (ilmeisesti) varsin suorapuheinen, mutta lämmin ihminen. (Sellaiseksi siis olen Härkösen kuvitellut hänen kirjoitustensa perusteella, oikeasti minulla ei ole edes ties monenneko käden tietoa hänen persoonallisuudestaan.)

Ihana nähä! on äkkiseltään arvioituna kepeä ja hauska kokoelma, mutta kyllä Härkönen sen verran isojakin asioita käsittelee, että ei tätä yhtään hötöksi voi väittää. Minä halusin kuitenkin lukea tämän nimenomaan hauskana kirjana ja monet naurut sainkin. Ehkä eniten huvitti kreetalainen aasi, joka ei sitten ollutkaan aasi.

Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Otava 2014, 317s.

Yksi kirjasyksyn odotetuimmista oli minulle tämä Anna-Leena Härkösen uusi kirja, Kaikki oikein. Lottovoitto on aiheena kiehtova, sillä kukapa meistä ei olisi haaveillut äkkirikastumisesta.

Eevi ja Kari Puttonen ovat työssäkäyvä, nihkeästi toimeentuleva aviopari. Lapsettoman parin rahatilanne on monille suomalaisille tuttu: kaikki menee mitä tulee, eikä yllättäviin menoihin ole säästössä mitään. Eevi kiertelee kauppoja tavaroita hypistellen ja ostaakin välillä jotakin liian kallista. Karille hän kertoo todellista halvemman hinnan, sillä tietää itsekin etteivät hankinnat ole olleet pakollisia tai budjettiin sopivia. Rahankäyttö ei kuulu Karinkaan vahvuuksiin, tai sitten nimenomaan kuuluu, sillä Karille maistuu kalja ja väkevämmätkin juomat.

Lottoaminen ei kuulu Puttosten rutiiniin, mutta erään kerran Eevi antaa koneen arpoa yhden rivin ja täysosumahan sillä tulee. Seitsemän miljoonan päävoitto pistää raha-asiat uusiksi, mutta muuttumattomana ei säily oikein mikään muukaan.

Härkösen kirjojen lukeminen on aina ollut minulle nautinnollisen helppoa. Niin tälläkin kertaa, vaikka melko usein harhauduin miettimään, mitä itse tekisin seitsemällä miljoonalla. (Listasin muun muassa talon remonttikohteita niin paljon, että aloin pähkäillä kokonaan uutta taloa, sen kokoa, näköä ja mahdollista sijaintia ja sitä, pitäisikö lasten vaihtaa koulua ja eskaria ja niin edelleen.) Lottovoittoa ja sen vaikutuksia elämään Härkönen käsittelee tyylilleen uskollisesti, joten mitään pumpulia ja hattaroita tältäkään kirjalta on turha odottaa. Silti teksti ei ole synkeää tai paatoksellista, vaan kipakkaa - eikä sitä tuttua huumoriakaan puutu.

Eevi ja Kari ovat molemmat sellaisia ihmisiä, joihin ei ole helppo kiintyä. Erityisesti Karin käytös ärsytti, turhautti ja ahdisti suuresti. Ehkäpä juuri päähenkilöiden siloittelemattomuus tekee sen, että koko tarina tuntuu erittäin uskottavalta. Ja juuri siksi jopa hiukan pelottavalta. En minä lottovoittohaaveista kokonaan luovu, mutta alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, ettei se päävoitto välttämättä ole se ihanteellisin tulos. Toisaalta, ei se viime arvonnasta kuitattu 2,50€ voittokaan hirveästi mieltä lämmitä.

Kaikki oikein on minusta Härköselle tyypillisen tasokas kirja. En ihastunut siihen sydänjuuriani myöten, mutta viihdyin kirjan parissa mainiosti ja koen odotusteni täyttyneen. Oivallista luettavaa kaikille meille, jotka olemme joskus leikitelleet lottovoitto-ajatuksella.

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014, 156s.

Tänä vuonna kirjan ja ruusun päivänä (sekä kahtena seuraavana päivänä) yli kymmenen euron kirjaostoksen kylkiäisenä jaettiin Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taitoa. Minulle oli virallisena kaupanpäällispäivänä tulossa vieraita ja teinkin heti aamulla hätäpäissäni nettitilauksen verkkokaupasta, että varmasti saisin tämän vuotisen bonuskirjan. Kirjoja noutaessa - vielä samana päivänä - tein vielä yhden suunnittelemattoman kirjalöydön ja lähdinkin kotiin kahden Takana puhumisen taidon kanssa.

Jostakin syystä kuvittelin tämän olevan pienoisromaani, mutta kyseessä onkin kokoelma Härkösen kolumneja tai pakinoita. En pettynyt, sillä pidän Härkösen napakasta tyylistä käsitellä asioita sekä siitä, kuinka hän pistää itsensä likoon. Aiheita riittää tekstiviestikommunikaation vaikeudesta vaihdevuosiin ja rantatuolien varaamiskäytännöistä äitiyden haasteisiin.

Jotkut aiheista olivat minulle vähän vieraita, kuten jonottamisen tuskallisuus ja illan pilaava valomerkki. Minä olen aika hyvä jonottaja, paitsi jos lapsiin iskee mahdoton levottomuus. Illanviettoni taas pilaantuu siinä vaiheessa, jos on pakko mennä baariin, joten valomerkki ei enää vaikuta mitenkään.

Niitä minulle sopivia (tai osuvampia) aiheita on kuitenkin huomattavasti enemmän. Merkkasin muistilapulla naisten vikoja ruotivasta kolumnista Syntilista tämän kohdan, jolle en voinut olla nauramatta:

"Nainen marisee aina jostain ja odottaa mieheltä lohdutusta. Hänen alavatsaansa koskee aina. Hän jankuttaa lopettavansa viinereitten syönnin mutta ei lopeta. Hän vannoo aloittavansa sauvakävelyn, joogan ja spinningin mutta ei aloita. Hän antaa itsestään ensin älykkään vaikutelman ja alkaa sitten humalassa pelleillä Tarot-korttien kanssa."

Jos vaihtaa alavatsan alaselkään ja Tarot-kortit kuvitteelliseen laulutaitoon, niin tässähän kirjoitetaan minusta!

Tehosekoittimessa Härkönen pohtii sitä, kuinka nopeasti äiti-ihmisissä usein puskee pinnalle marttyyrius. Vaikka kuinka vannoisi itselleen, ettei todellakaan kietoudu marttyyrin viittaan ikinä missään tilanteessa, niin harmittavan usein näin kuitenkin käy.

"- Kuuntele itseäsi, kehottavat kaikki maailman terapeutit. Mutta äitien täytyy kuunnella niin montaa muutakin vaativaa hölisijää, että siinä jää oma ääni helposti kuulematta."

Muutamista lyöntivirheistä huolimatta Takana puhumisen taito ei vaikuta hutaisten tai kiireellä kirjoitetulta. Hyvin mielelläni olisin lukenut näitä juttuja lisääkin, mutta onhan se totta, että pakinat (tai kolumnit, valitse mieleisesi) ovat parhaimmillaan pienissä erissä nautittuina.

Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Otava 2012, 203s.

Minulla kävi tämän kirjan kohdalla tuuri ja ehdin ensimmäiseksi kirjaston varausjonoon. Olen lukenut Härkösen muutkin kolumnikokoelmat ja räkättänyt naisellisesti ääneen maha kipeänä hulvattomille jutuille. Niinpä syöksyin tämän kirjan kanssa sohvalle heti kun kotiin pääsin ja ahnehdin kirjaa siihen asti, kun kuopus heräsi päiväunilta.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sisältää Anna-Leena Härkösen Anna-lehdessä vuosina 2003-2011 julkaistuja kolumneja, joiden aiheina ovat mm. horoskoopit, matkustelu, vanhemmuus ja lapset sekä hiukset. Ihan niin paljon en nauranut kuin aiempien kokoelmien kanssa, mutta hauska teos tämä silti on. Erityisesti pidin niistä jutuista, joissa Härkönen kertoi omista kokemuksistaan. Näistä mainioita esimerkkejä löytyy vaikkapa täältä Valkoisen kirahvin blogista.

Kolumnissa Elämän tarkoitus Härkönen kirjoittaa hiuksista. Hän toteaa mm. näin: "Mitä siitä että vanhuus tulee; pääasia että tällä elämänkokemuksella osaa jo laittaa tukkansa paremmin kuin teininä." Minä en ole ilmeisesti kerännyt vielä tarpeeksi elämänkokemusta, sillä osaan laittaa hiukseni tasan kahdella tavalla: ponnarille tai letille, aivan kuten teini-iässäkin. Pari vuotta sitten oli lyhyt kausi, kun osasin pitää hiukset auki, mutta nykyään ne irtonaiset hiukset jälleen ahdistavat liikaa. Kerran ostin kihartimen, mutta sillä sain aikaan solmuja ja pötkylöillä (en tiedä niiden virallista nimeä) tehdyt kiharat avaisivat minulle oven minkä tahansa 80-luvun hevibändin sisäpiiriin. Härkösen tavoin minuakin "raivostuttaa, kun jotkut osaavat kietaista tukkansa puolessa minuutissa rennolle sykerölle tai tehdä nutturan parin pinnin avulla, tai väkertää lettejä sinne tänne." Myönnän viettäneeni tovin jos toisenkin Youtubissa katsellen helpoksi väitettyjen kampausten teko-ohjeita ja myös kokeilleeni niitä. Lopputulos ei koskaan vastannut sitä esimerkkitapausta. Ehkä minulla oli vääränlaisia pinnejä...

Laskeva neitsyt sopii melko lailla kenelle tahansa, sillä uskoisinpa jutuista löytyvän samaistumisen aiheita joka lähtöön.

Ei kiitos

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava 2008, 351s.

Kokkolan kirjastossa järjestettiin Nenäpäivän kunniaksi kirjakaruselli: asiakkaat saivat lahjoittaa kirjoja, joita sai sitten ostaa omaksi omantunnon sanelemaan hintaan. Oikein kiva idea ja ilmeisesti myös toimiva, sillä omistakin lahjoituksista puolet löysi uuden omistajan muutamassa minuutissa. Olen myös tyytyväinen siihen, että ostin uusia kirjoja vähemmän, kuin tapahtumaan vein. Yksi hankinnoistani oli tämä Anna-Leena Härkösen Ei kiitos.

Heli ja Matti Valkonen ovat olleet naimisissa viitisentoista vuotta ja arki rullaa eteenpäin omalla painollaan. Heli ei ole tyytyväinen parisuhteen nykytilaan, joka muistuttaa lähinnä sisarussuhdetta - makuuhuoneen puolella kun ei tapahdu juuri koskaan mitään ja jos tapahtuukin, aloitetta ei tee ainakaan Matti. Heli yrittää maanitella, suostutella, lahjoa ja melkeinpä pakottaakin miestään lemmenleikkeihin, mutta Mattia ei kiinnosta. Melkoinen jyrä Heli kyllä onkin, hyökkäävä ja aggressiivinen. Matti taas on saamaton lapatossu, joka notkuu kaiken aikaa tietokoneella ja välttelee vaimoaan parhaansa mukaan. Heli haluaisi saada avioliiton toimimaan, mutta pariterapiaankaan Mattia ei saa lähtemään, eikä Heli tosiaankaan jaksa miestään ikuisuuksia ymmärtää: eihän tämä puhukaan kuin pakolliset asiat.

Minä pidän Härkösen tyylistä ja tavasta kirjoittaa. Luin Ei kiitoksen nyt toisen kerran ja pidin tästä vähän enemmän kuin viimeksi. Mattia kohtaan en juurikaan sympatiaa tuntenut, sillä tuollainen lusmuinen puhumattomuus, itseensä käpertyminen ja ongelmien väistely on äärimmäisen turhauttavaa. Avuttomaksi tekeytyminen ei ole hellyttävää vaan raivostuttavaa. Heli taas on hyökkäävyydessään niin pelottava, että miehenä minäkin pelkäisin pippelini puolesta. Silti ymmärrän paremmin Helin turhautumisen kuin Matin teiniangstia muistuttavan maailmantuskan.

Ei kiitos ei lukeudu suosikkeihini Härkösen tuotannossa, vaikka hyvä tämäkin on. Ärhäkkä, mutta myös ajatuksia herättävä. Ja kyllä tästä huumoriakin löytyy, joten otsa kurtussa ei tarvitse lukea.

Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Otava 2011, 287s.

"Muistan äkkiä mummon kertoneen, että viimeisenä iltanaan ukki oli katsonut "Levyraatia".
- Huono ohjelma, ukki oli sanonut, vetäytynyt makuukamariin ja kuollut."

Onnen tunti oli yksi niistä syksyn uutuuskirjoista, joita odotin eniten. Pidän kovasti Härkösen selvästi omanlaisesta äänestä ja tyylistä sekä ronskista huumorista. Hänellä on myös kyky kirjoittaa vakavista asioista osuvasti mutta ilman turhaa paatosta ja säälittelyä.

Onnen tunti kertoo Tuulan ja Harrin uusioperheestä, johon kuuluu vanhempien lisäksi Tuulan 10-vuotias poika, Roope. Koska Tuula ja Harri eivät voi saada omia lapsia, Tuula alkaa miettiä sijaisperheeksi ryhtymistä. Aika nopealla tahdilla alkaakin tapahtua ja hyvin pian tarvittava PRIDE-koulutus on käyty ja heille sijoitetaan 5- ja 8-vuotiaat sisarukset, Venni ja Luke.

Kirjassa ehditään käsitellä monia vaikeita asioita lapsuuden traumoista siihen, miten kohtuuttoman pitkiä odotusajat erilaisiin terapioihin on. Sijaisvanhemmuus tuo mukanaan ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, eikä lastensuojelukaan lopulta tunnu olevan aina lapsen asialla. Tarina kaikessa kamaluudessaan on ikävä kyllä uskottava. Uskon, että Anna-Leena Härkönen on tehnyt runsaasti taustatyötä tätä kirjaa varten.

Luin Onnen tunnin vauhdilla, aloitin illalla ja lopetin aamulla. Nukuin sentään välissä. Tämä oli hyvä. Oikein hyvä. Minusta tässä ei ollut mitään liikaa, mutta mielelläni olisin seurannut sijaiskoti-elämää hiukan pidemmällekin.

Onnen tuntia on luettu ahkerasti muuallakin. Nopean googlailun tuloksena löysin kirjan ainakin näistä blogeista, saa huomauttaa, jos joku on jäänyt pois: Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Luettua ja P.S. Rakastan kirjoja.