Palavaa lunta

 

Eve Hietamies: Palavaa lunta
Docendo 2023, 299s.

1990-luvulla, kun olin teini-ikäinen, koululla vieraili eräs nainen kertomassa, miten pelastui huumeilta. Jossakin myöhemmässä oppilaitoksessa vieraili mies, joka kertoi oman kokemuksensa. Sittemmin olen lukenut muutamia huumeita käyttäneiden elämäkertoja ja kaikkia näitä tarinoita on yhdistänyt se, että pelastus on tullut uskon kautta. Että Jumala ja Jeesus ovat ainoa tie irti huumeiden (ja alkoholin ja rikosten yms.) maailmasta. Hienoa toki kaikille heille, jotka ovat uskosta löytäneet tarvitsemansa avun, mutta olen ihmetellyt, eikö tosiaan löydy muita keinoja selviytyä.

Palavaa lunta kertoo Riikka Tuomen tarinan ihan tavallisesta tytöstä addiktiksi. Halusin lukea tämän pitkälti kirjoittajan, Eve Hietamiehen, vuoksi. Pidän Hietamiehen kirjoitustyylistä, joten uskoin että lukukokemus olisi tälläkin kertaa vähintäänkin sujuva.

Ja heti onkin todettava, että teksti on todella jouhevaa luettavaa. Kerronta on osin keskustelevaa, sillä se on tehty pitkälle Tuomea haastattelemalla, mutta mikään kysymys-vastaus -litania tämä ei todellakaan ole. Tuomi on viime vuosina toiminut muun muassa kokemusasiantuntijana ja käynyt eri paikoissa puhumassa menneisyydestään, mikä toki sekin on varmasti auttanut näin hyvin jäsennellyn lopputuloksen saavuttamisessa: Tuomi on tottunut kertomaan tarinaansa.

Saako edes sanoa, että pidin tästä kirjasta? Tuomen kokemukset eivät tietenkään ole sellaisia, että niistä olisi voinut pitää, mutta kokonaisuus on todella hyvä. Pidän Tuomen toteavasta tavasta kertoa asioita. Toisin kuin pelotteluun keskittyvä 90-luvun huumevalistus, Tuomi keskittyy kertomaan omista kokemuksistaan. Hän ei repostele yksityiskohdilla ja toisaalta toistuvasti korostaa sitä, ettei jokainen huumeiden käyttäjä tule samanlaisista oloista kuin hän ja ettei jokaisesta samanlaisissa oloista kasvaneista tule huumeiden käyttäjiä. Ei siis ole olemassa jotakin myyttistä kynnystä, jonka ylittäneista tulee automaattisesti addikteja.

Tämä ehkä menee spoilauksen puolelle, mutta erityisen paljon pidin siitä, ettei tämä kirja päättynyt jumalalliseen väliintuloon. Jos Tuomi onkin uskossa (mitä ei kirjassa millään lailla käsitellä, eikä ole tarvettakaan), niin huumeista hän pääsi eroon ennen kaikkea omasta halustaan. Motivaatiota täytyy olla ja sen täytyy löytyä itsestä.

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tai Tuomen tarinan kuunteleminen on paljon parempaa valistusmateriaalia kuin se, mitä omassa nuoruudessa oli tarjolla. (Eipä sillä, minuun pelottelu on aina toiminut hyvin: en ole koskaan kokeillut huumeita enkä vieläkään mene lähellekään sirkkeliä tai hypi likakaivon kannen päällä.)

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka
Otava 2022, 468s.

Antti ja Paavo Pasasen elämässä tapahtuu jälleen vaikka mitä. Antti Pasasen työpaikalla alkavat yt:t ja hänen isänsä tarvitsee väliaikaisen sijoituspaikan siksi aikaa, kun hänen ja Anitan kotia remontoidaan toipilaalle sopivammaksi. Nämä asiat eivät toki ole minkäänlaisessa syy-seuraussuhteessa toisiinsa... Paavon koulunkäynti on sellaista, joka saa opettajan hyödyntämään Wilmaa ahkerasti. Enni ja Terttu asuvat omaa kotiaan ja yhdessä vietetään viikonloput.

Tartuin Numeroruuhkaan innolla ja nautinkin lukemisesta suurimmaksi osaksi. (Angiina vei osan nautinnosta.) Eve Hietamies kirjoittaa vetävästi, kevyesti ja humoristisesti, mikä tekee lukemisen helpoksi. Mutta voi jestas sentään, miten rasittava Antti tässä kirjassa oli! Syy/syyt ovat toki ilmeiset ja sinänsä ymmärrettävät, mutta pakko on ihailla lähi-ihmisten pitkää pinnaa ja ymmärtämisen venymistä.

Paavon äiti on edelleen jotenkin kylmäävä tyyppi, leikkipuistoystävät taas paljon paremmin toimeentulevia kuin muistinkaan. Muutaman kerran nauroin ääneen Pasasten elämän koomisille tilanteille, joita tosin tarjoili useimmiten Peippo Siskonsa kanssa (joka ei ole hänen siskonsa).

Oli sinänsä hauskaa palata Pasasten pariin, vaikka vähän ankeissa merkeissä kohdattiinkin. Jos vielä tavataan, toivon enemmän Enniä!

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017, 415s.

Eve Hietamiehen Hammaskeiju oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista. Vaikka näköjään Tarhapäivästä jupisinkin blogissa, olen muistellut molempia aikaisempia Pasasen miehistä kertovia kirjoja suurella lämmöllä. En silti ollut tajunnut kuinka kova ikävä minulla oli Anttia ja Paavoa. Vietin kirjan kanssa melkein koko sunnuntain, kun lapset oli viety mummulaan hiihtolomalle eikä minun tarvinnut huolehtia kenenkään ruokkimisesta tai muusta välttämättömästä. (Ehdin jopa nukkua päiväunet kirjan lukemisen lomassa!)

On alkusyksy ja Paavo aloittaa koulu-uransa. Antti on - ihan ymmärrettävästi - helisemässä, kun vielä keväällä yhteiskunnankin silmissä lähes kaikkeen liian pienen lapsen pitäisi yhtäkkiä selvitä monista arjen toimista omin avuin. Koulua on ehkä vain muutama tunti päivässä, mutta Antin on tehtävä täyttä työpäivää. Miten Paavon saa ajoissa kouluun ruokittuna, puettuna ja vieläpä ajoissa? Mitä tehdä kun iltapäiväkerho sulkeekin ovensa heti neljältä, eikä lapsi edes viihdy siellä? Antin pää on haljeta kaikesta mitäjossittelusta ja erilaisten toimintasuunnitelmien tekemisestä. Samaan aikaan Antin kehitysvammainen veli ajautuu tilanteeseen, jossa ei suostu enää palaamaan omaan asuntolaansa ja niin Antilla on pian velikin huollettavanaan. Kaiken tämän keskellä rakkausrintamallakin tapahtuu kaikenlaista, eikä ole ihme, että jaksamisen raja tulee vastaan.

Oikeastaan Hammaskeiju on pullollaan huolta ja murhetta. Minä olen varmaan syntyjäni sellainen, että murehdin kaikkea kamalaa mitä ehkä voisi tapahtua jos X*, joten monet Paavoon liittyvät pelot olivat hyvin tuttuja. Antin ja Paavon keskinäinen suhde on kaikesta ajoittaisesta kiukuttelusta huolimatta lämmin ja välitön. Joissakin haastavissa tilanteissa Antti tosin turvautuu edelleen Reposen Annan apuun. Paavo ottaa asiat ihanan ja haastavan kirjaimellisesti. Jos ovessa on lappu, jossa luvataan avata ovi vain isille, niin kaikki muut saavat jäädä oven toiselle puolelle. Myös ukki, Anita, lukkoseppä ja poliisi.

*(Esimerkiksi viime yönä en meinannut saada unta, koska ne hiihtolomailevat lapset olivat menneet papan kanssa yöksi mökille. Ensireaktioni oli "voi miten mahtavaa!" ja heti seuraavaksi muistin ne nukkumaparvelle johtavat tosi jyrkät rappuset. Että mitä jos joku herää yöllä vessaan (ulkovessaan! Siinä vessamatkallahan voi ties mikä mutanttihauki haukata pohkeesta palan!) ja unohtaa olevansa mökin parvella ja niin edelleen. Ja että mitä jos siellä sattuu jotakin ja pitää hälyttää apua, niin osaako muka kukaan lapsista kertoa, missä koko mökki on? Pelkkä ison järven nimi ei kauheasti auta.

Oikeasti yö oli sujunut hyvin, tietysti.)

Mutta vaikka kirjassa kahlataan - eikä välillä jakseta edes kahlata - syvissä vesissä, se on myös täynnä lämpöä ja huumoria. Antti on siinä mielessä äärettömän onnekas ihminen, että hänellä on ympärillään hyviä ystäviä. On Reposet, Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi, Enni, Pihla-Puolukka (joka tosin on niitä vähän työläitä ja raskaita kavereita) ja hyviä työkavereitakin. Sekä isä ja tämän puoliso Anita.

Nautin tämän kirjan lukemisesta älyttömän paljon. Oli ihanaa nähdä (tai siis lukea), miten Pasasilla sujuu. Nämä ihmiset tuntuvat käsittämättömän aidoilta, sellaisilta joiden seuraa on kaivannut. En tiedä onko Hammaskeiju Pasasten tarinan päätös, mutta toivon ettei ole. Jos Antin ja Paavon tulevasta arjesta ei kokonaista kirjaa tulisikaan, niin voisiko heihin törmätä edes jonkun toisen tarinan sivuhahmoina?

Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Otava 2012, 447s.

Luin viime joulukuussa Eve Hietamiehen Yösyötön, josta tykkäsin paljon. Postauksen kommenteissa sainkin kuulla tästä jatko-osasta, joka on ilmestynyt ihan äskettäin. Odotin tätä niin innolla, että kun kirjastosta sain saapumisilmoituksen, hain kirjan kotiin saman tien, laitoin kesken olleen kirjan sivuun ja aloitin lukemisen välittömästi.

Paavo Pasanen on jo viisivuotias, puhelias, utelias ja energinen päiväkotilainen. Arjen pyörittäminen käy Antilta jo rutiinilla, onhan hänellä nykyään jo sopiva turvaverkko ympärillään. Enni ja Terttu ovat edelleen tärkeä osa Pasasten elämää. Sitten eräänä perjantaina Tertun päiväkodista soitetaan Antille: Terttua ei ole haettu, eikä Enniä saada kiinni. Antti ja Paavo hakevat Tertun ja siitä alkaa tutustuminen tyttöjen maailmaan.

Tarhapäivä oli melkein niin kiva, kuin olin odottanutkin. Hietamies ei turhia makeile tai siloittele, vaan elämä on juuri niin ihanaa tai kaikki huolet kerralla niskaan kaatavan rankkaa, kuin se oikeastikin voi olla. Nauroin ääneen monet kerrat, sillä tästä kirjasta ei huumoria puutu. Varsinkin Antin ja tämän työkaverin, Peipon, väliset dialogit ovat hauskoja, Peippo kun tuntuu olevan harvinaisen täynnä sellaista miehille ominaista logiikkaa.

Muutama pieni asia häiritsi silti. Miksi bakugan on koko kirjan ajan babukan? Onko se vain kirjoitusvirhe, vai Paavon ja Antin omaa sanastoa? (Meidänkin perheessä Zhu Zhu Petsit on kisuhamstereita, että en minä sillä...) Sitten oli yksi leikkipuistokohtaus, jossa Paavo kiipeää puuhun ja alkaa itkeä, kun oksa osuu naamaan. Antti käy lohduttamassa ja nostaa Paavon maahan ja muutamaa lausetta myöhemmin Paavo tippuu taas puusta. Miten niin taas, kun ei se äsken mitään tippunut!?

Onneksi ärsytyksen aiheet olivat aika pieniä ja enimmäkseen pystyin jättämään ne huomiotta. Tarhapäivän voi lukea myös itsenäisenä kirjana, sillä siinä oli aika hyvin kerrattuna Yösyötön oleellisin sisältö. Minä kuitenkin taisin tykätä Yösyötöstä enemmän, joten suosittelen lukemaan sen ensin.

Tarhapäivän on lukenut myös Susa.

Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava 2010, 383s.

Eve Hietamiehen Yösyöttö on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Idea vauvan kanssa yksin jäävästä isästä ei kuulosta varsinaisesti hauskalta, mutta erilaiselta kuitenkin.

Antti Pasasen vaimo, Pia, ei ole oikeastaan koko raskauden aikana nauttinut olostaan tai osoittanut  minkäänlaista innostusta tulevasta lapsesta. Kun lapsi on syntynyt ja tuore perhe on lähtemässä kotiin, Pia hyppääkin taksiin ja jättää Antin selviämään itsekseen. Muutaman päivän jälkeen Pia tulee takaisin kotiin, mitään selittelemättä. Isyyslomansa jälkeen Antti palaa töihin, mutta eräänä päivänä töistä palatessa hän löytää vaimonsa oksentamassa jotakin sinistä keittiössä: Pia on syönyt konetiskiainetabletteja. Vaimo viedään sairaalaan ja sieltä suljetulle osastolle. Koska toipumista ei tunnu tapahtuvan ollenkaan, Antti jää hoitovapaalle ja opettelee vauvaperheen arjenpyörittämistaidot.

Vaimon tilasta ei ole helppoa kertoa muille. Erään naisen tiedustellessa, missä Antin vaimo on, tämä toteaa vaimonsa kuolleen. Työkaverilleen Peipolle Antti kuitenkin kertoo totuuden:

"Ajattelin piruuttani sanoa sen suoraan, tai ehkä enemmänkin itselleni ääneen.

- Hullujenhuoneella. Tai ei vielä, mutta siirretään tänään.

Peippo nyökkäsi. - Niin minunkin ex-tyttöystävä.

- Hullujenhuoneella?

- Kymmenettä vuotta.

Tuijotin Peippoa. - No jumalauta! Et ole kauheesti puhunut siitä. Mites se voi?

Peippo vilkaisi. - Ihan hyvin.

- Varmaan rankkaa.

- Kenelle?

- Sulle? Sille? Vittu minä tiedä, kenelle se on kaikista rankinta. Mun vaimo on ollu hullu vasta vuorokauden. Kerro sinä, kun tiedät.

Peippo mulkaisi. - Ei se mikään hullu ole.

- Hullujenhuoneella?

- Niin. Hoitajana.

Äkkiä tunsin itseni jumalattoman väsyneeksi."

Hietamies kirjoittaa humoristisesti ja tarkkanäköisesti. Pidin etenkin siitä, miten naiset ja naisten jutut kuvattiin miehen näkökulmasta. Vauva-aikoja kuvataan mielestäni hyvin realistisesti, samoin kuin tuoreen vanhemman epävarmuutta. Raskainta oli se, miten huonosti yhteys sairaalan ja omaisten välillä toimi. Ihanko oikeasti sairaala ei ilmoittaisi lähimmälle omaiselle potilaan kotiuttamisesta? Vaikka lähtökohdat ovat synkät, Yösyötöstä jää positiivinen kuva ja hyvä mieli. Monessa kohtaa lukiessa tuli mieleen Anna-Leena Härkönen, jotain samaa näiden naisten tyyleissä minusta on.