Emma Donoghue: Room
Picador 2011, 401s.
Tässäpä kirja, joka veti hiljaiseksi.
Etukäteen olin lukenut kirjasta sen verran, että tiesin sen kertovan 5-vuotiaasta Jackista, joka asuu (ja on aina asunut) Huoneessa äitinsä kanssa. Enempää ei ehkä kannata tietääkään, jos haluaa kokea kirjan kanssa tunnemyrskyn toisensa jälkeen.
Kiinnostuin Roomista muiden blogikirjoitusten perusteella, vaikka en tosiaan yhtään arviota halunnut kokonaan lukea, etten saa tietää vahingossa liikaa. Enkä nyt halua itse kertoa itse kirjasta enempää, että joku toinen voisi yllättyä yhtä monesti kuin minä.
Jackin tarinaa lukiessa minua nauratti, välillä itkin ja yhdessä kohtaa tärisin jännityksestä niin että mies jo kyseenalaisti koko lukemisen järkevyyden. Tunneskaala oli valtavan laaja ja voimakas. Tänä vuonna luetuista kirjoista tämä herätti suurimmat tuntemukset heti Täällä pohjantähden alla -trilogian jälkeen. (Toki aivan erilaiset ja eri syistä, mutta kuitenkin.)
En osaa oikein muuta kuin henkäillä ja pohtia kirjan herättämiä ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Tästä aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjan, joka ei olisi koskettanut lainkaan. Onko kenelläkään kokemuksia Donoghuen muista romaaneista? Pitäisiköhän kirjoittaa joulupukille ja toivoa jotakin niistä?
Roomista muualla, selkeämmin ja enemmän: Kirjanurkkaus, Humisevalla harjulla, Kolmas linja, Insinöörin kirjahylly, Booking it some more.
