Broken (in the best possible way)

Jenny Lawson: Broken (in the best possible way)
Picador 2021, 283s.

 

Jenny Lawsonin ensimmäinen kirja, Let's Pretend This Never Happened, on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Odotinkin kieli pitkällä tämän uusimman kirjan ilmestymistä. Lukeminen on ollut takkuista (ulkokirjallisista syistä), mutta tämän kirjan kohdalla myös erityisen hauskaa.

Broken (in the best possible way) on sulavaa jatkumoa Lawsonin aiemmille teoksille. Tässäkin Lawson kertoo oman elämänsä sattumuksista avoimesti ja huumorilla, vaikka välillä kuljetaan niin syvissä vesissä, ettei edes Lawson pysty tekemään aiheestä kevyttä.

Tässä kirjassa Lawson kertoo esimerkiksi erittäin vaikeasta masennuksestaan, jota on hoidettu muun muassa sähköshokkihoidoilla. Hoidot ovat raskaita ja niihin liittyy riskejä, eikä hoidon vaikutuksen pysyvyydelle ole takeita. Nämä osuudet olivatkin selkeästi kirjan synkintä antia.

Mutta enimmäkseen Broken sisältää höpsöyksiä, joille voi nauraa ääneen vaikka uimarannalla. Ensinnäkään en voinut olla nauramatta sille jutulle koiran kondomeista, enkä Lawsonin seuraajien paljastamille jutuille erilaisista noloista tilanteista.

"A friend's grandmother avoids funerals because instead of regrets she gets too nervous and congratulates the family.
                                                                                                               - Slayraa"

Ylipäätään Lawsonilla on kyky ajautua hassuihin tilanteisiin tehdessään ihan tavallisia asioita. Broken ei yllä ensimmäisen kirjan tasolle, mutta ei tästäkään voi olla pitämättä.

Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Picador 2012, 318s.

Olkoon ylistetty nettikirjakauppa, jonka sivuilla näin hassunnimisen kirjan omituisella kannella, sillä ilman sitä tuskin olisin törmännyt Jenny Lawsonin muistelmiin. Let's Pretend This Never Happened on hulvattoman hauska, herttainen ja aito, mutta tilanteen vaatiessa myös koskettava ja surullinen. Lawson kirjoittaa estottomasti, toisinaan surutta liioitellen lapsuudestaan, perheestään, työstään, täytetyistä eläimistä (jos isällä on villin lännen saluunan näköinen "eläinten täyttämö" [kiitollisena sijoitan tähän sen oikean suomen kielisen sanan, jos joku sen minulle kertoo], aihetta on vaikea jättää käsittelemättä), anoreksiasta... Niin monenlaisista asioista, että tällainenkin lause tulee täysin ymmärretyksi:

"Then I Said a little prayer thanking God for saving me from getting assaulted, and also for not making me have to explain to the ambulance drivers that I'd accidentally mistaken my cat for a rapist after purposely overdosing on laxatives in order to make my antidepressants work better."

Lawson kasvoi vaatimattomissa oloissa Teksasissa. Jotakin perheen rahatilanteesta kertoo se, ettei lapsille ollut varaa ostaa talvikenkiä, vaan heillä oli käytössään sanomalehdillä täytetyt leipäpussit. Lemmikki-ankka joutui kodittomien syömäksi ja isän kalkkunat yrittivät jatkuvasti hyökätä lasten kimppuun. (Mikä muuten muistutti kauhistuttavalla tavalla meidän vanhasta kukosta, joka harrasti aivan samaa! Inhottavaa ja yllättävän pelottavaa.)

Missään vaiheessa Lawson ei kuitenkaan väheksy lapsuuttaan tai vanhempiaan, päin vastoin. Kiitos-litaniansa Lawson lopettaakin kauniisti: "Thank you for giving me a life worth writing about."

Let's Pretend This Never Happened on niin pullollaan absurdeja tilanteita ja mielettömän hauskoja kohtauksia, että olisin erittäin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ääneen jollekin. Tai englannin ääntämykseni huomioiden lukenut kirjaa samanaikaisesti jonkun toisen kanssa, jotta olisin päässyt saman tien jakamaan hauskimmat kohdat ja nauramaan niille yhdessä. Vähän kuin elokuvaa katsellessa voi välittömästi hauskan kohtauksen jälkeen vilkaista vierustoveria ja räkättää vedet silmissä, yhdessä.

Keksisinköhän vielä jonkin huonon ja lavean tavan selittää, miten hauskaa minulla tämän kirjan seurassa oli? Ehkä keksisin, mutta säästän teidät siltä. Sen sijaan voin kertoa oppineeni jälleen itsestäni jotakin: minulla ei ole alkeellisimpiakaan kertojanlahjoja! Yritin nimittäin kertoa miehelle joitakin kirjan hauskimpia anekdootteja, mutta huomasin itsekin, että ne kuulostivat minun kertominani ihan vain omituisilta eivätkä lainkaan hauskoilta jutuilta.

Tässäpä kirja, jota suosittelen hihkuen kaikille vinksahtaneisuuden ystäville. Tai jos ei kokonainen kirja kiinnosta, niin ehkäpä Lawsonin blogista sattuisi löytymään jotain mielenkiintoista. (Ainakin sieltä näkyy löytyvän tämän kirjan pokkariversion traileri.)

Yksi vuoden parhaista

Emma Donoghue: Room

Picador 2011, 401s.

Tässäpä kirja, joka veti hiljaiseksi.

Etukäteen olin lukenut kirjasta sen verran, että tiesin sen kertovan 5-vuotiaasta Jackista, joka asuu (ja on aina asunut) Huoneessa äitinsä kanssa. Enempää ei ehkä kannata tietääkään, jos haluaa kokea kirjan kanssa tunnemyrskyn toisensa jälkeen.

Kiinnostuin Roomista muiden blogikirjoitusten perusteella, vaikka en tosiaan yhtään arviota halunnut kokonaan lukea, etten saa tietää vahingossa liikaa. Enkä nyt halua itse kertoa itse kirjasta enempää, että joku toinen voisi yllättyä yhtä monesti kuin minä.

Jackin tarinaa lukiessa minua nauratti, välillä itkin ja yhdessä kohtaa tärisin jännityksestä niin että mies jo kyseenalaisti koko lukemisen järkevyyden. Tunneskaala oli valtavan laaja ja voimakas. Tänä vuonna luetuista kirjoista tämä herätti suurimmat tuntemukset heti Täällä pohjantähden alla -trilogian jälkeen. (Toki aivan erilaiset ja eri syistä, mutta kuitenkin.)

En osaa oikein muuta kuin henkäillä ja pohtia kirjan herättämiä ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Tästä aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjan, joka ei olisi koskettanut lainkaan. Onko kenelläkään kokemuksia Donoghuen muista romaaneista? Pitäisiköhän kirjoittaa joulupukille ja toivoa jotakin niistä?

Roomista muualla, selkeämmin ja enemmän: Kirjanurkkaus, Humisevalla harjulla, Kolmas linja, Insinöörin kirjahylly,  Booking it some more.