Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri

En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.

Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.

Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet

Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä:
Anna mennä - Opas hauskempaan elämään
S&S 2016, 364s.

Kirjablogeissa parasta on lukuvinkit. Olin kyllä huomioinut Rosa Meriläisen ja Saara Särmän hauskempaan elämään opastavan Anna mennä -kirjan olemassaolon jo aiemmin, mutta vasta Ompun bloggaus innosti lukemaan sen.

En oikein osaa mieltää itseäni feministiksi, vaikka tämän kirjan luettuani tajuan sellainen kuitenkin olevani. Hyvä niin. Mieluummin olen vahingossa feministi kuin tietoisesti en. Sukupuolten välinen tasa-arvo on aivan yhtä tavoiteltava asia kuin tasa-arvo millä muulla mittapuulla tahansa. Suomen armeija ei toimi tasa-arvoisesti niin kauan kuin se on yhdelle sukupuolelle pakollinen ja toiselle vapaaehtoinen. Sukupuolikiintiöiden idean ymmärrän, mutta en silti ole vakuuttunut kiintiöiden toimivuudesta. Samaan hengenvetoon myönnän ajoittain sortuvani sukupuolittuneisiin stereotypioihin: välillä tuskastun, kun lapseni ovat niin poikia ja isosiskokin voi vahvistaa, että etenkin teini-iässä yksi pahimmista käyttämistäni haukkumasanoista oli neiti.

Tässä kirjassa on ihan tolkuttoman paljon hyvää asiaa, joten tämä bloggaus on auttamatta ihan pintaraapaisu. Lukiessani törkin muistilappuja hyviin kohtiin niin paljon, että kirjan paksuus lähes tuplaantui.

Päällimmäisenä ja tärkeimpänä asiana haluan mainita kehtaamisen. Meidän kaikkien pitäisi kehdata ihan reilusti. Epäonnistuminen tai itsensä nolaaminen ei ole niin iso juttu, että sen pelossa kannattaisi jättää jokin (sillä hetkellä huikealta tuntuva) idea toteuttamatta. Tai jos nyt ei varsinaisesti suunnittele tekevänsä yhtään mitään, mutta huomaa silti joutuneensa hieman noloon tilanteeseen, niin mitäpä tuosta! Minulla on vähän taipumusta ajautua noloihin tilanteisiin. Jonkun aikaa voi nolottaa, kovastikin, mutta onpahan jotain kerrottavaa kavereille ja facebookiin päivitettävää. Kuten silloin, kun kiipesin koululla lauta-aidan yli nappaamaan kiinni parkkialueelle puikahtanutta kuopusta ja aita meni rikki siten että tein komean voltin aidan yläpienan päällä ja jäin lopulta roikkumaan siihen kuin laiskiainen ikään. Sain ihan hirveät mustelmat reisiin, mutta samalla saatoin ilahduttaa koko koulullista lapsia ja muutaman vanhempiakin.

Humalassahan sitä helposti rohkaistuu tekemään asioita, joita selvin päin ei ehkä tekisi. Minulle tulee helposti niin kammottava krapula, että en mielelläni hankkiudu kunnon humalatilaan. Onnekseni olen sen verran lapsekas, että voin kyllä heittäytyä monenlaisiin juttuihin ihan ilman ensimmäistäkään siideriä. Tämä Rosa Meriläisen huomio humalasta onkin toinen suosikkikohtani:

"Suora tie tylsään elämään on vaatia naisilta - ja itseltään - hyvää ja hallittua käytöstä joka hetki. Alkoholin voima on juuri siinä, että se auttaa meitä päästämään irti siitä, mikä on sopivaa. Moni meistä kun on joutunut lapsena luulemaan, että parasta olisi muuttua näkymättömäksi ja olla tekemättä mitään. Että toivottu ja hyvä käytös ei olekaan aktiivista ja riehakkaan iloista, vaan siivosti ja nätisti aloillaan oleskelua. Päänsä kiinni pitämistä ja oman persoonallisuutensa kaventamista. Ei kuulkaa ei sillä tavalla ihminen ja ihmisen elämä hauskaksi muutu!" (s. 41)

Vaikka en kannustakaan lisäämään juopottelua, liputan näyttävästi rennomman asenteen puolesta.

Milloin sinua on viimeksi kehuttu? Milloin viimeksi kehuit jotakuta toista? Meriläinen ja Särmä kannustavat kehumaan naisen päivässä. Kehuja on aina yleensä* mukava kuulla, joten miksipä emme ilahduttaisi kanssaihmisiä kehuilla aina kun siihen on aihetta.

* Synnytystapa-arvioissa lääkäri lähes hihkaisi "Täältähän mahtuisi vaikka mitä!", mikä luultavasti oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta mikä edelleen aiheuttaa minussa ristiriitaisen ja hieman kiusallisen olon.

Anna mennä on siitä erityisen ihana teos, että siinä ei edes yritetä olla aina oikeassa, vaan ihan ilomielin myönnetään, että toisinaan kuka tahansa lipsahtaa ajattelemaan vastoin perimmäisiä näkemyksiään. On aina jotenkin kiusallista tajuta, että vaikka en millään haluaisi myöntää arvostavani asiaa X, silti oikeastaan haluaisin itsekin sen. Itse en ole koskaan oppinut meikkaamaan. Hyvin pitkään vain tuhahtelin koko touhulle, mutta näin nuoruuden hehkeyden pikkuhiljaa haalistuttua ehostamistaidoille olisi kyllä käyttöä. Ja kyllä, itseään pitäisi totta kai rakastaa tai vähintäänkin arvostaa ihan sellaisenaan, mutta samaan aikaan useimmilla lienee nimetä muutama kohta, jotka kenties olisivat kivempia vähän toisenlaisina. Minä olen lyhyt ja tanakka. Useimmiten osaan olla ihan tyytyväinen ja ajattelen olevani kivan pehmeä. Joskus taas tuskittelen rumasti röllöttävää mahamakkaraa, tylsiä hiuksia, vinoja hampaita, vaivaisenluuta, rumia varpaita ja mitä kaikkia noita nyt on.

Ompun tavoin nostan vielä esiin selfiet. Särmä kirjoittaa aiheesta muun muassa näin:

"Kumma juttu. Se, että erityisesti nuoret naiset ovat omaksuneet selfie-kulttuurin, on monen mielestä a) paheksuttavaa ja b) pinnallista. Vertauksen vuoksi: esimerkiksi taidemaalarien omakuvia arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina. Kun nuori nainen tarttuu toimeen ja levittää kuvia itsestään, omakuvaaminen menee pilalle. Mikä siinä onkin, että kaikki mihin naiseus ja feminiinisyys jättää jälkensä, on heti alempiarvoista?" (s. 144)

Tässäkin kohtaa joudun omanapaisesti puhumaan taas itsestäni ja omista taustoistani. Meillä kotikotona ei otettu mitenkään jatkuvasti valokuvia ylipäätään mistään, mutta muutamilta aikuisilta opin sellaisen asenteen, että valokuvattavana oleminen on vaivaannuttavaa ja kuva tuskin edes onnistuisi, mikäli sellaisen joku näppäisi. En ole siis koskaan tuntenut oloani luontevaksi kameran edessä. Koulukuvissakin yritin viimeiseen asti pitää hampaat piilossa, vaikka kuvaaja nauratti niin että sieväksi hymyksi tarkoitetusta ilmeestä tuli jotain ihan muuta.

Viime jouluna sain lahjaksi älypuhelimen ja päätin että nytpä nappaan heti kivan selfien ja päivitän facebookiin profiilikuvan. Eipä kuulkaa ole mitään helppoa hommaa semmoinen selfien ottaminen! On hankalaa yrittää saada naamansa edes suurin piirtein kuvan keskelle, hymyillä, pitää silmät luonnollisesti auki ja painaa sitä nappia samaan aikaan. Vaikka minulla oli käytössä joku automaattinen kauneussuodatin, lopputulos on ihan kamalan vääristynyt. Ja vaikka se kuva on ihan kamala, silti sitä on helpompi esitellä ihmisille, kuin niitä harvoja selfieitä, joissa näytän omasta mielestäni kivalta. Jokin omituinen sisäinen solmu sanoo, että onnistuneen kuvan esittely vaikuttaisi kehujen kerjäämiseltä, kun taas se Quasimodo-kuva kirvoittaa hyvät naurut.

Ja jotta en vain puhuisi kehtaamisesta, tässä vielä ne kuvat. (Jotka jo kahdesti poistin, koska hävetti liikaa.)

Tästä bloggauksesta uhkaa tulla tolkuttoman pitkä, mutta vielä muutama asia.

Meriläisen kirjoittamassa Pieni synnytysopas -luvussa esitetään mielestäni mainio ajatus siitä, että "lapsen syntymäpäivä olkoon sinun synnytyspäiväsi." Ehdotin tätä miehelle, joka vain tuhahti pöyristyneesti. Mutta idean siemen on nyt kylvetty ja toivon, että kuopuksen syntymäpäivänä saan pari kiitoksen sanaan hyvästä pungerruksesta tai edes kynttilän puhallettavaksi.

Koska jostakin käsittämättömästä syystä kirjassa oli täysin ohitettu suonikohjut, koen tarpeelliseksi todeta, että väärin ohitettu! Suonikohjuistakin pitää puhua. Niistäkin tulee tehdä arkinen, olankohautuksella ohitettava asia. (Paitsi jos niistä on vaivaa, jolloin lääkäri ei saa kohautella olkiaan vaan hänen tulee operoida kivuliaat kohjut häiritsemästä elämää.)