MOKOMAKI 3

Satu Kontinen: MOKOMAKI! 3

Myllylahti 2014, n. 22s.

Satu Kontisen Hupskeikkaa-pahvikirja oli meillä todellinen hitti kuopuksen ollessa pikkuvauva. Kirja, jonka kuvia saattoi katsoa myös ylösalaisin, ihastutti suuresti myös minua. Sittemmin Kontisen töitä on tullut usein vastaan runsaasti siellä täällä, muun muassa kirjojen kansikuvina.

Mokomaki-sarjan kolmas kirja tarjoaa vähäisestä sivumäärästään huolimatta viihdykettä hyväksi aikaa. Pikku seepra suree kadottamiaan raitoja, joita ystävälliset pikkulinnut lähtevät etsimään kirjan sivuilta. Jokainen aukeama on itsenäinen etsi ja löydä -tehtävä, vaikka vikkelät pikkulinnut pyrähtelevätkin raitojen perässä.

Esimerkiksi tällä aukeamalla joku on mennyt haukkaamaan palasen poron piirakasta. Vasemmalla sivulla poro katselee harmistuneena puraistua piirakkaansa ja viereisellä sivulla on joukko "epäiltyjä", jotka kukin syövät jotakin. Lapsi saa itse tutkia, kuka siellä haukkaa piirakkaa - ilman lupaa! Jokaisella aukeamalla on myös surullinen, raidaton seepra, joita pikkulinnut väsymättä lohduttavat. Niitä raitojakin löytyy joka aukeamalta ja laskutaitoiset lapset mielellään pitävät tarkkaa lukua löydetyistä raidoista.

Kirjan päätekstit on kirjoitettu tavutetuin suuraakkosin, joten tämä sopii hyvin lukemista harjoitteleville lapsille. Lintujen repliikit taas ovat hivenen koukeroista tekstausta ja niiden lukeminen vaatii jo vähän kehittyneempää lukutaitoa. 

Mokomaki 3 on ihanan värikäs ja selkeä. Eniten tästä kirjasta on nauttinut perheen 2-vuotias ja eskarilainenkin on osoittanut tykkäävänsä. Tokaluokkalainen taas esittää välinpitämätöntä, mutta kummasti hänkin käy kurkistelemassa joka ikisen aukeaman muiden lukiessa. Sopii siis hyvin monen ikäisille lukijoille, vaikka ainakin meillä tuon nuorimmaisen lukemisia pitää vahtia, etteivät ohuet sivut heti repeilisi.

Lukemista ihan pienille

Kun perheessä on vauva, on kirjojen kuvituksella hyvin suuri merkitys. Vauvaa miellyttävät tunnetusti selkeät linjat ja värien kontrastit. Mutta koska kirjoja ihaillaan yleensä vauvan kanssa yhdessä, ei ole pahitteeksi, jos kirja on myös aikuisen mieleen.

Eric Carlen Pikku toukka paksulainen  (Tammi, 2012) on jo klassikko vuodelta 1969, mutta viime vuonna se ilmestyi pahvisivuisena painoksena, joten se kestää huomattavasti paremmin pienten lukijoiden käsittelyssä. Avustin joulupukkia sen verran, että hankin tämän meille joululahjaksi. Vaikka Carlen kuvitus ei olekaan sitä selkeintä mahdollista, on pienen, nälkäisen toukan tarina hauska. Parasta on tietenkin seurata, mitä kaikkea toukka viikon mittaan syö - ja työntää omat sormet kirjan sivujen reikien läpi uudestaan ja uudestaan.

Pieni kummajaiskirja löytyi alkuvuoden kirja-alesta muutamalla eurolla. Kenneth Anderssonin kuvitus on selkeää ja kirkkaat värit kiehtovat niitä ihan pienimpiäkin lukijoita. Jokaisella sivulla esiintyy toinen toistaan hassumpia hirviöitä ja hihkutaan "Hui!", kunnes viimeisellä sivulla vastassa on peili - ja jälleen huudetaan "Hui!".

Ahkerimmin meillä luetaan tällä hetkellä kuitenkin Satu Kontisen kuvakirjaa Hupskeikkaa (WSOY, 2010), jota voi lukea yhtä sujuvasti miten päin tahansa. Kirjan kuvat esittävät eläimiä, jotka kirjan ympärikiepsauttamisen jälkeen ovatkin ihan muita! Melko vinhaa. Kaikkia eläimiä ei ole aivan helppo tunnistaa, mutta se ei viehätystä latista. Kuvat ovat ilmeisesti vauvan silmille ihanteellisia kirkkaine väreineen ja suurine silmineen, sillä yleensä katsekontaktia välttelevä kuopus tuijottelee näitä eläimiä intensiivisesti - ja nauraa hörähtelee sekä juttelee niille mielellään. Kirjan kieputusominaisuus taas on hurmannut keskimmäisen lapsen, joka julistaa mielellään kaikille, että "Oikeasti tämä kirja on mun ikioma!".

Näitä meidän pienimmän kanssa tällä hetkellä luetaan. Olisiko teillä lukijoilla vinkata muita hyviä pahvikirjoja?