Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

Lima

David Walliams: Lima
Tammi 2022, 312s.
Kuvitus: Tony Ross
Suom. Kaisa Kattelus

 

David Walliamsin tuorein suomeksi ilmestynyt kirja, Lima, on tuttua tavaraa aiemmat walliamsinsa lukeneille. On lapsi, joka kokee vääryyksiä ja lauma inhottavia aikuisia.

Muhjun saarella on ilkeitä ja julmia aikuisia sellaisissa töissä, joihin yleensä hakeutuvat sellaiset ihmiset jotka vähintään pitävät lapsista. Jos haluat ostaa Muhjun jäätelöautosta jäätelöä, rahasi viedään mutta jäätelöä et saa. Tai jos haluat ostaa lelukaupasta kivan lelun, jollakin tapaa kaikki menee takuulla mönkään. Rehtori rakastaa lasten erottamista koulusta ja puiston hoitaja pitää huolen siitä, ettei puistoon saa edes mennä.

Ned tulee vahingossa luoneeksi valtavan limahahmon, jonka avulla hän pääsee jakelemaan oman käden oikeutta kaikille saaren julmille aikuisille.

Ja siinäpä kirjan idea oikeastaan on. Juonellisesti siis ei ole odotettavissa mitään kovin yllättävää, mutta jos pitää pöhköilyistä, äänitehosteista ja siitä, että aikuiset saavat ansionsa mukaan, tämä kirja on juuri sopiva.

Kaksi legendaa

Eoin Colfer: Legenda maailman tuhmimmasta pojasta
Legenda Pottu-Mäkisestä
WSOY 2005 & 2007, 96 & 101s.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Kuvitus: Tony Ross

Nämä kaksi kirjaa ovat olleet meillä lainassa melkein koko kesän. Isot pojat ovat lukeneet kummankin useamman kerran ja luultavasti lukevat vielä myöhemmin uudestaankin. Koska lapset näitä kilpaa kehuivat, minäkin halusin kurkistaa, millaisista kirjoista on kyse.

Legenda Maailman tuhmimmasta pojasta kertoo Valtsusta, joka kaipaa sellaista aikuista, jolle voisi kertoa omista huolistaan. Isällä ja äidillä on tarpeeksi tekemistä veljien kanssa, mutta onneksi on ukki. Valtsu ja ukki sopivat kertovansa toisilleen kamalista kokemuksistaan kerran viikossa ja voi millaisia sattumuksia heille onkaan tapahtunut.

Legenda Pottu-Mäkisestä taas on hykerryttävä kertomus Valtsun ja tämän isoveljen Maken alkutaipaleesta kirjastonkäyttäjinä. Pottu-Mäkinen on kookas ja tiukka kirjastontäti, josta kerrotaan hirvittäviä tarinoita ja jota kaikki pelkäävät ainakin vähän.

Tykkäsin molemmista kirjoista kovasti. Pottu-Mäkisessä ihastutti se, kuinka Valtsu ja Make alun vastahakoisuudesta selvittyään vahingossa löytävät lukemisen mahtavuuden. Maailman tuhmimmassa pojassa taas pidin valtavasti viisaasta ukista ja etenkin tämän kertomasta tarinasta jalkapuolen majakanvartijan portaista.

Kerronnassa oli samaa henkeä kuin Roald Dahlin tarinoissa, vaikka tavallaan Colferin kertomukset ovatkin melko kilttejä. Tony Rossin kuvitus toimii mainiosti ja yleensä kuviin värejä kaipaavat lapset eivät moittineet mustavalkosita kuvitusta sanallakaan.

Näitä Legenda-kirjoja on vielä kolmaskin ja sen varasin juuri kirjastosta. Olen melko varma, että sekin luetaan moneen kertaan.