Koko Beatles-tuotanto

Steve Turner: Koko Beatles -tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat
(The Complete Beatles Songs. The stories behind every track written by the Fab Four, 1994-2015)
Minerva 2016, 352s.
Suom. Katri Tenhola ja Jere Saarainen

Joulu pääsi yllättämään, ehkä eniten siksi että en lapsen vesirokolta pysynyt jouluvalmisteluaikataulussani. Siksipä en täällä blogissa ehtinyt toivotella hauskoja jouluja, mutta olkoon elonne hauskaa ja ihanaa kaikkina muinakin päivinä. Tontut kävivät tuomassa ison kasan paketteja, joista minä sain ihanan paljon luettavaa pääasiassa sarjakuvien muodossa. Niitä on tullut jo luettuakin, joten pitemmittä puheitta aloitan bloggaamattomien kirjojen purkamisen tästä komeasta opuksesta.

The Beatles on niitä bändejä, joiden suosio säilyy, vaikka itse bändiä ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin. En muista ensikosketustani Beatlesiin, mutta teini-iässä (jälleen isosiskon opastuksella) opin tuntemaan paitsi parhaat biisit, myös kaikki perusasiat itse bändistä. Jossakin vaiheessa ahmin saatavilla olevia Beatlesin jäsenten elämäkertoja ja kuuntelin levyjäkin suurella hartaudella. Viime vuosina olen keskittynyt lähinnä lempialbumeihin, eli Rubber Soulista Abbey Roadiin.

Koko Beatles -tuotanto on muhkea ja komea teos. Se on ensimmäinen kokoelma, johon on koottu kaikki Beatlesin omat kappaleet sanoituksineen ja taustatarinoineen. Taustatarinoita on julkaistu suomeksikin jo aikaisemmin nimellä Kovan päivän kirja (Tammi, 1996), mutta tässä täydennetyssä painoksessa on mukana myös The Anthology -sarjassa julkaistut kappaleet. Lisäksi suorittamani satunnaisvertailun perusteella tässä uudessa painoksessa taustoja käsitellään huomattavasti laajemmin.

Luin tätä kirjaa pitkään ja nautiskellen. Oli mielenkiintoista lukea ensin taustoja, sitten lyriikat. Välillä oli pakko pitää musiikinkuuntelutaukoja ja tarkistaa, että olenko tosiaan kaikki nämä vuodet kuullut sanoitukset ihan väärin. (Kyllä, usein olin.) Pari kertaa sain kokea myös helpotusta siitä, että käsittämättömiksi jääneet sanoitukset ovat alunperinkin olleet enemmän tai vähemmän hölynpölyä, kuten esimerkiksi I Am the Walrusissa. Yksiin kansiin kootut lyriikat ovat hieno kulttuuriteko, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei useimmista biiseistä edes ole olemassa mitään virallisia sanoituksia (ainakaan säilyneitä sellaisia), vaan sanat ovat voineet muokkautua lopulliseen muotoonsa vasta levytysvaiheessa. Aivan täydellisiä eivät kaikki lyriikkaosuudet kuitenkaan ole. Hello Goodbye -biisin taustasta kertoessaan Turner mainitsee, että "[ä]änitteen lopussa koko yhtye laulaa "Hela, hey, aloha"." Jostakin syystä varsinaisen sanoituksen lopussa lukee kuitenkin  Heyla heba helloa. No, jotakin sen suuntaistahan siellä lauletaan, liekö tuolla niin merkittävästi väliä.

En ole mikään Beatles-tietäjä, joten tästä kirjasta löytyi minulle jonkin verran uutta tietoa. Kaikkein eniten ilahduin siitä, että viimeinkin sain lukea, millaiset Yesterdayn "alkuperäiset" sanat olivat! Olen monesti kuullut, että sävelmän löydettyään Paul McCartney rallatteli melodiaa, joka alkoi sanoilla Scrambled eggs ja tästä kirjasta löytyy tosiaan koko aamupalaluritus. Mainiota!

Steve Turner on vuosien mittaan haastatellut sekä tätä että aiempia painoksia varten runsaasti ihmisiä John Lennonista ja Paul McCartneysta lähtien bändin biisejä versioineisiin laulajiin ja moniin muihin bändiä läheltä seuranneisiin henkilöihin. Onpa Turner haastatellut myös Lucy in the Sky with Diamonds -biisiin innoittaneessa piirroksessa esiintynyttä Lucya sekä She's Leaving Home, Dear Prudence ja Polythene Pam -biisien esikuvia.

Erityisesti nämä laajat haastattelut huomioon ottaen en voi ymmärtää, miksi Turner ei ole haastatellut Ringo Starria eikä George Harrisonia. Asiaa ei mainita missään, joten lukija ei voi tietää, onko Turner edes pyytänyt haastatteluja vai ovatko Starr ja Harrison ehkä kieltäytyneet. Minusta tämä on todella iso puute.

Niin hieno kuin Koko Beatles -tuotanto onkin, Turnerin puolueellinen asenne on hieman häiritsevä. Lennon ja McCartney ovat selkeästi hänen suosikkejaan, kun taas suhtautuminen Starriin ja Harrisoniin on vähättelevää ja jopa alentuvaa. Harrisonin ja Starrin biisien taustoihin ei paneuduta läheskään yhtä tarkasti kuin Lennonin ja McCartneyn tuotoksiin. Turner jaksaa muistuttaa Starrin laulutaidon rajallisuudesta ja siitä, kuinka Harrisonia turhautti, kun hänen kappaleitaan oli niin vaikea saada hyväksytyksi levyille asti.

Vaikka biisit olisivat ansainneet mahdollisimman puolueettoman ja tasapuolisen esittelyn, Koko Beatles -tuotanto on tällaisenaankin oiva lisä kenen tahansa Beatles-fanin kokoelmiin.

Maija

Luca Gargano & Maija Vilkkumaa: Maija
WSOY 2004, 255s.

Maija Vilkkumaa on pitänyt taukoa sooloartistin uraltaan jo useamman vuoden, mutta näin syyskuussa ilmestyvän uuden albumin alla oli oikein hyvä hetki kerrata Vilkkumaan muusikkouden alkutaivalta. Tämä vuonna 2004 ilmestynyt teos, Maija, kattaa Vilkkumaan uran Tarharyhmästä Ei-albumiin. Toki mukana on myös lapsuus- ja koulumuistoja, joten kirja on suhteellisen pätevä muusikkoelämäkerta.

Maija on rakenteeltaan selkeä ja sisällöltään monipuolinen. Gargano on haastatellut runsaasti Vilkkumaan läheisiä ja työkavereita sekä luonnollisesti artistia itseään. Päätekstin ohella sisältöä elävöittävät otteet Vilkkumaan päiväkirjoista (sekä yksityisistä että vanhoilla kotisivuilla julkaistuista) sekä keikkapäiväkirjoista, runsaat valokuvat ja muu materiaali, nuotteja ja leirinuotiosovituksia unohtamatta.

Minä "löysin" Vilkkumaan musiikin kunnolla vasta Ei-levyn myötä ja sitä seuranneet levyt ovatkin muodostuneet läheisimmiksi. Vuonna 2005 ilmestynyt Se ei olekaan niin -albumi on edelleen suosikkini kaikista ja samaisena vuonna pääsin nauttimaan myös Vilkkumaan energisestä esiintymisestä Provinssirockissa.

Minulla on tapana* raivata tieni eturiviin, koska sieltä näkee parhaiten.
*Tai ainakin oli tapana - viimeisimmästä keikkakokemuksesta on jo vuosia.

Hyvin moni asia on muuttunut sitten Maija:n ilmestymisen. Jo kirjan alkutervehdyksessä Vilkkumaa toteaa asioiden muuttuneen huomattavasti sitten kirjaa varten tehtyjen haastattelujen, sillä hän oli vastikään eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan. Sittemmin Vilkkumaa on avioitunut, tullut äidiksi ja kirjoittanut kirjankin.

Maija:n loppupuolella puhutaan faneista ja moneen kertaan mainitaan viralliset nettisivut kysymyspalstoineen ja keskustelufoorumeineen. Sittemmin sivut ovat uudistuneet ja nuo osiot ovat jääneet pois. Koska Ei:n jälkeen on ilmestynyt monta, äärettömän laadukasta albumia, tuntuu kirjasta puuttuvan paljon asiaa. Mutta eihän se nyt kirjan vika ole, että aika kuluu ja artistin ura jatkuu.

Minusta oli mielenkiintoista lukea Vilkkumaan lapsuudesta ja teinivuosista. Kaikesta näkyy lapsuudenkodin turvallinen ilmapiiri ja molemminpuolinen kunnioitus. Nuoruuden sekoilut ja ongelmat ovat luonnollisesti aivan erilaisia Helsingissä kuin pienessä maalaiskylässä, mutta ne pohjimmaiset tunteet ja "ongelmat" ovat universaaleja ja ajattomia.

Maija on visuaalisesti näyttävä ja sisällöltään runsas, mutta kyllähän tämä soolouran alkuun loppuva teos jättää auttamatta vähän keskeneräisen fiiliksen. Mutta tosiaan, hyvä se vain on, että ura jatkuu. Elämäkertoja ja bändihistoriikkeja ehditään kirjoittaa ja lukea sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun niiden aika on.

Kultainen POP-laulukirja

Kultainen POP-laulukirja

(Toim. Ari Leskelä)

F-kustannus 2014, 272s.

Viime kesänä meidän suvussa juhlittiin 150-vuotissynttäreitä. Hyvin usein kun sukua on isommin koolla, jossain vaiheessa lauletaan. Näin myös kesän juhlissa: ensin oli muutama lauluesitys, mutta myöhemmin yhteislaulullekin olisi ollut kysyntää. Seurasi ongelma. Emme millään tahtoneet keksiä sellaisia lauluja, joita soittotaitoiset olisivat osanneet säestää tai edes lauluhaluiset (laulutaidosta kun ei jokaisen innokkaan kohdalla voi puhua) muistaneet sanoja. Muutaman vähän sinne päin ja sanoja arvaillen lauletun laulun jälkeen tyydyimme nauttimaan serkkupoikien kitaransoitosta. Siinä ei kyllä ollut mitään valittamista, sillä kaunis kesäilta ja kitarat sopivat valtavan hyvin yhteen.

Juhlien jälkeen tuli sitten mieleen, että seuraaviin juhliin olisi hyvä varautua jo nyt. Kultainen laulukirja on laulukirjana klassikko ja siinä on hyvä valikoima monen eri genren lauluja. Mutta sitä on laulettu jo kyllästymiseen asti. Pitäisi olla jotain tuoreempaa, menevämpää, nuorekkaampaa laulettavaa.

Kultainen POP-laulukirja on juuri tällainen. Se sisältää reilut 100 pop-laulua, joista osa on tuttuja vuosikymmenten, osa parin vuoden takaa. Mutta tuttuja laulut ovat valtaosin, myös tällaiselle varsin vähän radiota kuuntelevalle. Kirjasta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin biisejä, osalle sekä alkuperäiset että "suomennetut" sanat. Nuotit ainakin näyttävät selkeiltä, en vain itse ole päässyt näitä testaamaan kun kotoa löytyy vain kazoo, josta on vähän vaikea saada varmuudella yhtään mitään nuottia. Soinnut on merkitty myös ja kirjan lopusta löytyy kitaran otetaulukko, joten kitarasäestyksenkin pitäisi luonnistua, mikäli jonkinasteinen soittotaito on omasta takaa.

Odotankin seuraavia sukujuhlia malttamattomana, jälleennäkemisen ja hilpeän laulutuokion toivossa. Voisimme laulaa alkuillasta jotain tuttua ja turvallista kuten Leijat, Pikkuveli ja Telepatiaa, siirtyä sitten Kolmen Cowboyn kautta Poikaan nimeltä Päivi ja ehkä sitten irtoaisikin jo Like a Virgin, Valo yössä tai You're My Heart, You're My Soul. Ja jos ihan haikeaksi menee, niin hei, Careless Whisper!

Highway to Hell - Bon Scottin elämä ja kuolema

Clinton Walker: Highway to Hell - Bon Scottin elämä ja kuolema

(Highway to Hell - The Life and Death of AC/DC Legend Bon Scott, 1994/2007)

Gummerus 2012, 334s.

Suom. Ville Putro

AC/DC on minulle tuttu suurimmista hiteistään ja Angus Youngin koulupuvusta. Vanha kirjeystäväni on kuitenkin ylistänyt bändiä minulle vuosikaudet ja ajattelin, että ihan jo kaverin mieliksi voisin viimeinkin koittaa laajentaa AC/DC tietämystäni.

Bon Scott oli AC/DC:n alkuperäinen laulaja ja yhtyeen kiistaton keulahahmo. Scottin elämä oli oikeastaan varsin kliseistä rock'n'roll-elämää: viinaa, huumeita, runsaasti naisia ja lisää viinaa ja huumeita, kunnes kuoli alkoholimyrkytykseen 33-vuotiaana. Bändin menestyksen eteen Scott oli valmis tekemään kaikkensa, myös uhraamaan avioliittonsa. Toisaalta Scott vaikuttaa ystävien ja sukulaisten haastatteluiden perusteella ystävälliseltä ja huomaavaiselta, miellyttävältäkin. Walker onkin haastatellut tätä kirjaa varten lukuisia Scottin läheisiä, muun muassa hänen vanhempiaan, pikkuveljeään ja ex-vaimoaan.

Luen mielelläni muusikoiden elämäkertoja, mutta yksi ongelma minulla tahtoo olla kaikkien kanssa. Minua kiinnostavat eniten henkilöt, ihmissuhteet, arki ja ajatukset, mutta jostain syystä muusikoista kerrottaessa keskitytään uraan ja bänditouhuihin. Ei siinä vielä ole mitään vikaa, mutta onko ihan pakko selostaa kaikki levytykset, keikat ja kiertueet miksaajia ja managereita myöten? Toki ymmärrän sen, että muita alan ihmisiä ja suuria faneja kaikki nippelitieto kiinnostaa, mutta minulle riittäisi vähempikin.

Mutta tälle pätkälle olisin kuulkaa kaivannut vähän lisäselvennyksiä: "Bon ja Silver eivät olleet lähteneet Englannista yhdessä. Bon lensi yhtyeen mukana, kun Silver taas hankkiutui maitse Lontoosta Adelaideen, missä vietti joulua ystäviensä kanssa." Aika harva on tainnut matkustaa Australiaan maitse... :)

Kuvia ja sanoja

Simon Wells & Getty Images: The Rolling Stones: 365 Days 365s. (Abrams, 2006)

Toisinaan kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Joskus taas kuvien rinnalle kaipaisi selventävää tekstiä. The Rolling Stones, 365 Days teoksessa yhdistyvät luontevasti huikeat valokuvat ja tiivistetyt tekstit. Kirjassa keskitytään The Rolling Stonesin varhaisiin vuosiin, mikä on mielestäni ainoastaan hyvä asia. Nautin suuresti kuvien tutkiskelusta ja ehkä opin jotain itse bändistä ja sen jäsenistäkin. Teksti oli yllättävän haastavaa, ilmeisesti olen tottunut lukemaan helpompaa englantia tai sitten musiikkipiirien sanasto on muuten vain vierasta minulle.

Tämän kirjan jälkeen vierähti tovi jos toinenkin Youtuben kiehtovassa maailmassa katselemassa ja kuuntelemassa bändin videoita. Paljon en heidänkään musiikkiaan tunne, mutta sentään enemmän kuin Motör Headia.

Mick Jaggerin vastustamaton seksuaalinen vetovoima on minulle edelleen arvoitus - ehkä Jagger ei vain ole minun tyyppiäni :)

Motörhead

Lemmy Kilmister & Janiss Garza: Lemmy, Omaelämäkerta 271s. (Lemmy - White Line Fever. The Autobiography, Otava 2009)

En ole koskaan kuunnellut Motörheadia yhtä biisiä (Ace of Spades) enempää, mutta joskus on hyvä sivistää itseään ja edes lukea, millainen bändi Motörhead on ollut ja on nyt. Omaelämäkerraksi tämä kirja oli aika heppoinen. Lemmy ei juurikaan kerro yksityiselämästään vaan nimenomaan bändikuvioista ja keikkatoilailuista. Kirjaa lukiessa tulee vahvasti sellainen olo, kuin istuisi Lemmyn vieressä baaritiskillä ja kuuntelisi miehen juttelua. Kieli on eloisaa ja ajatuksenvirta rönsyilevää, mikä sopii tähän hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli leppoinen, mutta sisältöön olen vähän pettynyt. Enemmän sain irti Lemmy dokumentista. Kirjassa levy-yhtiöitä arvosteltiin kovin sanoin ja vaikka osa arvostelusta varmasti oli aiheellista, antoi se vähän turhan katkeran kuvan kertojasta. Parhaiten mieleen jäi pieni pätkä kirjan alkupuolelta, kun Lemmy kertoo erään varhaisen bändin vaiheista: "Rocking Vicars pääsi pari kertaa soittamaan Euroopan ulkopuolelle. Yksi reissu suuntautui Suomeen"