Ihmeiden laakso

Amy Tan: Ihmeiden laakso
(The Valley of Amazement, 2013)
WSOY 2014, 530s.
Suom. Hanna Tarkka

Amy Tanin Ihmeiden laakso on jyhkeä tarina 1900-luvun alun Shanghain kurtisaanimaailmasta. Violet, amerikasta Kiinaan muuttaneen Lulun tytär, on kasvanut isättömänä äitinsä omistamassa kurtisaanitalossa. Hän tietää olevansa paremmassa asemassa kuin ikäisensä kiinalaistytöt ja yksi hänen nuoren elämänsä kauheimpia pelkoja on se, että hänen isänsä olisikin kiinalainen. Poliittisen tilanteen ja asenteiden muuttuessa epävakaiksi, päättää Lulu lähteä Violetin kanssa Amerikkaan, turvaan kaaosta. Asiat eivät kuitenkaan suju lainkaan suunnitelmien mukaan, sillä Violet ei koskaan saavu laivaan. Hänen kohtalonaan on päätyä neitokurtisaaniksi vastoin kaikkien suunnitelmia ja odotuksia.

Luin Ihmeiden laaksoa lähes pakonomaisesti, välillä epätoivoisen surullisena. Violet joutuu kohtaamaan karmean käänteen toisensa jälkeen, joten itkuksihan se lukeminen meni useaan otteeseen. Kirjan alkupuolella kuvaukset kurtisaanitalojen tavoista ja perinteistä olivat vähän turhankin pikkutarkkoja. Paikoin tuntui kuin lukisin romaanin sijasta Perusta oma kurtisaanitalo -opasta. Sekä Lulu että Violet ovat jotenkin ärsyttävän helposti höynäytettävissä ja tärkeissä ihmissuhteissa tuskallisen jääräpäisiä. Lähes kaikki henkilöhahmot herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita.

Vasta kirjan luettua tulin vilkaisseeksi kansipaperin sivuliepeitä. Sieltä selvisi, että Tan oli taustatyötä tehdessään huomannut kurtisaanien valokuvissa merkittäviä yhtäläisyyksiä oman isoäitinsä nuoruuskuviin. Hiljaisena ja perinteitä kunnioittavana tunnetun isoäidin menneisyys ei ollutkaan niin tavanomainen, kuin oli annettu ymmärtää. Vaikka Violetin tarina ei olekaan Tanin isoäidin tarina, tuo tieto hänen taustoistaan kirjan kertomukseen uudenlaisen - ja jälleen ahdistavamman - näkökulman.

Minulle Ihmeiden laakso oli ahdistavuudestaan huolimatta nautinnollinen lukuromaani. Tällaista ahmimisreaktiota ei läheskään jokainen kirja onnistu herättämään.


PS: Kuluneen viikon suurimman yllätyksen tarjosi Cisionin Kirjallisuusblogien top 10 -lista: tämä oma blogini löytyi sijalta viisi! Jee!

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Sanasato 2015, 91s.

Rypytön otsa
kuin pokkarin selkämys
ilman lukijaa.

Ostin Pekka Kytömäen runokirjan Ei talvikunnossapitoa kirjamessuilta heti perjantaina. Tarkoitus oli lukea tämä vasta joskus myöhemmin, ehkä jonakin tunnelmallisena syyspäivänä puuskaisen tuulen vihellellessä nurkissa, takkatulen lämmössä. Lapset muka leikkisivät sopuisasti keskenään niin kauan, että äiti saisi kaikessa rauhassa nautiskella runoista.

Mutta sitten sain facebookitse (kyllä, tämä on varmasti oikea termi) kuulla, että ostoksessani on jonkinlainen omistuskirjoitus ja koska se oli tietysti pakko kurkistaa heti, tulin samalla lukeneeksi myös kaikki runot. Pötköttelin hotellin sängyllä ja vähän väliä hörähtelin, hihkuin ja kurottelin näyttämään kirjaa viereisellä sängyllä istuvalle siskolle, että kato nyt tätäkin!

Ilmaiset itseäsi
lompakollasi.
Aika köyhää.

Kytömäen runoissa on mahtavia oivalluksia ja huomioita. Hän käyttää sanoja nokkelasti, mutta ei sorru liikaan kikkailuun. Sanamäärältään niukkoihin runoihin on saatu mahtumaan suuria ajatuksia. Läsnä on kaupunki, luonto ja ihminen. Ihmisyys, vanhemmuus ja arki.

Alkaa ramaista
kuin työtuoli olisi 
pilkkijakkara.

Nautin tästä runokokoelmasta valtavasti. Olen tässä blogatessa tullut lukeneeksi kirjan uudestaan, eikä runojen viehätys todellakaan ainakaan vähene lukukertojen karttuessa. Itse asiassa huomasin, että moni ensilukemalta tunteen A herättänyt runo sai aikaan toisenlaisen reaktion.

Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät
ennakkoluulot.

Kaikki kokoelman runot eivät ole haikuja, vaikka tähän postaukseen näköjään pääasiassa niitä valikoituikin. Kokoelman runoja yhdistää vaivattomuus: näitä runoja ei varmasti ole pakolla väännetty, vaan niistä hohkaa luontevuus ja tietynlainen maanläheisyys.

Luojan luomia.
Luomenpoistoleikkausta
voisi harkita.

Olisi mahdotonta (ja aivan tarpeetontakin) valita kokoelmasta yksi suosikkiruno. Kuten tästä postauksestakin näkee, minua puhuttaneita/naurattaneita/koskettavia runoja löytyy aika tavalla.

Kirkon pihassa
kyltti opastaa
pelastustielle.
Kumma kyllä alaspäin.

Pekka Kytömäen siskon, Anni Kytömäen Kultarinta oli huikean hieno lukukokemus, eikä Ei talvikunnossapitoa ole ollenkaan pekkaa pahempi.

Kirjamessuilua!

Takana on mitä mainioin viikonloppu Helsingin Kirjamessuilla. Elämäni ensimmäinen kirjamessureissu oli kerta kaikkiaan kiva ja kaikin puolin onnistunut. Etukäteen jännitin hirveästi sitä, miten osaisin liikkua suuressa kaupungissa, mutta onneksi matkaseuralaiseni tunsi seutuja ennestään. Loppujen lopuksi osasin jo toisena päivänä kulkea itsekseni kilometrin matkan hotellilta Messukeskukselle.

Ensimmäisenä messupäivänä, eli minun tapauksessani perjantaina, ehdin luoda suurpiirteisein yleiskatsauksen messualueeseen. Kyllähän siinä meni pää pyörälle pienellä ihmisellä kun kirjoja riitti silmänkantamattomiin. Pari tuntia hujahti kuin huomaamatta ja hotellille palatessa huomasimme siskon kanssa, että joku oli salaa täyttänyt kätemme raskailla kirjakasseilla.

Lauantain sain aloittaa Bonnierin järjestämällä Kirjabloggareiden messubrunssilla. Ella Kanninen haastatteli kahdeksaa esikoiskirjailijaa, joista kolmen teos on ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Oli hauskaa kuulla kirjoitusprosesseista ja taustoista ja myönnän, että moni kirja päätyi lukulistalle kirjailijan miellyttävän persoonan vuoksi.

Brunssilla ehtivät piipahtaa myös Katja Kettu ja Mihail Šiškin. Hurmaava Kettu kertoi tuoreesta romaanistaan, Yöperhosesta, muutamia anekdootteja sukunsa historiasta ja omasta tiestään kirjailijaksi. 

Sympaattinen ja vaatimaton Šiškin puhui muun muassa siitä, kuinka taidetta ei tarvitse aina ymmärtää vaan siitä nauttiminen on pääasia. Tämä ohje on ehkä hyvä pitää mielessä myös Šiškinin Neidonhiusta lukiessa, sekään kun ei kuulemma ole helposti ymmärrettävissä.

Lämmin kiitos Bonnierille tästä tilaisuudesta!

Lauantain messuohjelmasta olin varovaisesti suunnitellut osallistuvani muun muassa tietokirjaraatiin, mutta olisin joutunut poistumaan sieltä kesken kaiken, joten jätin menemättä. Siskon haastattelua lukuun ottamatta en tainnutkaan malttaa seurata yhtään esiintymistä alusta loppuun. Ehkä keskittymiskyky oli liian kovalla koetuksella kaikkien houkutusten keskellä tai sitten jalat väsyivät pitkästä paikallaan seisomisesta. Istumapaikat olivat tosiaan hyvin käytössä, mutta sehän kertoo vain siitä että ohjelma oli yleisölle mieluista.

Onnistuin bongaamaan messuhulinassa liudan kuuluisuuksia. Palefacen, Kari Korhosen, Mörön ja Alivaltiosihteerin ikinuorekkaiden miesten lisäksi näin ainakin Jörn Donnerin, Maikki Harjanteen, Laila Hietamiehen, Maltin ja Valtin, Jari Tervon, Maria Carolen, J.S. Meresmaan ja Tommi Korpelan. Sofi Oksanen hipaisi olkalaukkuani kiiruhtaessaan ohitseni ja lisäksi ainakin luulin näkeväni Kari Hotakaisen joka välissä. Mutta minulla on kyllä maailman surkein kasvojentunnistustutka, joten on ehkä sittenkin uskottavampaa että näin vain monta Hotakaista etäisesti muistuttavaa miestä.

Lisäksi pääsin viimeinkin tapaamaan kasvotusten monia bloggarikollegoita, mikä oli ehdottomasti yksi messujen kohokohdista. Ihanaa saada ihmisille äänet ja 3D-kasvot vuosien nettituttavuuden jälkeen. Etukäteen pelkäsin käyttäytyväni erikoisen nolosti uusien (mutta samalla vanhojen) tuttujen seurassa. Onnistuin kuitenkin käyttäytymään varsin ihmismäisesti. Paitsi että sain kyllä hirveän fanityttökohtauksen sunnuntaina, kun kohtasin Pekan, jonka runokirjan olin lukenut hotellissa perjantai-iltana.

Ennen messuja olin listannut kuusi kirjaa, jotka olisi kiva löytää messuilta. Löysin niistä neljä (Sarah Watersin Yövartion, Alice Munron Karkulaisen ja Patti Smithin M Trainin ja Ihan kakaroita), mikä on varsin hyvä saavutus. Lisäksi - kuten kuvastakin näkyy - löysin aika monta muuta tarpeellista hankintaa. Vahingossa tulin ostaneeksi toisen kappaleen Munron Sanansaattajaa, mutta ehkä sille löytyy uusi koti jostain muualta. Lapsetkin ilahtuivat messutuliaisista: vanhin luki uudet Asterixit hetkessä ja keskimäinen kehui mörkö-puuhakirjaa parhaaksi ikinä.

Messukeskuksen lisäksi ehdin piipahtaa Pasilan kirjastossa, mistä kävin noutamassa Helmet-kirjastojen kirjastokortin. Jospa viimeinkin oppisin lukemaan e-kirjoja, kun valikoimaa riittää. Uusi kirjastokortti sointuu muuten varsin mallikkaasti uuteen olkalaukkuuni.

Messut olivat mielettömän hieno kokemus ja ihan varmasti aion hankkiutua sinne toistekin. Jospa seuraavalla kerralla malttaisin pysähtyä seuraamaan ohjelmaakin.

Suuren suuri kiitos järjestävälle taholle bloggaripassista!

Aapeli 100v! - Timonen ja muita tuttavia

Aapeli: Timonen ja muita tuttavia
WSOY 1963, 125s.
Kuvitus: Pauli Soisalo

Aapelin eli Simo Puupposen pakinakokoelma Timonen ja muita tuttavia alkaa vähän synkeissä olosuhteissa, sairaalan vuodeosastolla. Kertojan sängynpäätyyn ilmaantuu Timonen, eilen kuolleen marsun haamu, joka yrittää kovasti ilahduttaa sairaalassa tylsistyvää potilasta. Timosen ja potilaan keskustelu on höperöä, mutta välillä jutut lipsahtavat kuolemaankin.

"Ikkunassa oli myös terveysikkuna. Kuten kaikki sairaaloissa olleet tietävät, ikkunat ja eritoten terveysikkunat on niissä konstruoitu siten, että lähinnä makaava saa vetoa, siitä keuhkokuumeen ja poistuu ajasta siististi kalliiden patenttilääkkeiden saattelemana antaakseen tilaa uudelle makaajalle, luultavimmin lääkärin yksityispotilaalle. 

Mutta hra A-sonin ei käynyt kuinkaan. 

Hra A-sonin terveysikkuna osoittautui maailman kieroimmaksi terveysikkunaksi. Se kyllä välitti vedon moitteettomasti, mutta hyppäsi hra A-sonin yli, aivan vastoin sääntöjä!"

Internetistä juuri opin, että tässä kokoelmassa on runsaasti omaelämäkerrallisia aiheita. Aapeli sairasti keuhkotuberkuloosia, joka vaati myös sairaalahoitoa. Kesäpäiväkirjasta -alaotsikolla varustetut pakinat taas sijoittuvat kustantajan kesänviettopaikkaan, missä Aapeli oli kirjoittamassa.

Aapelin kirjoitustyyli on, kuten pakinoissa yleensäkin, humoristista ja kepeää. Sanoja pyöritellään sen verran vauhdikkaasti, että oma hupinsa on jo jutun juonessa mukana pysymisessä.

"Aivan, meitä oli siinä Tatu ja minä ja Villgrenin Joosef ja minä - -"

Monet pakinoista ovat kuin pätkiä vanhoista Suomi-Filmeistä, melkein voi nähdä näyttelijätkin roolien takana.

Minulle Aapeli on tutuin Koko kaupungin Vinskistä, jonka olen lapsena kuunnellut ja lukenut (isompanakin) hyvin monta kertaa. Niin paljon kuin Vinskistä  ja Aapelin kirjoitustyylistä pidänkin, Timonen ja muita tuttavia ei noussut suosikkikirjoihini. Minusta kokonaisuus on vähän turhan levällään. Ymmärrän toki, ettei kukaan voi samasta aiheesta kirjoittaa kymmeniä pakinoita ja harva haluaisi samasta aiheesta aina lukeakaan, mutta ehkä tälle kirjalle olisi ollut parempi jos jutut olisi jaoteltu enemmän aiheittensa perusteella.

Timonen ja muita tuttavia ei ehkä ole kestänyt aikaa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin sen avulla voi kurkistaa 60-luvun alun maisemiin ja ihmisiin.

Kohta on kirjamessut!

Olen fiilistellyt Helsingin kirjamessuja jo pari kuukautta. Varasin junaliput syyskuussa ja patistin siskoa tekemään samoin. Hotelli on tietoinen tulostamme ja kävelyreitti hotellilta messukeskukselle tarkistettu netistä moneen kertaan. Ainakin kartalla näyttää selkeältä ja luotan siihen, että joku vaisto (tai se sisko) viimeistään vetää kirjoja kohti. 

Eilisen käytin uuden, tilavamman olkalaukun ompelemiseen, koska vanha laukku oli auttamatta liian pieni. Luulen kyllä, että tarvitsen mukaan myös tilavan kassin mahdollisia todennäköisiä kirjahankintoja varten.  

Messulehteä olen selannut edestakaisin ja tullut siihen tulokseen, että ohjelmaa on käsittämättömän paljon. Haluaisin nähdä vaikka mitä haastatteluja ja muita esiintymisiä, osallistua lukupiireihin ja vaikka mihin, mutta tulin siihen tulokseen että ehkä on parasta ottaa nämä ensimmäiset* messut vähän niin kuin kaveripohjalta, ilman suurempia sitoumuksia.

Messut käynnistyvät jo torstaina, 22.20. ja jatkuvat sunnuntaihin asti. Minä aion olla paikalla perjantaina iltapäivällä ja lauantaina niin kauan kuin kuntoa riittää.

Tavataan messuilla! :)

*Kirjamessuista olisi kiva tehdä oma syysperinne.

Saga, Volume 5

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume Five
Image Comics 2015, 152s.

Saga-sarjan viides osa on ilmestynyt, luettu ja loistavaksi todettu.

Alanan, Hazelin ja Markon äidin Klaran kaapanneen Dengon suunnitelma huomion herättämiseksi ei ole toiminut toivotulla tavalla. Hän päättää yhdistää voimansa Rebellion-järjestön kanssa, mikä ei todellakaan tee tilannetta helpommaksi. Marko ja Prinssi Robotti IV kohtaavat haasteita yrittäessään jäljittää Dengon ja muut, eikä Gwendolynin, Sophien ja The Brandin taival omalla tahollaan ole sen kuopattomampi.

Saga tarjoaa jälleen kerran mielikuvituksen ilotulitusta, yllättäviä käänteitä, toimintaa ja vielä lisää toimintaa. Tavallaan osa käänteistä (ihmissuhdepuolella) on ennalta-arvattavia, mutta aika lailla kaikki muu yllättää. On mahtavaa, ettei Sagan maailmaa missään vaiheessa pohjusteta yhtään enempää kuin on pakko.

On vaikea keksiä uusia tapoja kehua tätä sarjaa. Juoni toimii, henkilöt toimivat, kuvitus on loistavaa ja kieli luontevaa. Täydellistä.

Jos pidät scifistä, mutta et koe sarjakuvaa omaksi genreksesi, suosittelen kokeilemaan Sagaa. Sama toimii myös toisin päin: jos pidät sarjakuvasta, mutta et ole suuri scifin ystävä, Saga olisi loistava keino tehdä lähempää tuttavuutta genreen.

Mantelimaa

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY 2015, 317s.

Mantelimaa on erikoinen ostoskeskuksen ja huvipuiston sekoitus, joka sykkii valoa ja pursuaa joulua vuoden ympäri. Molli Nieminen vihaa joulua ja hänen tyttärensä ovatkin kutakuinkin Suomen ainoat lapset, jotka eivät ole Mantelimaahan päässeet. Asia kuitenkin muuttuu, kun Mollin aviomies saa pahan sähköiskun. Koomassa makaavasta miehestä ei ole perheen elättäjäksi ja Mollin on pakko ottaa vastaan työtarjous Mantelimaasta. Kaiken kimalteen ja imelän jouluisen säihkeen alle kätkeytyy kuitenkin jotakin omituista, pahaa ja pelottavaa.

Mantelimaa on oivallinen esimerkki Miina Supisen kertojanlahjoista. Niin henkilöt, miljöö kuin tapahtumatkin ovat kutkuttavasti lähes uskottavia, mutta kuitenkin sen verran vinksahtaneita että mitä tahansa voi tapahtua. Ja melkein mitä tahansa tapahtuukin. Vauhtia riittää ja lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan vielä ainakin yhden. Supisen huumorintaju on välillä kepeää kuin tontun askel, välillä taas synkkää kuin… no jokin tosi pimeä.

Joulu on luonnollisesti keskeisessä roolissa ja yksi parhaista jouluajatuksista löytyi tästä Mollin aito joulu -pohdinnasta:

"Käpertyminen on tärkeintä. Rauhoittumista. Perheen kanssa rauhoittumista.
Jotain sellaista.
Niin, ja Jeesus syntyi.
Valo syttyi pimeyteen.
Lammas heräsi jouluaamuna ja meni syömään, mutta sen ruokakipossa olikin Jeesus."

Mantelimaa oli hauskaa ja vauhdikasta luettavaa. Tykkäsin sekä kirjoitustyylistä että ideasta. Mutta pakko myöntää, että kirjan loppu oli yksi suuri lässähdys. Totta kai on hyvä jättää lukijan omallekin mielikuvitukselle tilaa, mutta ei näin paljoa. Tämä lopetus tuntui lähes huijaamiselta. Ainakin minä olin kirjan loppupuolella erittäin jännittynyt ja luin lähes pakonomaisesti eteenpäin. Pelkäsin vaikka mitä tapahtuvaksi, mutta sivumäärästä näki että loppu on jo (liian) lähellä.

Mikäli jätetään huomioimatta minusta epätyydyttävä loppu, Mantelimaa oli kaikin puolin laadukasta viihdettä. Tämä sopisi varmasti erikoisen hyvin joulun pyhinä luettavaksi.