Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kaiku Books 2013, 334s.

Arvostelukappale

Kun suosikkiartisti kirjoittaa kirjan, sen lukeminen tuntuu pakolliselta. Ei huonolla tavalla, vaan jännittävällä. Rakastan Maija Vilkkumaan Se ei olekaan niin -albumia, hykertelen aina kun kuulen Liperiin Nivalaan (hih! Nivala! Se on mun koti!), Ei saa surettaa nostaa ihon kananlihalle ja Mä haluun naimisiin pakottaa tanssahtelemaan. Biisien sanoitusten vuoksi olisikin pitänyt uskaltaa jo etukäteen luottaa siihen, että luvassa on mainio, osuva ja runsas kirja. Ihan turhaan jännitin!

Linda Perttu on räyhäkäs stand up -koomikko, joka yrittää hankkia edes jonkinlaisia tienestejä kirjoittamalla juttuja underground -lehteen. Arjenhallinta ei kuulu Lindan vahvuuksiin, mutta mitäpä tuosta. Silja taas on kahden lapsen kotiäiti, joka päätyy puolipakolla kirjoituskurssille. Siljaa vaivaa niin miehensä Harrin lisääntyvät työkiireet kuin eräs nuoruudessa pidetty puheenvuorokin. Harrilla on tosiaan jatkuvasti tärkeitä työjuttuja hoidettavanaan, sillä tuore pelialan yritys on saanut hyvän alun ja siihen on tärkeää panostaa nyt 110 prosenttisesti. Kyllähän vaimo toki sen ymmärtää, että kaikki tämä on vain perheelle hyväksi. Äänensä saa kuuluviin myös kirjoituskurssin vetäjä, Ville, jonka avioliitto on ratkeamispisteessä. Kaikkien näiden ihmisten (sekä muutaman muun) tiet risteävät ja menevät vähän solmuunkin, niinhän elämässä usein käy.

Vaikka alkuasetelma voi kuulostaa liiankin runsaalta ja sekavalta, Vilkkumaa onnistuu loistavasti pitämään homman hallussa. Henkilöillä on jokaisella niin omanlaisensa ääni, ettei heitä voi sekoittaa keskenään. Eniten viihdyin Lindan seurassa, sillä hän ei turhia kainostele missään asiassa. Jos joku asia ärsyttää, sen voi sanoa ihan suoraankin. Ääneen nauroin muun muassa Lindan tuskailuille nimien taivuttamisen/taivuttamattomuuden kanssa:

"Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että "Satu" taipuu "Sadun", niin sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että "mä haluun et se taipuu Satun", missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että "taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen." MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin "Perseen"? Hirveen kätevää, ite päätin!" (s.28)

Yksi kirjan vahvuuksista on se, että absurdiudestaan huolimatta henkilöt ja tapahtumat ovat uskottavia. Kirjaa lukiessa saa nauraa, mutta ei Nainen katolla mikään kevyistä kevyin kirja ole. Lukiessa tuli huomaamatta kerrattua Vilkkumaan biisejä ja monen tunnelmat ja sisällöt tuntuivat sopivan tähän kirjaan. Yritin kovasti miettiä, mihin kappaleeseen kirjaa vertaisin jos olisi pakko, mutta en pystynyt päättämään vain yhtä. Väittäisin, että tästä kirjasta löytyy ainakin jotakin näistä: Puisto puhuu, Dingo ja yö, Tähti ja Mun elämä. (Ja aika monta muutakin, mutta yritän hillitä itseäni.)

Nainen katolla tarjosi miellyttävän ja hyvin rullaavan lukukokemuksen, joka kannattaa kokea. Eikä tätä kannata lukea "muusikko kirjoitti kirjan" -asenteella vaan ihan kuten mitä tahansa kirjaa. Toivottavasti Vilkkumaa jatkaa myös kirjailijan uraansa.

***

Tämä on viimeinen postaukseni lukutaitokampanjaan, johon lupasin lahjoittaa euron jokaisesta viikon aikana lukemastani kirjasta. Blogiin asti ehdin kirjoittaa kahdeksasta, mutta kaksi muuta odottaa tuossa vuoroaan, joten osallistun kampanjaan 10 eurolla. Tervetuloa mukaan tukemaan tärkeää työtä!

Nallen suuri peppu

Steve Smallman & Emma Yarlett: Nallen suuri peppu

(Bear's Big Bottom, 2013)

Mäkelä Oy 2013, 26s.
Suom. Katariina Kallio

Kirjastosta

Joskus riittää lukijalle
kirjan kannen hassu nalle
sekä nimi hupaisa:
"Nallen suuri peppu".

Kotiin asti odotin
ennen kuin kirjan avasin
ja sitten nauru raikaskin
sen takas' nallen peppu!

On nallella monta ystävää
jotka jaksaa ymmärtää
ettei mitään särkyvää
väistä nallen peppu.

Ei nalle pahaa tarkoita
vaikk' kakkukin voi haljeta
jos päälle tippuu taivaalta
tuo nallen suuri peppu.

Mutt' enemmän kuin pyllystä
on tää satu ystävyydestä
ja siitä kuinka tärkeä
voi olla nallen peppu.

Pikku vampyyri

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri

(Der kleine Vampir, 1979)

Otava 1988, 157s.

Suom. Leena Viljakainen

Kuvittanut Amelie Glienke

Omasta hyllystä

Pikku vampyyri on jäänyt mieleen sellaisena kirjana ja sarjana, jota lukivat meidän pienessä kyläkoulussa "kaikki". (Jos koulu on tarpeeksi pieni, viisi oppilasta on jo prosentuaalisesti "kaikiksi" pyöristettävissä oleva otos.) Kirjastoautopäivinä suoritettiin tehokas ryntäys S-kirjaimen kohdalle ja tarkistettiin, olisiko joku lukematon Pikku vampyyri hyllyssä. Pikku vampyyri -kirjoja on suomennettu 18, mutta minä jätin sarjan lukemisen siinä vaiheessa kun sen kuvittaja vaihtui. En tiedä oliko kuvittajan vaihtuminen ainoa syy, mutta suurin syy joka tapauksessa.

Sarja kertoo 9-vuotiaasta Antonista, joka tutustuu Rydiger nimiseen vampyyrilapseen. Pian tutuksi tulee myös Rydigerin pikkusisko Anna sekä isoveli Lumpi. Vanhemmille uusista kavereista on vähän hankala kertoa, koska he eivät usko vampyyreihin. Äiti kuitenkin haluaa kutsua Rydigerin kylään ja Anton yrittää välttää moisen kohtaamisen turvautumalla koulukaverin apuun.

Minua oikeastaan harmittaa, että luin Pikku vampyyrin nyt. Muistoissa sarja on hauska ja sopivan jännittävä, mukaansatempaava ja sujuva. Nyt en kuitenkaan tavoittanut sitä tunnelmaa ja huumoria, jota etsin. Anton vaikuttaa töksähtelevältä ja esimurkkuikäiseltä eikä Rydigerin ja Antonin välinen ystävyys pääse oikein syvenemään kirjan aikana. Oikeastaan Anna tässä enemmän tekee tuttavuutta Antoniin. Onhan kirja toki lyhyt, joten mitään hirveän syvällistä tarinaa en odottanutkaan, mutta silti etenkin ystävyyssuhteiden pinnallisuus ja irrallisuus muusta elämästä häiritsi paljon.

Ehkä Pikku vampyyri on kirjaimellisesti nuorten kirja tai sitten minä olen hukannut oikeanlaisen asenteen vuosien myötä. Muistoissa kirjat pysyvät edelleen tärkeinä, mutta useampaa osaa en aio lukea uudelleen. Kenties tarjoan Pikku vampyyrin pojalle luettavaksi, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka kirja onnistuisi lumoamaan hänet samalla lailla kuin minutkin aikoinaan.

Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

WSOY 2013, 47s.

Kirjastosta

Varmasti jokainen meistä näkee silloin tällöin painajaisia. Jotkut tuntuvat niin hirveiltä, ettei herääminenkään vie pelkoa pois - painajainenhan voi vaikka jatkua. Lisäksi unessa asiat voivat tuntua hirveän pelottavilta, vaikka ääneen kerrottuna koko uni kuulostaakin vain hölmöltä.

Ville Tietäväinen on yhdessä tyttärensä Ainon kanssa koonnut upean kirjan Ainon painajaisista. Tuntuu  melkeinpä ilkeältä kehua kirjaa, jonka tarinat ovat oikeasti pelottaneet pientä tyttöä kovasti, mutta niin aion nyt tehdä. Ensinnäkin idea on mielettömän hieno! Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet ja kirjoittaneet muistiin painajaisia kolmen vuoden ajan. Kuvien tunnelma on pelottava ja ahdistava, kuten asiaan kuuluu. Painajaisten ohella on lyhyitä sarjakuvapätkiä, jotka keventävät tunnelmaa siten että kirja sopii erittäin hyvin myös lasten luettavaksi.

Tämä onkin kirjan toinen ehdoton hienous: Vain pahaa unta käy kaiken ikäisille. Me luimme kirjan lasten kanssa iltasatuna. Periaatteessa tuntui hölmöltä lukea painajaisaiheesta ennen nukkumaanmenoa, mutta poikia asetelma selkeästi kiehtoi. (Eikä kumpikaan nähnyt painajaisia.) Kirjaa on selattu ahkerasti myös päivisin ja siitä on valittu omia suosikkeja. Kyseenalaista toimintaa tämäkin, mutta näin kävi.

Minun "suosikkipainajaiseni" on Puput, jonka Aino näki 3-vuotiaana.

Kirjasta huokuu isän ja tyttären yhteistyö. Tämä on selvästi tehty yhdessä, tiiminä, niin että lapsella on oikeasti ollut sananvaltaa. Mahtava kirja, jonka soisin päätyvän ihan kaikkien luettavaksi. Oikeasti.

Koska olen saanut lukea Ainon painajaisia, tuntuu vain kohtuulliselta kertoa vaihdossa joku oma paha uni. Minä kasvoin maaseudulla ja meidänkin perheellä oli navetta. Ei mikään suuri, vaan semmoinen aika pieni. Silloin tällöin eläimet onnistuivat riuhtomaan itsensä irti parresta. Näin toistuvasti sellaista painajaista, että leikin pihalla, kun yhtäkkiä heinäladon ovesta ryntäsi vihainen sonni. Juoksin unessa ovea kohti, mutta maa käyttäytyi kuin hiekka, enkä päässyt eteenpäin. Heräsin tästä unesta aina sydän kurkussa ja usein kurkkasin vielä kamarin ikkunasta, ettei pihalla tosiaan juokse karannutta elukkaa.

Hiekkala x 4

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset (1978, 64s.)

Hiekkalan lapset matkustavat (1978, 66s.)

Arvo ja Inkeri (1978, 74s.)

Olavi oppii lukemaan (1979, 77s.)

Gummerus 

Omasta hyllystä

Lukutaitokampanjan kunniaksi halusin lukea uudelleen joitakin lapsuuteni suosikkeja. Hiekkalan lapset olen lukenut moneen kertaan, sillä lyhyitä ja helppolukuisia lastenkirjoja ei ainakaan kirjastoautolla montaa ollut.

Nyt lukaisin sarjan neljä ensimmäistä osaa, ne kun löytyvät omasta kirjahyllystä. Näissä kirjoissa Hiekkalan lapset leikkivät kotia, viettävät aikaa mummolassa, pahastuvat Impi-tädin naima-aikeista sekä seuraavat Olavin koulunkäyntiä. Jokaisen kirjan ensimmäiset sivut on kirjoitettu suuraakkosin ja tavutustakin käytetään aluksi kaikissa sanoissa, myöhemmin vain pitemmissä. Onkin helppo ymmärtää, miksi näitä on tullut luettua uudestaan ja uudestaan, vaikka mie ja sie -murre on varmasti ollut pienelle lukijalle vierasta.

Vanhin poikamme luki sarjan ensimmäisen osan viime syksynä, 6-vuotiaana. Voi sitä pienen ihmisen tyrmistyksen määrää, kun kirjassa annetaan Olaville piiskaa! Olavi ja muut pojat kisailivat siitä, kuka uskaltaisi juosta tien yli viimeisenä, kun auto lähestyi. Olavin äiti hakee koivunvitsan ja laittaa koivuniemen herran töihin. Tuota piiskauskuvaa esiteltiin pikkuveljelle ja siitä kysyttiin monta kertaa, että kuka on tuhma: Olavi vai piiskaa antava äiti.

Hiekkalan lapset on mielestäni kestänyt aikaa hyvin, sillä ne sijoittuvat alunperinkin entisaikoihin. Lasten elämää seurataan pula-ajasta sodanjälkeisiin vuosiin asti. Kirjoissa käsitellään luontevasti arkisen pieniä asioita, mutta myös sodan mukanaan tuomia pelkoja ja surua. Aion lukea sarjan loputkin osat piakkoin, mutta ensin täytyy päästä kirjastoon hakemaan itseltä puuttuva osa Hyvästi Hiekkala.

Lukemalla lukutaitoa tukemaan!

Suomen pakolaisapu järjestää lukutaitokoulutusta pakolaisille ja paluumuuttajille. Tällä hetkellä koulutusta järjestetään muun muassa Sierra Leonessa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukutaidottomien määrä on suuri, sillä heitä on maailmassa noin 800 miljoonaa. Lukutaidon vaikutus elämänlaatuun on laaja, sillä se mahdollistaa opiskelun ja auttaa luonnollisesti monessa arkisessa tilanteessa.

Kotimaiset kirjablogit haluavat olla mukana tukemassa tärkeää työtä ja viikon ajan, (6. - 13.9.), monissa blogeissa luetaan Lukutaitokampanjan hyväksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme ja kirjoitamme lukemastamme entiseen tapaan, mutta toivomme lukijoidemme osallistuvan keräykseen lahjoittamalla vaikkapa euron jokaisesta kampanja-aikana luetusta kirjasta. Minimi lahjoitussumma on 5€, joka sekin auttaa eteenpäin.

Lahjoituksen pääsee tekemään kätevästi Jelpin kautta täällä.