Elettiin kotirintamalla… ja Ihminen sodassa -haasteen yhteenveto

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla…

Lehtiä päiväkirjastani

Karisto 1981 (4. painos), 211s.

Anni Polvan omista sota-ajan kokemuksista kertova Elettiin kotirintamalla… on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä jo vaikka kuinka pitkään. Nyt kun Ihminen sodassa -haaste on päättymässä ja halusin varmistaa sotilasarvoni, päätin viimein lukea tämän.

Anni Polva on selvästi ollut yhtä sisukas ja päättäväinen kuin monet hänen kirjojensa pippurisista päähenkilöistä. Aviomies joutuu rintamalle ja Annin on pakko käyttää kaikki kekseliäisyytensä tullakseen toimeen pienen vauvan kanssa asunnossa, jonka keittiön lämpötila tippuu talvella viiteen asteeseen. Keittiötä ei käytetäkään kuin hät'hätää ruoanlaittoon ja pyykin (varsin hitaaseen) kuivattamiseen. Kamarissa on sentään lämmintä, vaikka perheen kasvaessa tilaa ei ole yhtään liikaa. Sukulaisten vierailut ovat tervetulleita, vaikka nukkumapaikoista onkin pulaa:

"Kun veljeni myöhemmin asui vuoden luonamme, hän joutui nukkumaan pukkisängyssä eteisessä, koska muualla ei ollut tilaa. Kylmässä keittiössä ei voinut kukaan nukkua. Päänsä hänen oli pidettävä veeseessä, kahden palomuurin välissä, koska se oli asunnon lämpimin koppi. Äitini käydessä vieraisilla, hän joutui nukkumaan kamarin pöydän alla, koska ei suostunut ottamaan minun petiäni."

Tekemistä riittää arjen askareiden hoitamisessa ja ruoan hankkimisessa. Ruokajonoihin on pakko mennä useita tunteja etuajassa ja silloinkaan ei ole takeita siitä, että ruokaa saisi. Vauvaa ei paukkupakkasiin oikein voinut ottaa mukaan, mutta joskus Anni vaistosi lapsen hädän ja kiiruhti kotiin lapsen luokse. Vaikka arki on rankkaa ja ruoasta suuri pula, ei Anni halua kertoa koko totuutta elämän kurjuudesta miehelleen: hänellä on varmasti huolia ja haasteita enemmän kuin omaksi tarpeekseen siellä jossakin.

Kirjailijaksi Anni päätyi vähän kuin vahingossa. Toinen lapsi syntyisi pian ja mies oli edelleen rintamalla, joten jotakin kotoa käsin tehtävää työtä olisi keksittävä. Hän harkitsi ryhtyvänsä ompelijaksi, mutta päätti kokeilla ensin kirjan kirjoittamista. Suuresta kustantamosta käsikirjoitus tuli takaisin, mutta sen verran rohkaisevan palautteen kera, että Anni lähetti saman käsin kirjoitetun konseptinipun toiseen kustantamoon ja saikin sopimuksen. Silloinkaan kirjoilla ei päässyt rikastumaan, mutta ei Anni toki pelkästään kirjailija ollutkaan. Hän pääsi opiskelemaan reportterikursseille ja tekikin Turun paikallisohjelmaan runsaasti juttuja erilaisista ihmiskohtaloista. Toisen lapsensa kuoleman jälkeen Anni oli pitkään surusta sairas. Hiukan toivuttuaan hän alkoi purkaa suruaan työnteolla ja opiskelulla. Hän suoritti ahkerasti erilaisia kursseja patjan-, tallukan- ja täkintekokursseista erilaisiin ruokakursseihin. Kun Suomessa alettiin tehdä erilaisia galluppeja, Anni kouluttautui haastattelijaksi ja kiertelikin haastattelijana yksitoista vuotta. 

Elettiin kotirintamalla on toki rankka kirja. Anni Polvan kertojaääni on kuitenkin sisukkuudessaan periksiantamaton ja monia hauskojakin asioita hän sotavuosilta kertoo. Tunnistin hänen kokemuksistaan monta pientä tapahtumaa tai henkilöä, joihin olen törmännyt Polvan kirjoissa, vaikka en ole niistä lukenutkaan kuin murto-osan. 

Ensi vuonna vietetään juhlavuotta, sillä Anni Polvan syntymästä tulee tammikuussa kuluneeksi 100 vuotta. 

Ihminen sodassa on ollut kaikin puolin oivallinen haaste. Sota on aiheena sellainen, että jos ylipäätään lukee, tulee väkisinkin luettua ainakin muutama sellainen kirja, joissa sotaa jollakin tavalla käsitellään. Tätä haastetta varten luin pääosin sellaisia kirjoja, jotka olisin lukenut muutenkin ennemmin tai myöhemmin. Esa Anttalan kirjaa en tosin välttämättä olisi lukenut ilman ylimääräistä motivaattoria.

Tässäpä siis koottuna eversti Maijan sotakirjasaallis kuluneelta vuodelta:

1. Art Spiegelman: Maus I. Selviytyjän tarina
2. Art Spiegelman: Maus II. Ja täällä vaikeudet alkoivat 
3. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
4. Anni Kytömäki: Kultarinta
5. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
6. Jean Giono: Mies joka istutti puita
7. M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
8. Esa Anttala: Päämajan kaukopartio
9. Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
11. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
12. Kate Atkinson: Elämä elämältä
13. Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika
14. Anni Polva: Elettiin kotirintamalla

(Bonuksena ei aivan kannesta kanteen luettu tietokirja: Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918)

Kiitos Suketukselle mainiosta, ihanan stressittömästä lukuhaasteesta! :)

Hiroshiman poika 1

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika

(はだしのゲン 1, 1973)

Jalava 2006 (2. painos), 273s.

Suom. Kaija-Leena Ogihara

Kotikotona käydessä pikkusiskon kirjahyllystä osui silmiini Hiroshiman poika -sarjakuva. Koska Ihminen sodassa -haaste on vielä hetken käynnissä, päätin lukaista tämän ihan vain korkeamman sotilasarvon saavuttaakseni.

Hiroshiman poika -sarjassa kuvataan Gen-pojan näkökulmasta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Hiroshimassa. Genin isä vastustaa sotaa ja antaa sen näkyä ja kuulua, mikä aiheuttaa ongelmia niin isälle itselleen kuin muillekin perheenjäsenille. Petturin lasten kanssa ei saa leikkiä, mutta heille saa luvan kanssa aiheuttaa ikävyyksiä, eikä petturin vaimolle saa antaa edes ruoka-apua. Perheen vehnäviljelmä turmellaan täysin ja ravinnonpuute on koitua raskaana olevan äidin kohtaloksi. Vanhin veli ilmoittautuu vapaaehtoiseksi lentojoukkoihin vastoin vanhempiensa toiveita, eikä hänen päätään saa kääntymään edes vahvasti päihtyneen sotilaan raa'at kertomukset sodan todellisuudesta.

Albumissa kotirintaman elämää kuvataan aidon tuntuisesti, lapsen näkökulmasta. Luultavasti juuri näkökulma hiukan pehmentää pahinta raadollisuutta tai sitten tarinaa keventää mangalle tyypilliset ilmeet ja eleet. Lasten ilmeet kun ovat lähinnä koomisia silloinkin, kun he saavat selkäänsä. Tämä sarjan ensimmäinen osa päättyy Hiroshimaan pudotettuun atomipommiin, jonka aiheuttama tuho oli järkyttävä. Gen kuuluu eloonjääneisiin, mutta kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä onnekkaita.

Hiroshiman poika on ensimmäinen suomennettu manga-albumi. Nakazawa on kirjoittanut sarjaan ainakin kymmenen osaa, mutta ilmeisesti suomeksi on käännetty vain kaksi ensimmäistä. Tämä ensimmäinen osa on painettu "länsimaalaisittain", eli sitä luetaan samoin päin kuin vaikkapa Aku Ankkaa, eikä takakannesta lähtien. Myös ruudut on käännetty vastaamaan vasemmalta oikealle -lukijan tapoja, mutta puhekuplien järjestyksen muuttaminen ei ole sujunut kommelluksitta. Melko usein vasemmanpuoleisen puhekuplan teksti oli jatkoa tai vastaus oikean puoleisen puhekuplan sisältöön.

Siskon hyllyssä oli myös sarjan toinen osa, jota en ehtinyt lukea, mutta selasin sen läpi. Se näytti luonnollisesti surulliselta, ankealta ja hirveältä. Ehkä luen sen kunnolla joskus myöhemmin.

Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä

(Life after life, 2013)

Schildts & Söderströms 2014, 595s.

Suom. Kaisa Kattelus

Kate Atkinsonin Elämä elämältä kiinnitti huomioni heti kun näin sen esittelyn kustantajan sivuilla. Luulin nimittäin ensin, että sivuille on eksynyt harmillinen virhe, kun teksti näytti toistavan itseään:

"Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena. 
Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa."

Ursula elää elämänsä moneen kertaan. Pienetkin muutokset vaikuttavat suuresti Ursulan tulevaisuuteen, mutta etukäteen on mahdotonta arvata ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Vähitellen Ursula alkaa vaistota tuttuja tapahtumia. Déjà vu ei olekaan hänelle satunnainen, ohimenevä tuntemus vaan lähes aina läsnä.

Etukäteen pelkäsin tämän kirjan olevan vaikea luettava: sekava ja raskas. Hyvin pian minulle kuitenkin selvisi kirjan nerokkuus. Vaikka tarina sahaa edestakaisin, välillä hyvinkin kiivaasti, on sen matkassa helppo pysyä. Suomentaja on tehnyt loistavaa työtä ja lukeminen oli juuri niin vaivatonta ja palkitsevaa kuin vain laadukkaan kirjan lukeminen voi olla. 

Elämä elämältä on hieno romaani, jonka olisi halunnut lukea yhdeltä istumalta. Paikoin hyvinkin lyhyet luvut rohkaisivat lukemaan vielä yhden tai kaksi lukua ja mukaansatempaava tarina vei pari kertaa ajantajunkin ihan kokonaan. Yhtenäkin päivänä aioin lukea tätä ihan vain hetken ja jostain syystä lapset alkoivat melkein saman tien vaatia välipalaa. Ehdin kahdesti todeta, ettei vielä ole syömisaika, kunnes viimein maltoin vilkaista kelloa ja tajusin lukeneeni pari tuntia.

Tässä kirjassa oli aika lailla kaikkea, mitä hyvältä tarinalta kaipaan. En millään keksi tästä valittamista, sillä sivumääräkin tuntuu juuri oikealta. Loistava kirja!

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014, 332s.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on ollut yksi hienoimmista lukukokemuksista viime vuosina. Olikin itsestään selvää, että luen myös Graniittimiehen, vaikka en ollut edes hoksannut että tämän kirjan henkilöt ovat niitä Kuopio-sarjan Tuomien "sinne" lähteneitä sukulaisia.

Ilja ja Klara Tuomi ovat lähteneet sisällissodan runtelemasta suomesta Petrogradiin, hiihtäneet koko pitkän matkan kohti vapautta. Kaupunki on valtavan suuri ja vallankumouksellisilla hirvittävän suuri työmaa edessä, ennen kuin unelmista voi tulla totta. On opeteltava uusi kieli, uusi kaupunki ja yritettävä löytää oma paikkansa.

Graniittimies on väkevä ja vahvatunnelmainen romaani, jonka lukeminen ei ole helppoa. Minä luin tätä hyvin hitaasti, sillä Pietarin painostus tuntui välillä aivan todelliselta. Iljan ja Klaran uusi elämä ei ehkä ollut sellaista kuin he etukäteen olivat haaveilleet, mutta etenkin Klaran asenne pysyi käsittämättömän luottavaisena. Lukijana sitä oli vaikea ymmärtää, mutta pakkohan sitä oli ihailla: että joku jättää taakseen kaiken tutun, perhettään myöten, seuratakseen utopistisia unelmiaan vieraaseen maahan.

Kirja koostuu kahdesta osiosta. Alkuosa on Klaran kertomaa ja hänen käyttämänsä sanastokin huokuu mennyttä aikaa. Jälkimmäinen osa sijoittuu vuoteen 1935 ja vallankumouksen sokaisemat silmät ovat avautuneet. Pietari ja koko valtio on muuttunut, mutta ei sellaiseksi kuin vallankumouslaiset olisivat toivoneet.

Takeltelen jälleen kerran sanoissani pahemman kerran. Näin käy usein etenkin erityisen puhuttelevien kirjojen jälkeen. Graniittimies osoittautui korkeita odotuksianikin paremmaksi, kaikin tavoin.

Lapset sodassa 1918

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Tammi 2014, 414s. + liitteet

Suomen sisällissota on aihe, josta ei koulussa liiemmin puhuttu. Tuosta sodasta on pian sata vuotta ja arvet alkavat olla sen verran umpeutuneet, että noista tapahtumista on viimein alettu puhua ja kirjoittaa enemmän. Tuulikki Pekkalaisen teos Lapset sodassa 1918 ilmestyi jo tämän vuoden maaliskuussa. Aloitin kirjan lukemisen heti, mutta en ole vieläkään lukenut sitä kokonaan. Lasten asema sisällissodassa on ollut hirveä, eikä näistä kohtaloista ole lainkaan helppo lukea.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus siitä, mitä lapsille tapahtui Suomen 1918 sisällissodassa, vankileireillä ja valtiorikosoikeudessa. Vuonna 1918 lapseksi katsottiin alle 15-vuotiaat ja Pekkalainen onkin keskittynyt tutkimuksessaan alle 15-vuotiaisiin sekä muutamiin "rajatapauksiin", joiden tarkka ikä ei ole ollut tiedossa. Sisällissota kesti vajaat neljä kuukautta, tammikuun lopusta toukokuun puoliväliin. Tuona aikana kuoli ainakin 300 lasta, osa taisteluissa, osa vankileireillä nälkään ja/tai tauteihin tai teloitettuina ja yli 30 lasta katosi. Arkistoissa on epäselvyyksiä, päällekkäisyyksiä ja puutteita, joten täysin todenmukaisia lukuja ei ole mahdollista selvittää.

Sodan aikana lapsetkin jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Lapset leimattiin herkästi vanhempiensa tai muiden perheenjäsenten tekojen perusteella ja "[p]ahimmillaan lapsi esitettiiin perhetaustansa takia "poisperattavaksi" tai käytettiin muita kiertoilmaisuja tarkoittamaan lapsen surmaamista." Vasta sodan jälkeen kadonneita listattaessa punaisiin ja valkoisiin aiemmin luokitellut lapset mahtuivat saman otsakkeen alle. Käytännössä kuitenkin "punikkitausta" leimasi myös lasten elämää vielä pitkään sodan jälkeenkin. Pekkalainen toteaa kirjassaan, että "Käsite "lapsi" on osoittautunut olleen vielä lähes tuntematon vuonna 1918. Kohde eli lapsi on joutunut hyvinkin nuorena pelinappulaksi aikuisten maailmaan, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja. - - Lapset itse ovat olleet vailla turvaa". Tämä käykin lukiessa ilmi hyvin usein, sillä niin julmasti lapsia kohdeltiin.

Lapset sodassa 1918 on raskas paitsi aiheensa puolesta, myös rakenteeltaan. Vaikka teksti itsessään on selkeää, on sisältö ikävästi pirstaloitunut. Esimerkiksi 14-vuotiaana kenttäoikeuden päätöksellä teloitun Ester Rahkosen ja lopulta kadonneisiin merkityn Nikolai Gavriloffin kohtaloista kerrotaan lyhyesti useita kertoja. Jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja yhtenäisempää käsittelytapaa, vaikka Pekkalaisen tekemä jaottelu onkin perusteltu ja tutkimuksen kannalta onnistunut.

Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joiden kuvat kylmäävät. Korkeintaan nelivuotiaatkin lapset poseeraavat tyytyväisinä lelupyssyjensä kanssa, valmiina taisteluihin. Minua järkytti eniten kuva tuntemattomaksi jääneestä äidistä ja hänen kahdesta lapsestaan, joiden päiden päälle ja rintaan on jälkikäteen piirretty ristit. Heidät kaikki teloitettiin.

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2014 (4. painos), 330s.

Teemestarin kirja on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kerran sitä yritinkin lukea, mutta vaikka jo kirjan prologi ihastutti, päätin jättää lukemisen kesken ja palata asiaan paremmalla ajalla. Tämä päätös oli varmasti oikea. Luultavasti olisin pitänyt Teemestarin kirjasta joka tapauksessa, mutta sen aiheestaan huolimatta seesteinen tunnelma ansaitsee rauhallisen lukuhetken.

Teemestarin kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, aikaan jolloin juomakelpoisesta vedestä on tullut vallankäytön väline. Armeija säännöstelee vettä korkeampien tahojen määräysten mukaan, mutta juomaveden määrä on auttamatta liian pieni. Vesi on niin arvokasta, ettei sitä tuhlata liiemmin peseytymiseen tai siivoamiseen - hyvä jos sitä riittää ruoanlaittoon ja juomaksi. Norian isä on teemestari ja Noria hänen oppilaansa. Teemestarin ammatti on arvostettu ja perinteikäs ja yksi ammatin eduista on tavallista suurempi vesiannos. Tästä huolimatta komentaja Taro alkaa esittää pisteliäitä kysymyksiä Teemestarin puutarhan epäilyttävästä vehreydestä ja muutenkin pitää silmällä taloa ja sen asukkaita.

Tämän kirjan lukeminen oli silkkaa nautintoa. Itärannan käyttämä kieli on äärettömän herkkää ja kaunista, olematta silti teennäistä tai kylmää. Teemestarin kirja kuvaa tulevaisuutta, jolloin nykyaikaisesta elämästä ei enää tiedetä juuri mitään. Suuret sodat ovat tehneet tuhojaan, mutta suurimpien muutosten takana ovat ihmisten arkipäiväisten valintojen aiheuttamat muutokset: ilmasto on lämmennyt ja suuret jäätiköt sulaneet upottaen alleen suuria maa-alueita. Norian maailma on kiehtova sekoitus suomalaisuutta ja japanilaisuutta, arki yhtä aikaa kehittynyttä ja taantunutta.

"Uskon, että on mahdollista muuttaa asioiden pintakerrosta ja silti säilyttää niiden ydin koskemattomana, aivan kuten on mahdollista säilyttää pinta samankaltaisena ja kaivertaa ydin ontoksi."

Monet seikat suorastaan lumosivat minut niin, etten jälkikäteen oikeastaan edes ymmärrä, mikä tästä kirjasta teki niin upean. Kieli on ehdottomasti yksi näistä seikoista, mutta ihan varmasti tässä oli jotain muutakin. Vaikka kirjan viimeiset noin 30 sivua luin onnistuneiden sukujuhlien jälkeisessä huokailun ja myhäilyn täyteisessä olotilassa, enkä osannut keskittyä lukemiseen 100 prosenttisesti, Teemestarin kirja nousee varmasti yhdeksi parhaimmista tänä vuonna luetuista kirjoista.



Kirjabingo: "pokkari".

Aavikon kyyhkyset

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset

(The Dovekeepers, 2011)

Gummerus 2014, 619s.

Suom. Raimo Salminen

Aavikon kyyhkyset sijoittuu ensimmäiselle vuosisadalle, Masadan linnoitukseen, jonne noin 900 juutalaista on paennut roomalaisia valloittajia. Neljä naista kertoo vuorollaan oman tarinansa kuvaten samalla koko Masadan elämää ja yhä vaikeammaksi muuttuvaa tilannetta. Jaelin äiti on kuollut tyttärensä synnytyksessä, eikä Jaelin isä ole koskaan antanut tätä anteeksi tyttärelleen. Isoveli Amram ryhtyy isänsä tavoin salamurhaajaksi ja pian perheen on paettava Jerusalemista. Revka taas huolehtii tyttärensä kahdesta pojasta, jotka ovat kadottaneet äänensä. Aziza on nuori, kaunis nainen, jonka kohtalo on jossain muualla kuin kangaspuiden ja keittoastioiden ääressä. Šira, Moabin noita, tekee amuletteja ja pieniä taikoja niitä pyytäville, vaikka kaikki magia onkin kiellettyä. Näiden neljän naisen elämät risteävät Masadassa, kyyhkyslakassa, jonne heidät on nimetty töihin.

Minun odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Periaatteessa siinä on kaikki ainekset todella hyvään kirjaan: faktoihin perustuvia historiallisia tapahtumia, naiskohtaloita, ihmissuhteita ja jännitystä. Tarina ei ole todellakaan moneen kertaan kuultu, vaan minulle uskoakseni ensimmäinen tähän aikakauteen ja ympäristöön sijoittuva kertomus. Mutta vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen, lukeminen oli takkuista. Normaalisti eläydyn kirjojen tapahtumiin helposti, mutta Aavikon kyyhkyset tuntui työntävän minua koko ajan jonkin näkymättömän turvavälin päähän itsestään. Teksti tuntui etenkin ensimmäisessä osassa kylmältä, sieluttomalta. En tiedä, onko suomennos tehnyt tekstistä kalseaa vai onko alkuperäinen teksti samanlaista.

Onneksi kirja parani loppua kohti, mutta kokonaisuutena tarinasta jäi kuitenkin puuttumaan jotakin. Tiivistäminenkään ei olisi ollut pahaksi, sillä kirjassa toistettiin muutamia pieniä asioita turhan usein. Esimerkiksi Jaelin isän kyky liikkua kuin aave, kadota toisten silmien edessä, olisi tullut selväksi huomattavasti vähemmilläkin maininnoilla.

Hoffman on tehnyt tätä kirjaa varten paljon taustatyötä ja kirjassa viitataankin moniin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Aavikon kyyhkyset oli minusta hiukan liian pitkitetty ja sieluton, mutta mielenkiintoinen kirja.

Päämajan kaukopartio

Esa Anttala: Päämajan kaukopartio

Karisto 2014 (13. painos), 203s.

Esa Anttalan nimi on tuttu myös tällaiselle äärimmäisen vähän sotakirjallisuutta lukevalle. Päämajan kaukopartion halusin lukea kahdesta syystä. Ensinnäkin juuri siksi, etten sotakirjoja yleensä lue. Toiseksi halusin tutustua tarkemmin kaukopartiotoimintaan ja päättelin - aivan oikein - kaukopartiossa olleen Anttalan osaavan aiheesta kertoa.

Anttala kertoo kokemuksistaan rehellisesti ja rehentelemättä. Jutusteleva ja tilanteen salliessa humoristinen kerronta saa lukijan tuntemaan, kuin tarinoita kerrottaisiin kahvipöydässä kaverilta kaverille. Aikamuodot vaihtelevat kuin Kalle Päätalolla konsanaan: mitä jännittävämpi tilanne, sitä varmemmin Anttala siirtyy preesensiin.

Päämajan kaukopartiossa Anttala kertoo jatkosodan aikaisista kokemuksistaan. Asemasodan aikana rintamalinjat eivät merkittävästi vaihtuneet, mutta vihollisten tekemisistä piti pysyä perillä. Siksi kaukopartiosissit hivuttautuivat vihollislinjojen taakse tarkkailemaan heidän liikkeitään. Luonnollisesti jo siirtyminen omalta puolelta vihollisen puolelle oli riskialtista ja monia kiperiä tilanteita sattui myös Anttalan ryhmälle. Kerran siirtyminen tapahtui kuitenkin vaivatta, kun vihollisjoukot olivat marssineet ohi partion nukkuessa. Onneksi nämä eivät olleet huomanneet metsässä nukkuvia sissejä.

Sopivien kyttäyspaikkojen löytäminen oli oma haasteensa, samoin vihollisen etsintäpartioilta piileksiminen. En voi kuin ihailla Anttalan ja hänen tovereidensa rohkeutta ja röyhkeyttä. Käsittämätöntä, kuinka lähelle vihollisen asemapaikkoja he asettuivat tarkkailemaan tilanteita ja miten kylmähermoisesti he istuivat lepikoissa hiljaa vihollisten haravoidessa metsää muutamien metrien päästä. Anttala kyllä korostaa pitkin kirjaa sitä, kuinka heillä oli usein rutkasti onnea matkassaan. Kiperiäkin tilanteita sattui ja erään kerran paluumatka omalle puolelle oli silkkaa pakoa: yhtäjaksoista hiihtoa kertyi 56 tuntia, mutta lopen uupunut partio selvisi turvaan.

Päämajan kaukopartio osoittautui juuri sellaiseksi kirjaksi, jota kaipasinkin: sujuvasti luettava ja paljon konkreettisia kertomuksia kaukopartioiden toiminnasta.

Valo valtameren yllä

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

(The Light Between Oceans, 2012)

Karisto 2013, 421s.

Suom. Leena Perttula

Syrjäisellä Janus Rockin majakkasaarella, tuntien venematkan päässä Australian rannikosta, elää majakanvartija nuoren vaimonsa kanssa. Vaatimaton elämä voisi olla lähes täydellistä, mutta toiveista ja toistuvista raskauksista huolimatta pariskunta ei saa lasta. Saaren rannalle pystytetään risti toisensa jälkeen menetettyjen lasten muistoksi. Viimeisimmästä menetyksestä on vasta pari viikkoa, kun saaren rantaan ajautuu vene, josta löytyy kuollut mies ja itkevä vauva. Majakanvartija vaimoineen olettaa lapsen äidin hukkuneen ja vaimo alkaa hoitaa lasta kuin omaansa. Elämä jatkuu uutena ja ihmeellisenä, mutta parin vuoden jälkeen totuus lapsen alkuperästä paljastuu.

Valo valtameren yllä on riipaiseva kirja vanhemmuudesta ja kaipuusta saada oma lapsi. Syrjäisellä majakkasaarella on helppo jättää ajattelematta lakeja ja sitä, mikä olisi virallisesti oikea tapa toimia. Siellä voi tuudittautua omaan pienoismaailmaansa ja uskoa siihen, että näin voisi jatkua aina.

Pidin kirjasta, sillä Stedman kuvaa uskottavalla tavalla ihmisten tunteita: oman lapsen kaipuuta, ristiriitaisia tunteita siitä saako pitää omanaan lapsen, jota joku muu kipeästi kaipaa, petetyksi tulemisen tunteita sekä sitä, mitä kukin on valmis tekemään rakkaudesta toista kohtaan. Valo valtameren yllä on ehkä hitusen liian siloiteltu, mutta joka tapauksessa koskettava kirja.

Mies joka istutti puita

Jean Giono: Mies joka istutti puita

(L'homme qui plantait des arbres, 1953)

Basam Books 2014, 80s.

Suom. Tuukka Kangasluoma

Kuvitus: Sanna Pelliccioni

Jean Gionon Mies joka istutti puita tarttui mukaan kirjastosta pienen kokonsa vuoksi. Takakannessa mainostetaan kirjan olevan klassikko kaiken ikäisille, mikä viehätti myös.

Mies joka istutti puita on novelli miehestä, joka patikkaretkellään Ylä-Provencen vuorilla kohtaa hiljaisen lammaspaimenen. Elzéard Bouffier elää yksin lampaidensa kanssa ja on ottanut elämäntehtäväkseen istuttaa puita, sata päivässä. Syrjässä kaikesta puut muodostavat pian metsän, joka laajenee kaiken aikaa. Bouffierilta jää huomaamatta kaksi maailmansotaakin, niin erillään yhteiskunnasta hän elää.

Tämän painoksen sivumäärästä reilu kolmannes kuluu Kaarina Davisin alkusanoihin sekä suomentajan kirjoittamaan lyhyeen katsaukseen kirjasta ja kirjailijasta. Kirjan historia onkin mielenkiintoinen, vaikka vielä mielenkiintoisemmalta vaikuttaa kirjailja itse. Parasta kirjassa kuitenkin on itse tarina, jonka kieli on suloisen hellivää ja tunnelma lohdullista.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen minunkin tekisi mieleni istuttaa puu. Tai kymmenen.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014, 334s.

Tässäpä kirja, joka kiilasi lukupinon ylimmäksi kuulopuheiden perusteella. Ensin kuulin ylistävästä arviosta Helsingin Sanomien Majanderin kritiikistä, sitten hurjan pitkistä varausjonoista ja hetkessä loppuun myydystä painoksesta. Totta kai moinen hehkutus herättää mielenkiinnon, joten varasin sen ja nopeasti pääsin lukemaankin.

Neljäntienristeys on vähän kuin neljän kertojan kautta kuvattu sukuromaani. Sanon vähän, sillä tämä kirja on niin kovin paljon enemmänkin. Kertojina ovat ensin kätilö Maria, sitten tämän tytär Lahja, Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan mies, Onni. Aivan kirjan alussa minua harmitti tarinan joutuisa eteneminen, sillä olisin todella mielelläni lukenut paljon enemmänkin Marian elämästä. Tuntui, että liian paljon jäi lukijalle kertomatta. Mutta kas, myöhemmät kertojat paikkaavat noita jääneitä aukkoja ja kokonaisuus on harvinaisen ehjä. Keskeisimpänä kirjassa nousee Lahjan ja Onnin avioliitto, saavuttamattomat unelmat ja puhumattomuus. Jälleen kerran totean, että tämä kirja on varmasti sitä parempi mitä vähemmän siitä etukäteen tietää.

Kinnunen on selvästi lahjakas ja varma kirjoittaja. Erityisen ihailtavana pidän sitä, että mies kirjoittaa kolmen naisen elämästä ja ajatuksista luontevasti kuin… no, nainen. Tekstissä törmäsin useita kertoja sellaisiin lauseisiin ja kuvauksiin, joita piti erikseen pysähtyä ihailemaan. Tässä muutama pieni maistiainen:

"Lahjan oli monesti pakko pystähtyä ihmettelemään, kuinka nopeasti luokille taipunut kuusituumainen suoristui isku iskulta täyteen ryhtiin. hauraiksi ne olivat tulessa palaneet, mutta niin olivat naulaajatkin sodassa."

"Sängyn yllä seinällä rimpuili puiseen ristiin naulattu tuskainen Jeesus"

Hienoa lukukokemusta häiritsivät ikävän paljon kirjoitus-/oikolukuvirheet. Välillä puuttui yksi kirjain tai niitä oli liikaa, välillä puuttui kokonainen sana. "Maria käy haarukan", "Kirkko ei ollut kaunis eikä siitä ollut yritetty sellaiseksi tehdäkään", "Hän pakotti itsensä yhden sanan" ja moni muu samanlainen hölmö virhe eivät toki ole maailmaa (tai edes yhtä kirjaa) kaatava asia, mutta turhauttivat silti.

Neljäntienristeys on varmasti kaikki kehunsa ansainnut ja minullekin se osoittautui erittäin mieluisaksi kirjaksi.

Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014, 644s.

Anni Kytömäen esikoisromaani, Kultarinta, on upean taianomainen, viipyilevä ja pakahduttava kirja, jonka kuvailemiseen en tahdo löytää oikeanlaisia sanoja. Tämä postaus tuleekin olemaan yhtä kompurointia ja ontuvia vertauksia, mutta parempaankaan en pysty.

Minulla on tapana lueskella pitkin päivää pienissä pätkissä, pulahdella sisään kirjan maailmaan ja hypätä hetken päästä takaisin omaani. Kultarinnan kanssa tällainen ei ollut mahdollista, sillä sen maailmaan piti saada hivuttautua hitaasti, kiirehtimättä. Siihen maailmaan päästäkseen piti tyhjentää pää turhasta, tunnustella vierasta rantaa paljailla varpailla, sulkea silmät ja lipua vienossa aallokossa, tuntea Kultarinnan tarina.

Tuo tarina kertoo isästä ja tyttärestä, sisällissodasta ja sen pitkistä kynsistä, sekä metsästä ja sen pysyvyydestä. Kytömäen kieli on niin kaunista, että se melkein sattuu. En varmasti kuvittele tätä silmien takaista, itkua enteilevää särkyä, joka ei hellitä vaikka kirjan kannet olenkin jo sulkenut.

"Vene loittonee. Saumat vuotavat. On kummallinen olo. Jotain on varmasti jäänyt saareen, tuhdolle, rannalle, sanomatta. Vilkuilen ympärilleni, mutta maassa kyhjöttää vain oma reppuni. Kauhon ajatuksia enkä ylety pohjaan."

Juuri nyt en minäkään onnistu kauhomaan ajatuksistani niitä oikeita asioita, joten lopettelen tähän. Paljon jäi sanomatta, mutta totean vielä: Kultarinta on huikean hieno kirja.

Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012, 268s.

Terveiset Kutturasta on jäänyt jonnekin muistin sopukoihin blogiteksteistä, mutta kirjan sisällöstä en muistanut enää mitään. En vilkaissut edes takakantta, kun lukemisen aloitin ja jopas jouduinkin erilaiseen maailmaan.

Suomi on jakautunut kahtia: rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjoiseen. Kuntia on yhdistelty etelästä käsin paikallisten mielipiteitä kysymättä, palveluita karsittu. Pääkaupunki on kyllästynyt hyysäämään jatkuvasti kasvavia maalaisten virtoja ja hallituksen päätöksellä maaltamuutto onkin kielletty. Tilanne kärjistyy ja lopulta Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi. Lappilaisten joukkoja johtaa Oula, konkurssin tehnyt poromies. Hänellä on suuria visioita Pohjois-Suomen tulevaisuuden varalle, mutta ensin täytyy saada Etelän päättäjät polvilleen. Sisällissota on väistämätön.

Terveiset Kutturasta on veikeä kirja. En ole montaa Arto Paasilinnan kirjaa lukenut, mutta samantyylinen veijarimaisuus löytyy Heikkisen kirjasta. Kirjan henkilöt ovat mehukkaita persoonia. Oula on karismaattinen ja selkeää johtaja-ainesta, jonka näkemyksiä kunnioitetaan. Eteleän joukoissa taisteleva alikersantti Jesse Purola taas on niin kiihkoisa, ettei tahdo pysyä maihareissaan. Tuntemattoman sotilaan Koskela on Purolan suurin idoli, se mahtavin kaikista sotasankareista. Hersyvimmät naurut kirvoitti kuitenkin Kutturan gangsteriksi nimitelty Toni Morottaja taas fanittaa Ice Cubea, jota mahtavampaa muusikkoa ei ole koskaan ollut, eikä varmaan koskaan tulekaan.

Dystopiat eivät ole ihan ominta aluettani, mutta Kutturasta pidin. Loppua kohti kirja kyllä hieman kadotti otettaan ja loppuratkaisu tuntui hiukan hätäiseltä, mutta kokonaisuutena mainio lukukokemus. Ai niin, siviileistä olisin halunnut myös lukea! Nyt ei koko siviiliväestöstä puhuttu oikein mitään. Lähdettiinkö joukolla evakkoon vai kykittiinkö hiljaa kotona?

Maus I & II

Art Spiegelman: Maus

I. Selviytyjän tarina

II. Ja täällä vaikeudet alkoivat

(Maus - A Survivor's Tale

I: My Father Bleeds History

II: And Here My Troubles Began)

WSOY 2003, 159s. + 136s.

Suom. Jukka Snell

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon faktaa ja fiktiota ja välillä erehtyykin luulemaan kuulleensa jo kaiken mahdollisen. Sitten sitä näkee kirjastossa sarjakuvan, josta on lukenut monia liki mykistyneitä tekstejä ja päättää lukaista vielä tämän yhden selviytyjän tarinan.

Lukiessa ei voi muuta kuin järkyttyä jälleen kerran: näinkö järjetöntä se touhu todella oli? Näin raakaa ja julmaa?

Art Spiegelmanin molemmat vanhemmat selvisivät hengissä keskitysleireiltä. Äiti teki itsemurhan vuonna 1968 ja isän uusi avioliitto on ankea. Isän ja pojan suhde ei sekään ole helpoin mahdollinen. Spiegelman halusi koota isänsä kokemuksista sarjakuvaromaanin, jonka tekemiseen kului 13 vuotta. Tarina eteneekin kahdessa aikatasossa: sotavuosissa sekä "nykyhetkessä", vuosissa 1978-1991. Isän haastatteluhetket ovat raskaita niin isälle kuin pojallekin. Isä kaipaa valtavasti edesmennyttä vaimoaan ja pientä poikaansa, eikä haluaisi palauttaa mieleensä kaikkia sodan kauheuksia. Isä kiukuttelee ja määräilee, vaatii ja on hankala. Hän on myös pihi, kuin paraskin ahneen juutalaismiehen karikatyyri.

Spiegelman on piirtänyt juutalaiset hiiriksi, natsit kissoiksi ja puolalaiset sioiksi. Kun juutalaiset naamioituvat, he pistävät kasvoilleen sika-naamarit.

Maus I & II on väkevä sarjakuva, jota ei voi kevyesti lukaista vaan joka vaatii oman aikansa. Käännöksen kanssa tuskailin aluksi, sillä jostakin syystä isän muisteluosuuksissa toistuu sama kielioppivirhe: "minä kurkistin hänen komeroon", "poliisi oli käynyt hänen luona" jne. En tiedä onko alkuperäisessäkin tekstissä käytetty isän puheessa jotakin tiettyä murretta tai muuta, vai mikä tämän kankean kielivalinnan takana on, mutta siihen totuttelu vei oman aikansa.

---

Tällä kirjalla osallistun Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.