Sarjakuvahaasteen yhteenveto

Minä ja kaikenlaiset lukuhaasteet olemme yleensä vähän huono yhdistelmä.
Innostun lukuhaasteista ja kailottelen kaikille, että nytpä minä muuten osallistun tähän inspiroivaan haasteeseen ja _tällä kertaa_ ihan totta panostan siihen, enkä varmaan lue yhtään mitään muuta ja blaa blaa blaa.

Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu pisti  kuitenkin pystyyn sarjakuvahaasteen, joka ihan totta tuli suoritettua hyvin kivuttomasti ja innostuksen tippaakaan hiipumatta. Sarjakuvat ovat niin luontainen osa lukemisiani, että tämä haasteen päättyminen vain pääsi yllättämään. Mutta toki sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen jatkuu edelleen.

Ensin vielä pikabloggaukset parista sarjakuva-albumista.

---------------------------------------------------

Timo Mäkelä: Neiti Brander
Arktinen Banaani 2018, 48s.

Neiti Brander kertoo Signe Branderista (1869-1942), joka kuvasi kahdeksan vuoden ajan Helsingin puutalokortteleita ja ikuisti myöhemmin valokuviinsa Suomen kartanoita kahden vuosikymmenen ajan.

Mäkelän piirrosjälki on varmaa ja tunnistettavaa, samoin tekstaus rutinoituneen selkeää ja miellyttävää lukea. Branderin tarina on tietenkin mielenkiintoinen ja tämän sarjakuvan jälkeen lukisinkin mielelläni hieman enemmän hänen vaiheistaan. Kuviakin olisi kiva tutkia!

Albumi on tiivis, mutta kerronnaltaan rauhallinen ja ehjä.

----------------------------------------------------

Dick Matena: Iso Knut
Ei omena kauas puusta putoa! 

Valkoisen karhun klaani 

Semic 1987-1988, 46s. + 46s.
Suom. Ari Nevalainen

Nämä Iso Knut -albumit löysin kirjamessuilta. Tuntui hassulta nähdä isot pinot sarjakuvia, joiden olemassaolon olin ihan kokonaan unohtanut, mutta joita olen lapsena lukenut paljon. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa (tai mistä minä tiedän kuuluuko useampikin, mutta suomennettuja on kolme), mutta Auringon poikaa en messuilta löytänyt.

Iso Knut on viikinkipäällikkö, jonka Thor-poika on kaukana karskista taistelijasta. Thor rakastaa runoja ja luonnon kauneutta ja vaikka onkin taitava jousiampuja ja tappelija, viihtyy parhaiten juuri siellä luonnonhelmassa laulelemassa.

Juoniltaan tarinat ovat perinteisehköjä seikkailuja. Ensimmäisessä osassa otetaan yhteen naapuriheimon kanssa, toisessa Iso Knut ja Thor ajautuvat jäälautalla jonnekin Grönlannin suunnalle ja joutuvat  valkoisen karhun klaanin vangeiksi.

Piirrostyyli on hyvin asterixmainen ja ihan hämmästyin, kun tajusin että piirtäjä on kyllä joku aivan muu. Ihan mukavat tarinat, mutta enemmän näillä on nostalgia-arvoa.

---------------------------------------------------

No niin, nyt on tähän mennessä luetut sarjakuvat blogattu.
Paitsi että ei ole, sillä luen tosi paljon Aku Ankkoja päivittäin, enkä ole blogannut niistä ollenkaan. Mutta blogiin asti ja oikean tunnisteen alle olen tuonut 74 sarjakuvaa, jolla saavutin Asterixin arvon. Kautta Teutateksen! Ei muuta kuin katetaan juhlapöytä koko kylälle, syödään villisikaa ja kippistellään juomasarvia Trubadurixin maatessa sidottuna ja suukapuloituna jonkun lähipuun juurella!

Parhaita sarjakuvahetkiä ovat tarjonneet Giant Days, Saga, Belzebubs, The Prince and the Dressmaker sekä Baking With Kafka. Samoin olen viihtynyt todella hyvin muutaman manga-sarjan parissa ja suosittelenkin tutustumaan sarjoihin Fullmetal Alchemist, Aron morsiamet ja Poissa.

Sarjakuvavuosi on siis ollut antoisa. Toivon ensi vuoden jatkavan samalla linjalla.

Kiitos Jassulle mainiosta haasteesta!

Lassi ja Leevi

Muistatteko vielä hyvin omat teinivuotenne? Sen, miten valtaosa ihmisistä (varsinkin aikuisista) oli jotenkin käsittämättömän ärsyttäviä, tyhmiä, tylsiä ja tiukkapipoisia ja joiden käsitys elämästä oli kummallisen vääristynyt? Ehkä joku teistäkin vietti paljon aikaa omassa huoneessa kuunnellen radiosta nauhoitettua musiikkia c-kasetilta ja kirjoittaen päiväkirjaan tai kavereille.

Minä toki jouduin tekemään paljon hommia pikkusisarusten vahtimisesta metsän istutukseen, toisin kuin kukaan muu teini ikinä missään, mutta silti ehdin raapustaa monta päiväkirjallista syvällisiä ajatuksia (tai listoja kivoista pojista) ja pinotolkulla kirjeitä. Noihin kirjeisiin saatettiin lisätä lehdistä leikattuja kuvia tai sarjakuvia ja Lassista ja Leevistä tuntui silloin löytyvän täsmälleen oikeanlaista huumoria. 

Nyt kun luin nämä kuusi omasta hyllystä löytyvää juhlakirjaa, en oikein tiennyt nauranko enemmän strippien nostattamille muistoille vai itse sarjakuvalle. Niin tai näin, pienen alkukankeuden jälkeen Lassin ja Leevin koheltamiset ja keskustelut tuntuivat aivan yhtä ajankohtaisilta kuin 20 vuotta sitten.

Yksi Lassin parhaista puolista on energisyys. Yllä olevassa kuvassa näkyy, mitä kaikkea Lassi ja Leevi puuhastelevat yhden kesäpäivän aikana. Eivätkä he silti ehtineet tehdä puoliakaan suunnittelemistaan asioista. Luetutin tämän stripin vanhimmalla pojallani, joka on viime aikoina valitellut entistä enemmän tekemisen puutetta. Totta kai kolmen vauhdikkaan pojan äitinä osaan samastua todella hyvin Lassin äitiin, joka ei todellakaan jaksa ilahtua jokaisesta poikansa päähänpistosta, mutta samalla näin rivien väleistä paremmin kuin ennen sen, ettei äiti mikään tiukkis ole. 

Lassi ja Leevi muodostavat hauskan parivaljakon. Vaikka Leevi on peloton ja ylväs tiikeri, jonka on saatava toteuttaa muun muassa metsästysviettiään, on hän useimmiten kuin paraskin kotikissa. Leevi on myös usein mukana Lassin kyseenalaisissakin ajanvietteissä, mutta toisaalta hän on keskusteluissa se järjen ääni.

En jaksa edes muistaa, kuinka monena talvena olen yrittänyt toteuttaa jotakin Lassin monista lumiukkoinstallaatioista. Tietenkään en ole onnistunut, mutta edelleen haaveilen toteuttavani jonkun niistä. Vaikkapa sen keihästettyjen lumiukonpäiden muodostaman kunniakujan tai lumihaita karkuun uivan lumiukon.

Lassin mielikuvituksella pahvilaatikostakin on moneksi. Yhdestä laatikosta voi tehdä aikakoneen tai toisin päin käännettynä muodonmuutoskoneen. Kyljellään siitä syntyy monistin. Pienillä lisäsäädöillä samainen pahvilaatikko voi toimia aivojen suurentajana.

On vaikea arvioida, kuinka hyvin Lassi ja Leevi -sarja on loppujen lopuksi kestänyt aikaa. Ensimmäisen juhlakirjan kohdalla käännös tuntui töksähtelevältä, mutta pian en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun sarjakuvaa lukee vahvat nostalgialasit silmillään, sitä luultavasti jättää alitajuntaisesti huomaamatta joitakin epäkohtia. Tai sitten kyseessä on harvinaisen laadukas ja moniulotteinen sarjakuva, josta on turha suurempia vikoja hakeakaan.

Kaspar Keskiyö

Stephen Desberg: Taikanaamion salaisuus

Yön saalistajat

Kuivien kyynelten prinssi

Semic

Kuvitus: Johan de Moor

Suom. Kari Salonen

Kaspar Keskiyö on yksi ensimmäisistä "ei Aku Ankka, Asterix tai Lucky Luke" -sarjakuvasarjoista, joita luin. Ja luin ja luin. Sattumalta löysin jokin aika sitten sarjan keskimmäisen osan divarista ja päätin haluta lukea sarjan pitkästä aikaa uudelleen. No, yksi haaste näissä 80-90 -lukujen vaihteen sarjakuvissa on: niitä on todella huonosti enää kirjastoissakaan. Ensimmäinen osa löytyi (pikkusiskon avustuksella) Tiekkö-kirjastoista ja viimeinen osa löytyi tästä paikallisesta kirjastokimpasta. Viimeisimmällä mummulareissulla vietinkin yhden illan lukemalla tarinaa, joka tuntui vievän ajassa taaksepäin.

Tässä vaiheessa postausta huomaan, että olisi ollut fiksua naputella juttu silloin, kun kaikki albumit olivat vielä käden ulottuvilla. Nyt joudun turvautumaan aivan liikaa hataraan muistiini…

Kahden pojan lennokkileikit keskeytyvät, kun lennokki karkaa apteekkarin ikkunasta sisälle. Toinen pojista lähtee kotiin, toinen kiipeää luvatta apteekkarin taloon lennokkia hakemaan. Lennokki on päätynyt huoneeseen, jonka seiniä peittävät monenlaiset naamiot. Naamiot alkavat puhua pojalle (jonka nimeä en enää muista) ja yksi niitä rukoilee poikaa auttamaan itseään. Apteekkarin saapuessa yllättäen paikalle poika tekee nopean päätöksen ja juoksee karkuun naamio mukanaan. Naamio kertoo olevansa toisesta maailmasta ja päätyneensä naamioksi rangaistukseksi uteliaisuudestaan. Poika päättää viedä naamion takaisin omaan maailmaansa ja etsiä tämän vartalon, jotta Kaspar Keskiyöksi esittäytynyt naamio voisi jatkaa elämäänsä.

Kaspar Keskiyön maailma ei vain olekaan mikään ystävällinen paikka. Siellä pojille opetetaan pahuutta ja alkuperäisväestöt valmistelevat vallankumousta. Nimellisenä hallitsijana toimii Lapsikuningas, mutta todellisuudessa naruja pitelevät käsissään ihmiset - julmat sellaiset. Kasparin naamion kasvoilleen painanut ihmisoika joutuu pakenemaan ja vangituksi monet kerrat, ennen kuin valtakunnan tila rauhoittuu jälleen.

Edellisestä lukukerrasta on varmasti yli 15 vuotta, mutta tälläkin kertaa pidin tästä fantasiaseikkailusta. Erityisen paljon viehätyin jälleen Kasparin maailmasta, joka on monin paikoin unenomainen ja täynnä mitä erikoisempia otuksia. Muistin aiemmilta lukukerroilta sen, että eräässä kohdassa tunsin lähes fyysistä epätoivoa. Tällä kertaa otin saman kohtauksen vähän iisimmin, mutta ei Kaspar Keskiyö mikään täysin kepeä lastensarjakuva ole.

Neliosaisesta sarjasta on tosiaan suomennettu vain kolme ensimmäistä, mutta toisaalta tämä toimii näin trilogianakin paremmin kuin muistelin. Suuret kuviot on kolmannen osan loppuun mennessä saatu nätisti päätökseen, eikä mitään piinaavia kysymyksiä jäänyt vaille ratkaisua.

Mikäli jostakin saatte sarjan käsiinne, niin suosittelen lämpimästi!

Kaukana poissa 1-5

Gary Larson: Kaukana poissa 1 ( 48s.)

Kaukana poissa 2 (48s.)

Kaukana poissa 3 (48s.)

Kaukana poissa 4 (48s.)

Kaukana poissa 5 (48s.)

Semic 1991-1993

Suom. Antti Marttinen

Gary Larsonin sarjakuvat, (tai pilakuvat, kuten tällaisia yksiruutuisia vitsejä ilmeisesti pitäisi kutsua), ovat ihanan hölmöjä. Ihmisten tavoin asuvat ja Marteiksi tai Raimoiksi nimetyt ötökät ja eläimet saavat aikaan sen, että väkisinkin ihmisten tavat alkavat tuntua hupaisilta ja eläimet aiempaa inhimillisemmiltä. Ei se varmasti ole hyttysellekään helppoa tai aina miellyttävää levittää malariaa kokopäivätoimisesti. Ihmislasten tavoin torakoidenkin jälkikasvu osaa arvostaa hotellien kaapeli-tv -tarjontaa.

Larsonin sarjakuvista löytyy todennäköisesti jotakin osuvaa useimmille lukijoille. Minä pidän eniten sanoilla ja sanonnoilla leikittelyistä, sekä inhimillistetyistä ötököistä. Sitten on näitä tällaisia yksinkertaisuudessaan nerokkaita hupailuja:

Tietysti Larsonin tuotannosta löytyy myös sellaisia juttuja, joita en tajua, mutta eivät tajua kaikki muutkaan. Esimerkiksi kuva lehmien varhaisista työkaluista on aikoinaan aiheuttanut niin paljon kohua, että Larson joutui lopulta selostamaan, missä kuvan hauskuus piili.

Voi että, huomaan että näistä viidestä Kaukana poissa -albumista on todella vaikea kirjoittaa mitään vähänkään mielekästä. Kaikkein helpointa olisi kertoa, mille kaikille vitseille nauroin eniten, mutta Larson pääsee paremmin oikeuksiinsa itse luettuna. Ai niin, sen halusin ainakin sanoa, että sanaleikkien vuoksi kaikki jutut eivät käänny kovin luontevasti. Esimerkiksi kun jättiläisvauvojen selässä istuvat lentäjät toteavat, että "eiköhän hoideta nämä pienokaiset ilmaan", niin ei se mielestäni toimi ollenkaan niin hyvin kuin alkukielellä.

Alkukielistäkin Larsonia on tulossa blogiini ihan lähiaikoina, sillä omasta hyllystä löytyy kuusi albumia (+yksi seinäkalenteri) ja kaksi albumia on tullut jo luettuakin.