Rosamund Lupton: Sister

Rosamund Lupton: Sister

Piatkus 2010, 358s.

Hankin Sisterin hyllyyni blogisuositusten perusteella joskus viime kesänä. Vaikka kirja kiinnostikin kovasti, lukeminen lykkääntyi jostakin syystä. Nyt kun suomennoskin on jo ilmestynyt, päätin viimein tarttua tähän. Ihan aluksi täytyy todeta, että minä taidan olla aika leväperäinen blogikirjoitusten lukija. Tai sitten minulla on harvinaisen unohtavainen pää, sillä jostakin syystä en tiennyt, mitä tältä kirjalta voisi odottaa. Sen verran kuitenkin, mikä jo kannestakin selviää: kertoja haluaa löytää kadonneen siskonsa.

Heti kun Beatrice kuulee äidiltään siskonsa Tessin kadonneen, pakkaa hän matkalaukun ja lähtee ensimmäisellä lennolla Lontooseen. Beatrice ja Tess ovat aina olleet läheiset, eikä Beatrice voi ymmärtää, minne sisko on voinut noin vain kadota. Tessin elämästä selviää asioita vähän kerrallaan niin lukijalle kuin Beatricellekin. Voiko toisen ihmisen tuntea läpikotaisin?

Yllätyin tätä kirjaa lukiessa siitä, että tämähän onkin jännityskirjallisuutta eikä perinteinen lukuromaani, niin kuin jostain syystä kuvittelin. Mutta pettyä en osannut, sillä kirja oli todellinen page turner. Aloitin Sisterin lukemisen perjantaina ja lopetin seuraavana päivänä. Kotityöt jäivät vähiin, sillä halusin mahdollisimman pian kuulla tarinan loppuun.

Lupton on selvästi taitava kertoja. Beatricen epätoivo, ikävä ja tuska olivat niin hyvin kuvaillut, että minä kärsin lukemisen ajan pidätetyn itkun aiheuttamasta päänsärystä. (Ja ihan mielettömästä sisarusikävästä. Teki mieli soittaa niille kaikille aivan heti, että älkää ikinä missään nimessä menkö edes hetkeksi hukkaan! Pysykää tallessa, kaikki!)

Luptonin toinen kirja, Afterwards, on myös löytänyt tiensä kirjahyllyyni. Odotukset ovat korkealla, mutta olen melko varma, etten joudu pettymään senkään suhteen.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Jään muisti

M. J. McGrath: Jään muisti

(White heet, 2011)

Like 2012, 393s.

Suom. Anu Nyyssönen

Jään muistin kaltaiset, hivenen dekkarityyliset jännityskirjat eivät ole minulle sitä mieluisinta luettavaa. Joskus sitä vain kaipaa hitusen kirjallista CSI:ta ja tulee astuttua ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Edie Kiglatuk työskentelee oppaana Kanadan tundralla, aivan pohjoisnavan tuntumassa. Edie on kokenut metsästäjä, mutta tällä kertaa metsästysreissu ei ole ollut kovin menestyksekäs. Ryhmän miehet (kaikki kaksi) eivät ole kummoisia metsästäjiä ja vaikuttavat olevan kiinnostuneempia aivan muista asioista. Retkiseurue kohtaa kuitenkin suurempia ongelmia, kun lumimyrsky nousee ja toista miehistä ammutaan rintaan. Tästä saa alkunsa outojen tapahtumien ketju, joiden syitä Edie alkaa omin päin tutkia.

Pienen inuiittikylän ihmiset ja tavat ovat varsin mielenkiintoisia. Silti kirjan tapahtumakuvio on aika perinteinen:  yksi yrittää selvittää rikoksen, joku salaa jotakin, toinen ei halua että asioita pengotaan ja poliisikin on kiireinen. Ensin mainittu, tässä tapauksessa Edie, saa selville jotakin pientä, ja huomaa pian olevansa keskellä jotakin kovin suurta ja vaarallista. Niin ja tietysti kirjassa on niitä pakollisia "tää menis nyt yksin tänne, vaikka kaikki tajuaa, että siitä tulee hankaluuksia" -kohtia.

Vaikka kirja kokonaisuutena ei jättänyt kovin mieleenpainuvaa jälkimakua, niin tykkäsin arktisen luonnon kuvauksista. Ja kyllä minä jotain opinkin, kuten sen, ettei jääkarhun maksaa saa syödä.

Maailmanvalloitus: Kanada

Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

(Rape: A Love Story, 2003)

Otava 2010, 152s.

Suom. Kaijamari Sivill

Olen vilkuillut Joyce Carol Oatesin kirjoja kirjastossa ja kirjakaupoissa, mutta vasta nyt uskaltauduin lukemaan yhden. Kosto: Rakkaustarina on niin lyhyt, että tästä oli  helppo aloittaa. Tai no, aiheen ollessa näin rankka (joukkoraiskaus ja maailman epäreiluin oikeudenkäynti) ei voi ehkä puhua varsinaisesti helposta kirjasta, mutta ainakaan sivumäärä ei etukäteen pelottanut.

Teena Maguire päättää oikaista puiston läpi palatessaan 12-vuotiaan tyttärensä, Bethin, kanssa itsenäisyyspäivänjuhlista myöhään illalla. Tuon pienen päätöksen seuraukset ovat kammottavat: puistossa notkuva miesporukka pahoinpitelee ja raiskaa Teenan tämän tyttären läsnäollessa ja jättää sitten naisen virumaan henkitoreissaan vanhaan venevajaan. Bethin onnistuu hälyttää apua ja Teena jää henkiin, vaikka joutuukin viettämään sairaalassa pitkän aikaa.

Vaikka raiskauksista ja pahoinpitelyistä on kiistatonta näyttöä, yhteisö kääntyykin Teenaa vastaan. Teenan pukeutumista ja käyttäytymistä ruoditaan suureen ääneen, häntä syytetään huoraksi ja juopoksi. Oikeuskäsittely näyttää kehkeytyvän oikeuden irvikuvaksi. Tuore poliisi, John Droomor ei kuitenkaan suostu seuraamaan tapahtumia sivusta vaan ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Luin tämän kirjan nopeassa tahdissa. Alkupuolella tunnelma on järkyttävän tiivis ja ahdistava, etenkin oikeuskäsittelyä kuvailtaessa. Raivon kyyneleet tuntuivat polttelevan silmiäni Teenaan kohdistuvia syytöksiä lukiessa. Ikävä kyllä kirjan loppupuolisko oli vähän vaisu... Kirjan nimen perusteella kuvittelin, että kosto olisi pääroolissa, mutta eipä se sitten ollutkaan. Tai sitten vain se kirjan alun jännitys purkautui liian nopeasti, eikä kirjan lopussa enää ollut tarpeeksi jännitettä.

Vaikka Kosto: Rakkaustarina ei suosikkikirjojeni joukkoon nousekaan, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta jotain muutakin. Haudankaivajan tytär kiinnostaisi eniten, sitä kun on ahkerasti kehuttu muissa blogeissa.

Poikani Kevin

 Lionel Shriver: Poikani Kevin

(We Need to Talk About Kevin, 2003)

Avain 2011 (pokkari), 544s.

Suom. Sari Karhulahti

Huh huh.

Olen juuri lukenut melko väkevän kirjan, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Kaikki tuntuu liian vähältä. Varoitan mahdollisista juonipaljastuksista jo tässä vaiheessa.

Eva kirjoittaa kirjeitään aviomiehelleen ja käy niissä läpi tapahtumia ja elämää, jotka edelsivät heidän poikansa tekemää koulusurmaa. Eva käy läpi kaikki vuodet avioliiton alkuajoista nykyhetkeen.

Tunnustan, että ensimmäiset noin 300 sivua olin hämilläni ja pitkästynyt. Jo kirjan alussa on lukijallekin selvää, mitä Kevin tulee tekemään ja pikkutarkat selostukset tämän vauva-ajasta tuntuivat liian venytetyiltä. En tuntenut Evaa kohtaan minkäänlaista sympatiaa, vaikka Kevin vaikutti kaikkea muuta kuin helpolta lapselta. Kevinin kasvaessa hänen tekonsa ja luonteensa alkoivat hirvittää, mutta edelleen minua tylsistytti. Mies luki tämän kirjan ennen minua ja tsemppasi koko ajan vieressä, että lue nyt vain loppuun asti, haluan päästä puhumaan tästä. Joten jatkoin lukemista, vaikkakin vähän hampaat irvessä.

Sitten tapahtui muutos. Eva alkaa odottaa toista lasta ja pelko tuon tulevan lapsen puolesta puristi sydänalaa siitä asti. Olin varma, ettei tuolle lapselle käy hyvin. Pikkusiskon synnyttyä Kevin on lähinnä välinpitämätön, kuten aina. Silti pelkäsin lukea eteenpäin, vaikka samalla suorastaan ahmin tekstiä ja kääntelin sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Ikävä kyllä pelko ei ollut turha.

Kun Eva pääsee kirjeissään viimein Kevinin tekoon, sen torstain tapahtumiin, minulla oli vähän pettynyt olo. Tässäkö tämä nyt sitten on? Mutta tämähän oli tiedossa alusta asti...

Uskokaa tai älkää, mutta vedän tähän väliin Marley & minä -elokuvan. Katsoimme sen aikoja sitten ystävien suosituksesta. He kehuivat leffaa estoitta ja totesivat itkeneensä enemmän kuin minkään toisen elokuvan kohdalla. Katsoimme leffan ja odotimme jotakin dramaattista. Lopputekstien alkaessa tuijotimme mieheni kanssa toisiamme silmät ihmetyksestä suurina: mitä meiltä meni ohi? (Myöhemmin kuulin, että sitä koiran kohtaloa olisi pitänyt surra. Minä pelkäsin koko ajan lasten puolesta, joten en edes yrittänyt kiintyä koiraan.)

No, pelkäsin siis että Poikani Kevinin kanssa kävisi samoin: kirja loppuu ja minä odotan edelleen sitä iskua palleaan. Eipä olisi tarvinnut pelätä. Kyllä se isku nimittäin tuli - ja lujaa. Oikeastaan tuli sellainen iskujen sarja.

Kun suljin kirjan, vaihdoimme miehen kanssa katseita - tällä kertaa tyystin erilaisen kuin Marley-leffan jälkeen. Voin kertoa, että keskustelumme ei sitten kuitenkaan kehittynyt kovin monisanaiseksi, vaan koostui lähinnä keskeneräisistä lauseista.

- Eikö ollu vähän...

- No oli!

- Varsinkin siinä lopussa.

- Niinpä!

- Huh huh.

- Niinpä...

Kultatukka, tähtönen



John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
(Lilla stjärna)
Gummerus 2011, 575s.
Suom. Jaana Nikula

 Toisinaan huomaa lukeneensa sellaisen kirjan, josta on vaikea kirjoittaa. Tästä aiheesta kirjoitti tänään Peikkoneito ja voin kertoa Kultatukka, tähtösen olevan minulle sellainen kirja. Ja miksi? Peikkoneidon sanoja lainatakseni "Voi myös tuoda paineita kirjoittaa, jos kirjaa on muualla kehuttu ja itse et pitänytkään siitä."

Kultatukka, tähtönen on tullut vastaan monessa blogissa ja sitä on yhtä poikkeusta lukuunottamatta kehuttu vuolaasti. Toki metsästä löytyvä vauva, jota kasvatetaan naapureiden katseilta piilossa kellarissa ja joka laulaa kuin enkeli, on mielenkiintoinen alku tarinalle. Myös toinen omalaatuinen tyttö, joka on metsästä löytyvän Pikkuisen kanssa saman ikäinen ja melkein saman niminen, on kiinnostava hahmo. Yhdessä nämä tytöt ovat jotakin kauheaa. Niin kauheaa, että en olisi halunnut edes tietää.

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistiltä aiemmin Ystävät hämärän jälkeen (joka ei jättänyt jälkeensä lämpimiä muistoja) sekä Ihmissataman. Kultatukka, tähtönen kuitenkin sekä kuulosti että näytti niin houkuttelevalta kirjalta, että halusin antaa kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden - mies kun ihan selkeästi hallitsee myös tarinankerronnan taidon.

Pakko se on vain todeta, että minä en halua lukea näin raaoista, kylmäpäisistä, tunteettomista murhista, joissa veri ja muut eritteet ovat hyvin edustettuina. Arvostan enemmän sellaista kerrontaa, jossa jätetään tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Tässä ei kyllä tarvinnut miettiä, miten paljon verta mistäkin kohtaa voisi vuotaa, kun tuntui että jokaisen roiskeen sijainti kerrottiin tunnollisesti. Kuvottavaa ja vastenmielistä. Tämä oli minulle sellainen kirja, jonka jälkeen voin pahoin: miksi ihmeessä luin tämän?

On tosin pakko myöntää, että sivumäärään nähden näitä raakuuksia oli aika vähän. Ne vain olivat niin voimakkaita kohtauksia, etten ainakaan tuoreeltaan osaa arvostaa kirjan muutakaan sisältöä.

Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Helsinki-kirjat 2011, 221s.

Rautasydän on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa elokuusta lähtien. Arvioita tulvi parhaimmillaan useampia saman päivän aikana, joten kirjan nimi ja kansikuva painuivat hyvin mieleen. Anne Leinoselta en ole lukenut aiemmin mitään, Miina Supiselta sekä Liha tottelee kuria, että Apatosauruksen maan. (Ensin mainitusta tykkäsin kovasti, Apatosaurus ei ollut ihan mun juttu.)

Rautasydän on takakannen mukaan "viihdyttävä ja romanttinen romaani rikoksesta, rakkaudesta ja tunteiden sokeudesta." Ja kylläpä kirja oli kaikkea tätä, mutta jotenkin höttöisellä tavalla. Leinonen ja Supinen ovat aiemmin kirjoittaneet yhteistyönä jatkokertomuksen naistenlehteen ja mielestäni Rautasydänkin muistuttaa sellaista. Henkilöhahmot jäivät jotenkin ohuiksi ja tapahtumat ryöppysivät hirveällä vauhdilla. Liikaa kaikkea liian pienessä tilassa minun makuuni.

Tämä kirja herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Enimmäkseen en tykännyt siitä, koska oikeastaan mikään ei tuntunut uskottavalta (pieni, mutta oleellinen seikka: muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla tuskin on Alkoa, sairaalasta puhumattakaan) ja varsinkin ah, niin komea-Janne oli vastenmielinen lemmenpuheineen, jotka olivat suoraan härskeistä harlekiineista. Mutta. Oli Rautasydämessä silti jotakin imua, koska sitä ei olisi malttanut jättää kesken millään. Tavallaan odotin koko ajan, että mitähän hullua seuraavaksi tapahtuu. Ennakkoon odotin jotakin vieläkin irrottelevampaa, se kun olisi sopinut Supisen tyyliin.

Anna Liisa

Vanhan koulukaverin kanssa muisteltiin jokin aika sitten lukioaikojen äidinkielentunteja. Meillä oli pätevä mutta vähän pelottava opettaja, joka piti yllä tiukkaa kuria meidän tyttöluokallemme. Yhdellä äikänkurssilla meidän piti ryhmissä valita luettavaksi kirja ja katsoa sitten siitä tehty elokuva. En muista, miten päädyimme Anna Liisaan, mutta luulen sen olleen opettajan ehdotus. Lukioikäisen minun mielestä Anna Liisa oli loppua lukuunottamatta hyvä, niin kirjana kuin elokuvanakin. (Katsoimme vuoden -88 version, jossa pääosaa esitti Anna-Leena Härkönen.) Nyt halusin kokeilla, millaisen vaikutuksen Anna Liisa tekee melkein 15 vuotta vanhempaan minuun.

Hämmästyin Anna Liisan tarinan tuoreudesta. Vaikka näytelmä on julkaistu 1895, ei edes käytetty kieli tuottanut hankaluuksia. Tarina on pääpiirteissään varmasti tuttu: häitään odottava Anna Liisa joutuu kohtaamaan nuoruutensa erheen ja synkän salaisuuden kun talon entinen renki ja Anna Liisan silloinen ihastuksenkohde, Mikko, saapuu vaatimaan Anna Liisaa itselleen. Sen sijaan, että suostuisi Mikolle vaimoksi pitääkseen salaisuutensa, Anna Liisa tunnustaa synnyttäneensä ja surmanneensa aviottoman lapsen neljä vuotta aiemmin. Järkytys on suuri niin Anna Liisan vanhemmille kuin sulhasellekin, sillä Anna Liisa tunnetaan koko pitäjässä rauhallisena ja ihanteellisena tyttönä.

Oikeastaan yllätyin siitä, miten lukukokemus pysyi aika lailla samanlaisena kuin nuorempana. Anna Liisan ahdistus tuntui vahvasti, pelot ja syyllisyys, lapsen vahingossa aiheutettu kuolema: kaikki tunteet tulevat hyvin lähelle. Mutta se loppu. Juuri ennen kuuliaisjuhlia Anna Liisa tulee uskoon "Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamusta." Ja tämä pilasi minulta paljon. En lähde selvittelemään omia suhteitani uskontoon tarkemmin, mutta lyhyesti voisi todeta, että tietynlainen uskonnollisuus nostaa niskavillani jykevästi pystyyn. Mielestäni Anna Liisa teki oikein tunnustaessaan rikoksensa ja kantaessaan vastuunsa, eikä tehnyt itsemurhaa tai suostunut Mikon vaimoksi vasten tahtoaan. Mutta edelleen pyhät henget ja kirkkaat valot vievät pisteitä hyvin paljon.

Nyt on pienemmällä lapsella niin kova nälkä, että en ehdi keksiä sopivaa aasinsiltaa kirjan ja tämän Maija Vilkkumaan Anna-Liisa-biisin välille, mutta minusta siinä on tavoitettu juuri oikea tunnelma.

Melkoiset juhlat

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Che la festa cominci)

Otava 2011, 424s.

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Tämä kirja olisi varmasti mennyt minulta tyystin ohi, ellen olisi löytänyt sitä Valkoisen kirahvin blogista. Olen aiemmin lukenut Ammanitin kirjat Minä en pelkää, joka on yksi suosikeistani, sekä Taivaan ja maan välillä, joka oli hyvällä tavalla kauhea ja vastenmielinen.

Juhla alkakoon on täysin erilainen kuin kumpikaan aiemmin suomennetuista teoksista. Se on satiiri, joka pursuaa vinksahtanutta huumoria ja saavuttaa loppupuolella katastrofi/komediaelokuville tyypillisen kaaoksen. Tapahtumia seurataan pääasiassa kahden kertojan silmin.

Mantos on pikkuruiseksi kutistuneen Abaddonin pedot -satanistilahkon johtaja, joka haaveilee näyttävästä ja lahkon imagoa nostavasta ihmisuhrista. Vaimoltaan Mantos piilottelee lahkoharrastustaan väittämällä viettävänsä aikaa Dungeons and Dragons roolipelin parissa. Eikä se työ appiukon huonekaluliikkeessäkään aivan istu mahtavan lahkojohtajan rooliin. Toisena kertojana on itsekeskeinen kirjailija, Fabrizio Ciba, joka ei millään saa aikaan seuraavaa kirjaansa.

Molemmat kertojat päätyvät Villa Adassa järjestettäviin mittaviin juhliin, jotka eivät sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Oikeastaan mikään ei suju.

Jos en olisi etukäteen lukenut kirjasta mitään, olisin varmaankin pettynyt. Nyt kuitenkin osasin odottaa aiemmista tyystin poikkeavaa kirjaa ja täytyy sanoa että tämä oli hauska! Etenkin alkupuolella nauratti Mantosin kömpelöt yritykset olla uskottava satanisti, kun kotona kaapin paikan määrää kuitenkin äkäinen vaimo. Hulvaton ja röyhkeä kirja, jota voi suositella nopeaksi aivojennollaustarinaksi. Ei tosikoille.

Lukukartalta valloitan Italian.

Tästä pääset Karoliinan arvioon.

Rikoksia

Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Verbrechen)

Atena 2011, 210s.

Suom. Raija Nylander

Tätä kirjaa en olisi lainannut ja lukenut ilman Jorin arvostelua. Odotin peruskaavasta poikkeavien rikosten kuvailua, mutta sain kyllä paljon enemmän. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, josta en löydä muuta moitittavaa kuin sen, etten ole oikein selvillä onko kyseessä fiktiivinen teos vai ei. Kirjastoluokittelun perusteella kyseessä on proosa, mutta moni nettilähde pitää kirjan tarinoita tosina. Ovatko nämä tositapauksia taiteellisesti väritettyinä? Jos joku löytää yksiselitteisen "totuusluokituksen", olisin hyvin iloinen tiedosta. 

Ferdinand von Schirach on erittäin taitava kirjoittaja. Kirjan kaksitoista tarinaa - tai tapausta - ovat melko lyhyitä ja eleettömiä, mutta hyvin latautuneita. Jos Stephen King kirjoittaisi rikostarinoita, hän kuulostaisi varmaankin samalta kuin von Schirach. Minä luin tätä kirjaa nautiskellen, samaan tapaan kuin luen novellikokoelmia: yksi kappale kerrallaan, sitten tauko. Näin saan keskittyä kuhunkin kappaleeseen rauhassa.

En halua kertoa mistään tapauksesta tarkemmin, koska se veisi ilon lukukokemuksesta. Melkeinpä suosittelen, ettei kukaan lukisi edes takakantta, sillä mielestäni siinäkin paljastetaan jo vähän liikaa. Tämä oli virkistävä ja laadukas tuttavuus. Sellainen kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen muunkin lukevan.

---

Maailmankartalta valloitan tällä Saksan.

Paistetut vihreät tomaatit

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe 394s. (Random House, 1987)

Edellisen postauksen Top10 -listaan jätin tilaa yhdelle kirjalle. Onneksi, koska Paistetut vihreät tomaatit nousi heti yhdeksi parhaista kirjoista, jonka olen lukenut.

Keski-ikäinen Evelyn tutustuu vainhainkodin oleskeluhuoneessa 86-vuotiaaseen Ninny Threadgoodeen, joka alkaa kertoa Evelynille elämäntarinaansa. Samalla Ninny kertoo tarinan Idgiestä ja Ruthista, kahdesta uskomattomasta naisesta pienessä Whistle Stopin kylässä Alabamassa.

Kirjan rakenne on jossain määrin haastava. Siinä seurataan välillä Evelynin elämää kulahtaneen avioliiton ja alkavien vaihdevuosien keskellä, välillä Idgien ja Ruthin elämää vuosikymmenien takaisessa Whistle Stopissa. Toisinaan kertojana on Ninny, toisinaan seurataan Ruthin tai Idgien elämää sivustakatsojana ja välillä ääneen pääsee joku muu. Oman värinsä kirjaan tuo Dot Weems, Whistle Stopin postinhoitaja, viikottaisine uutiskatsauksineen. Vaikka kertojia ja aikakausia on paljon, tarina vie mukanaan. Kieli on upeaa, murteet ja aksentit erottuvat hyvin ja se tarina - tai tarinat - on vertaansa vailla!

Idgie on lapsesta asti omapäinen poikatyttö, joka viihtyy paremmin poikien kuin tyttöjen seurassa. Tärkeintä Idgielle on isoveli Buddy, joka puolestaan rakastaa pikkusiskoaan valtavasti. Idgien elämä saa uuden suunnan, kun kaunis ja ystävällinen Ruth Jamison viettää yhden kesän Idgien kotona. Idgie rakastuu Ruthiin välittömästi ja kesän kuluessa myös Ruth rakastuu Idgieen. Tämä naistenvälinen suhde on kuitenkin kuvattu hyvin vähäeleisesti ja siihen viitataan useimmiten ystävyytenä, vaikka molemmin puolinen rakkaus tuodaan myös selkeästi esiin.  

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka käsikirjoituksen kirjailija on tehnyt yhdessä Carol Sobieskin kanssa. Pääosissa ovat Kathy Bates ja Jessica Tandy (Evelyn ja Ninny) sekä Mary Stuart Masterson ja Mary-Louise Parker (Idgie ja Ruth). Kirja ja elokuva eroavat toisistaan jonkin verran. Oikeastaan aika paljon, mutta molemmat ovat upeita. Elokuva on kirjaa huomattavasti kronologisempi ja selkeämpi.

Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa kaikille hyvien tarinoiden ystäville. Etenkin elokuvaa koskien annan nenäliinavaroituksen.

Twisted River

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä 610s. (Last Night in Twisted River, Tammi 2010)
John Irving on yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksiin voi tarttua luottavaisin mielin: tämä on hyvä, tästä nautin. Irving on loistava tarinankertoja, joka osaa koukuttaa lukijan jo muutamalla virkkeellä.

Viimeinen yö Twisted Riverillä alkaa ikävästä onnettomuudesta tukinuittopaikalla. Rannalta tapahtumia seuraavat kokki Dominic Baciagalupo ja hänen 12-vuotias poikansa Danny. Kokki ja poika joutuvat pian kokemaan toisenkin tragedian, jonka vuoksi he jättävät Twisted Riverin. Dannyn ja hänen isänsä elämää seurataan viitisenkymmentä vuotta, kaupungista ja ravintolasta toiseen. Vuosien varrella tapahtuu yhtä sun toista, mutta Twisted Riverin tapahtumat eivät unohdu.

Kirja on tulvillaan kiinnostavia henkilöitä ja pieniä tapahtumia. Tarina ei etene järin kronologisesti, mutta lukijan ei tarvitse pelätä: tarina pysyy hyvin kasassa kaiken aikaa. Minulle hankalinta oli Dominicin ja Dannyn sukunimi, jonka opin lukemaan vasta noin 40 sivun jälkeen. Heti alussa totesin, että tätä kirjaa en ikipäivänä olisi saanut luettua englanniksi, sen verran haastavaa oli tukkilaissanasto suomeksikin.

Hassua kyllä, tämä kirja sai aika-ajoin ajattelemaan Stephen Kingiä. Jollakin tavalla pidän John Irvingin ja Stephen Kingin kerrontatapoja samanlaisina, hyvällä tavalla. Lisäksi Viimeinen yö Twisted Riverillä sisälsi paljon pieniä viitteitä muihin Irvingin teoksiin, samaan tapaan kuin Kingin kirjoista löytyy viittauksia etenkin Mustaan torniin.

Ehkä eniten minut yllätti Twisted Riverin loppu, sillä koskaan aiemmin en ole viimeisillä sivuilla potenut suurta kiusausta kurkkia kirjan ensimmäisiä sanoja. Yksi lause sai minut kiinnostumaan myös John Irvingistä itsestään: "Jokaisessa romaanissa on osia, jotka liippaavat epämukavan läheltä kirjailijaa; ne ovat niitä henkilökohtaisen historian osia, joista kirjailija mieluiten vaikenee."