Fannie Flagg: A Redbird Christmas

Fannie Flagg: A Redbird Christmas

Chatto & Windus 2004, 207s.

Paistetut vihreät tomaatit on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja pidin kirjastakin todella paljon. Olenkin jo pitkään halunnut lukea lisää Flaggin kirjoja ja vaikka A Redbird Christmas ei likikään Tomaattien tasolle yllä, tykkäsin tästäkin.

Oswald T. Campbell on 52-vuotias toipuva alkoholisti, joka saa vuosittaisella lääkärikäynnillään kuulla hätkähdyttäviä uutisia. Keuhkolaajentuma on sen verran kriittisessä vaiheessa, ettei Oswald tule selviämään enää yhdestäkään Chicagon hyytävästä talvesta. Lääkäri suosittelee pikaista maisemanvaihdosta, mieluiten jonnekin lämpimään ja mahdollisimman saasteettomaan ympäristöön. Varsin pian Oswald on asettunut pieneen Lost Riverin kylään, Alabamaan.

Lost Riverin asukkaat ovat herttaisia ja välittömiä ihmisiä. Kauppiallaa on lemmikkinään kesy redbird (kardinaali?), Jack, joka on varsin fiksu ja melkein koko kylän suosiossa. Erityisen tärkeä Jack on orvolle ja rammalle Patsy-tytölle, joka sulattaa kaikkien kyläläisten sydämet.

A Redbird Christmas on leppoisa ja herttainen kirja. Vähän lälly mutta miellyttävästi kerrottu tarina toi mieleen Maeve Binchyn vanhat kirjat. Jostakin syystä Flaggin kirjoja ei ole suomennettu, mutta tämä löytyy jostakin Valittujen palojen kirjavalioista nimellä Punaisten lintujen joulu.

Englanniksi lukeminen on muuten joskus erityisen hauskaa uusien sanojen ansiosta. Illalla hihittelin kovasti seuraavalle lauseelle: "-- each evening as the sun went down, the mullet started jumping and splashing around in the river, almost as if they too were happy spring was here."  Vaikka toki tajusinkin, että kyseessä on jonkin sortin kala, ajatus kevään villitsemästä takatukasta hyppimässä joessa toi ylimääräistä hupia. :)

Osallistun tällä kirjalla Satun luettujen Minihaasteeseen 2/12: Toinen tapaaminen.

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

(Gold Boy, Emerald Girl, 2010)

Tammi 2012, 259s.

Suom. Seppo Loponen

Yiyun Lin novellikokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, jonka alakuloisetkin ihmiskohtalot esittelevät lukijalle kiinalaista arkea. Vaikka kaikki tarinat sijoittuvat nykyaikaan, on muistoilla ja menneisyydellä suuri rooli. Novelleissa mennyt ja nykyinen sulautuvatkin vaivattomasti yhteen. Välillä ihan hätkähdin, kun ihmisillä olikin käytettävissään kännykkä tai tietokone, vaikka minä luulin lukevani kaukaisista ajoista.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Pidin Kultapoika, smaragdtitytöstä kovasti, mutta syitä on hankala pukea sanoiksi. Li kirjoittaa vähäeleisesti, mutta rikkaasti. Tarinoissa on ajoittain sadunomainen ja kaunis tunnelma, tarinoita tarinan sisällä. Henkilöt ovat nöyriä ja hötkyilemättömiä niin että minäkin rauhoituin - joskin vain hetkellisesti.

"Heistä oli tullut verisisaret Ailinin takapihalla viisikymmentä vuotta sitten, ja Ailin oli kolmikon vanhin ja ajatuksen keksijä. - - Mei oli pihistänyt isänsä kaapista jamssiviinaa, ja kukin otti siemauksen väkevää nestettä ennen kuin pirskotti sen maahan. "Taivas ja maa todistakoot loppuelämämme alkaneeksi", Ailin luki vanhoista romaaneista oppimansa valan, jolla miehet ja naiset vannoivat verisukulaisuutta vankemman veriveljeytensä ja -sisaruutensa, ja Mei ja Lan toistivat hänen jälkeensä, että tästä lähtien he verisisarina pitäisivät yhtä niin hyvinä kuin huonoina aikoina siihen päivään saakka, kun joutuisivat jättämään tämän maailman."

Mikään hyvänmielenkirja Kultapoika, smaradgityttö ei ole, mutta miellyttävää sen lukeminen oli. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin, joten toivon että myös Lin toinen novellikokoelma ja romaani jossain vaiheessa suomennetaan.

Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

(Vigil, 2009)

Bazar 2012, 363s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Olipa iloinen yllätys, että tämä Samartinin uutuuskirja löytyi jo nyt kirjaston hyllystä! Vaikka ne kovimmat pakkaset - onneksi - ehtivät hellittää, oli mukava lukea jotakin lämmintä. Kaunis sydän ei ole kepeä kirja, mutta Samartin osaa kirjoittaa lempeästi hyvinkin kipeistä asioista.

Ana valvoo rakkaansa kuolinvuoteella ja muistelee lapsuuttaan El Salvadorissa: elämää yksinhuoltajaäidin kanssa sodan keskellä. Kuinka tuo tyttö päätyi lastenhoitajaksi ja kotiapulaiseksi rikkaaseen kalifornialaisperheeseen?

Tiedän, että Kaunis sydän on monen bloggarin lukulistalla, joten en tahdo juonesta enempää puhua. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Samartin on jälleen luonut joukon mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja kuljettaa tarinaa vahvalla otteella. Kerronta on sujuvaa, vaikka minä meninkin muutaman kerran sekaisin siitä, missä ajassa mahdetaan mennä. Esimerkiksi heti kirjan alussa erehdyin pitämään Anaa vanhana mummona, minkä tajusin olevan väärä mielikuva vasta kirjan puolivälissä. Hupsista.

Kaunis sydän oli mielestäni parempi kuin Nora & Alicia, vaikka tavallaan näissä kahdessa kirjassa oli paljon samaakin. Kaunis sydän on kuitenkin jollain tapaa ehjempi ja tasaisempi. Silti tässäkin kirjassa petyin loppuratkaisuun. Nora & Aliciassa loppu oli mielestäni liiankin dramaattinen, tässä taas vähän liian helppo. Senor Peregrinoa en ole vielä lukenut, mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Suosittelen lämpimästi!

Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador

Hyvää hömppää

Melissa Hill: Kirjeitä San Franciscosta (Please Forgive Me)

Tammi 2009, 415s.

Suom. Henna Kaarakainen

Voi miten virkistävää oli lukea pitkästä aikaa hömppäkirja! Vielä hauskempaa oli lukea tämä samaan aikaan kun aloitin katsomaan Rimakauhua ja rakkautta (ensimmäistä kertaa, mainittakoon). Jälkimmäinen on osoittautunut niin hyväksi sarjaksi, että huomasin jo lukiessa sekoittavani iloisesti kirjan ja tv-sarjan, joilla ei luonnollisestikaan ole keskenään mitään tekemistä. Lainasin tämän kirjastosta vahingossa, koska sekoitin irlantilaisen Melissa Hillin amerikkalaiseen Melissa Banksiin, jonka Nyt nappaa-kirjasta pidin aikoinaan kovasti.

Kirjassa Irlantilainen Leonie muuttaa San Franciscoon kertomatta asiasta edes parhaalle ystävälleen. Syy muuttoon selviää vähitellen kirjan edetessä, mutta toki tällaisen kirjan ollessa kyseessä tietää asiaan liittyvän hankalia ihmissuhteita. Leonie viihtyy uudessa kotikaupungissaan mainiosti, onhan hänellä viehättävä asunto, kiva työpaikka, ymmärtäväinen pomo ja naapuri, josta tulee Leonien hyvä ystävä. Muuttaessaan uuteen asuntoonsa Leonie löytää vaatekaapin ylähyllyltä puurasian, jossa on sellofaaniin pakattuna avaamattomia kirjeitä. Leonie ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeet perille, mikä osoittautuu hankalaksi, kun ei tiedä vastaanottajan nykyistä asuinpaikkaa.

En lue hirveän paljon hömppäkirjoja (chick lit ei oikein istu puheeseeni), mutta onneksi tartuin tähän. Kirjeitä San Franciscosta on mukavan moniulotteinen siinä mielessä, että siinä seurataan montaa eri tarinaa niin nykyisyydessä kuin menneessäkin. Eihän tämä mitään klassikkoainesta ole, mutta harvinaisen onnistunut hömppäkirja minun makuuni. Suomennostakin täytyy kehua sujuvuudesta.

Koska Totally British -haasteesta löytyy oma kategoria irlantilaisille kirjailijoille ja Irlantiin sijoittuville kirjoille, haluan välttämättä osallistua siihen tällä teoksella. Lukujonossa on jo valmiiksi - monen muun ohella - pari irlantilaiskirjailijoiden kirjaa, joten ehkä tämä uuden haastekategorian aloittaminen vauhdittaisi niiden lukemista.

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You)

Karisto 2011, 466s.

Suom. J. Pekka Mäkelä

Judd Foxmanin isä on juuri kuollut ja perhe kokoontuu vainajan kotiin viettämään juutalaisen perinteen mukaista suruviikkoa. Perheenjäsenet eivät ole järin läheisiä: vanhat kaunat hiertävät sisarusten välejä eikä jatkuva yhdessäolo auta pitämään tunteita kurissa. Judd on juuri käymässä läpi avioeroa nuoruudenrakkaudestaan, menettänyt työpaikkansa ja saa kuulla ristiriitaisia tunteita herättävän uutisen.

Kirjan aihe on lupaava ja piristävän erilainen. Mutta tämän lukeminen meinasi jäädä välistä häiritsevän takakansihuomautuksen vuoksi. Parissa blogikommentissa tuskastelin sitä, että kirjan huumoria ja tilannekomiikkaa verrataan inhokkiini Woody Alleniin. Onneksi anni.M rohkaisi antamaan kirjalle tilaisuuden, edes yhden kappaleen verran. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo sivulla viisikymmentä. Heti kun onnistuin unohtamaan Allenin, sain todeta että tämähän on oikeasti hauska ja viihdyttävä. Henkilöhahmot ovat vallan mainioita!

Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille hyvää viihdettä kaipaaville. Dialogi on ytimekästä ja nasevaa, siitä tilannekomiikasta puhumattakaan. Kirjan ovat lukeneet ainakin Päkä ja anni.M.

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on sellainen kirja, joka on helppo kuvitella elokuvana. Siksipä oli erityisen hauskaa, että myös Isosisko luki tämän kirjan samaan aikaan. Sunnuntaina vietimmekin tehokkaan tuokion suorittamalla castingin kirjan elokuvaversioon. Ohjaaja olisi ehdottomasti joku muu kuin Woody Allen, mutta me ei huomattu keksiä, että kuka olisi sopivin. Ehdotuksia vastaanotetaan!

Roolijako olisi tämä:

Juddin roolin näyttelee ei-niin-juutalainen Martin Freeman, koska minä halusin hänet välttämättä tähän leffaan. Samanlaisella logiikalla sisko valitsi Phillipiksi Seth Rogenin, jonka onkin kyllä mainio valinta. Philin  Paulin roolissa nähdään Adrien Brody

ja Wendy-siskona Christina Applegate. Myönnetään, sisarukset ovat keskenään kovin erinäköisiä eivätkä kaikki ole kovin juutalaisen näköisiä, mutta jätetään mielikuvituksellekin vähän tilaa.

Philin vaimoa, Alicea tulkitsee Catherine O'Hara. Kate Winslet on kuin luotu Janiksi, Juddin vaimoksi.

Tilda Swinton suostutellaan Tracyn rooliin.

James Franco pääsee lihaksillaan Horryksi ja Gerard Butler saa kyseenalaisen kunnian olla Wade. Rabbi-Stondiksen rooliin kaavailimme Will Arnettia.

Perheen äiti on niin mainio, että Hilaryksi on vain yksi vaihtoehto: Jennifer Coolidge! Lindaa näyttelee Jane Lynch, edesmennyttä isää Alan Rachins.

Eerästä tiettyä naapurinsetää näyttelee upeasti ruskettunut George Hamilton. 

Ai niin, Penny meinasi unohtua. Sisko oli sitä mieltä, että tähän rooliin tulee ehdottomasti Julianne Moore, minusta taas Juliette Lewis.

Koska tässä elokuvassa on runsaasti sivurooleja mm. surutalossa vieraileville, teimme listan myös muutamista näyttelijöistä, jotka ehdottomasti haluamme vierailulle: Betty White (jolla olisi naimaton tytär), Barbra Streisand, Doris Roberts, Peter Boyle, Kelly Bishop, Jack Nicholson sekä Robin Williams.

Teinikirja ja uusia haasteita

Maggie Stiefvater: Forever 493s. (Scholastic Inc, 2011)

Forever on jatkoa kirjoille Shiver (Väristys) ja Linger (Häivähdys), joissa seurataan Gracen ja Samin elämää ja alkavaa suhdetta. Nuorten seurustelu ei suinkaan käy aivan mutkattomasti, kun toinen (Sam) muuttuu kylmän tultua ihmissudeksi. Hyvää ei tee sekään, että siinä vaiheessa kun Sam ei enää muutu sudeksi, Grace muuttuu.

Niin, onhan näitä teinikirjoja ihmisen ja vampyyrin/ihmissuden välisestä rakkaudesta kirjoitettu ja luettu jo pilvin pimein, eikä todellakaan aina järin onnistuneesti. Aiemmista osista pidin aivan valtavasti. Niissä on paljon samanlaista vahvaa tunnelatausta kuin Stephenie Meyerin Houkutuksessa, mutta myös sopivasti jännitystä ja toimintaa. Odotin tätä viimeistä osaa innolla yli vuoden ja aloin lukea ihan täpinöissäni. Jokin tässä nyt vain jäi vajaaksi.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja jatkaa siitä mihin Häivähdys loppuu. Juonta en lähde kuvailemaan, mutta kerron, että tähän kirjaan ei juurikaan niitä suuria tunteita mahtunut. Toimintaa kyllä oli sitäkin enemmän, melkein liikaa. Forever muistuttaa liikaa toimintaelokuvan viimeistä kolmannesta, joka pursuaa säntäilyä ja häsläämistä.

Stiefvater on hyvä kertoja, jonka kieli on helppoa olematta lapsellista (tai teinimäistä). Forever on hyvä kirja, joka kuitenkin oli minulle iso pettymys suurten odotusten jälkeen. Lukeminenkin oli pettymyksen vuoksi hidasta.

Foreverillä valloitan Yhdysvallat.

No, toivottavasti onnistun seuraavaksi valitsemaan jotain parempaa luettavaa. Kirjastosta olen kantanut kotiin vaikka mitä kivaa, muun muassa Rakel Liehun Helenen, jolla aion osallistua Lurun Taiteilijaelämää-haasteeseen. Pikkuhiljaa alkaa tulla kiire saada luettua myös joku +500 sivuinen kirja Satun Minihaasteeseen. Kiire siksi, että olen yleensä lukijana sellainen nautiskelija, joka lukee vain hiukan nopeammin mielessään kuin ääneen.

Paljain käsin

Essi Tammimaa: Paljain käsin 346s. (Gummerus 2011)

Minusta tällä kirjalla on todella kaunis kansi. Sisältö on kaukana kauniista, mutta ihan hyvä. Paljain käsin kertoo pääasiassa kolmesta siskoksesta, mutta myös heidän äidistään ja tämän äidistä ja mummosta. Vaikeat äiti-suhteet tuntuvat periytyvän sukupolvesta toiseen, eikä se sisaruuskaan aina ihan helppoa ole.

En ollut juuri nyt parhaassa vireessä tämän kaltaiselle arkirealistiselle kuvaukselle, mutta tulipahan luettua. Eniten häiritsi Tammimaan käyttämä kieli, jota kai uudiskieleksi voi sanoa. "Televisio luo häileitä hänen kasvoilleen", "[ovi] kirahtaa" ja "sänky natkuu". Osa sanoista sai minut kompastelemaan lukemisessa niin, ettei lukukokemus jäänyt liian miellyttävänä mieleen. Jotenkin se kielellä leikittely meni välillä yli: minä tykkään enemmän suoraviivaisesta ja selkeäsanaisesta kerronnasta.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Laura,  Karoliina ja Zephyr.

Paistetut vihreät tomaatit

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe 394s. (Random House, 1987)

Edellisen postauksen Top10 -listaan jätin tilaa yhdelle kirjalle. Onneksi, koska Paistetut vihreät tomaatit nousi heti yhdeksi parhaista kirjoista, jonka olen lukenut.

Keski-ikäinen Evelyn tutustuu vainhainkodin oleskeluhuoneessa 86-vuotiaaseen Ninny Threadgoodeen, joka alkaa kertoa Evelynille elämäntarinaansa. Samalla Ninny kertoo tarinan Idgiestä ja Ruthista, kahdesta uskomattomasta naisesta pienessä Whistle Stopin kylässä Alabamassa.

Kirjan rakenne on jossain määrin haastava. Siinä seurataan välillä Evelynin elämää kulahtaneen avioliiton ja alkavien vaihdevuosien keskellä, välillä Idgien ja Ruthin elämää vuosikymmenien takaisessa Whistle Stopissa. Toisinaan kertojana on Ninny, toisinaan seurataan Ruthin tai Idgien elämää sivustakatsojana ja välillä ääneen pääsee joku muu. Oman värinsä kirjaan tuo Dot Weems, Whistle Stopin postinhoitaja, viikottaisine uutiskatsauksineen. Vaikka kertojia ja aikakausia on paljon, tarina vie mukanaan. Kieli on upeaa, murteet ja aksentit erottuvat hyvin ja se tarina - tai tarinat - on vertaansa vailla!

Idgie on lapsesta asti omapäinen poikatyttö, joka viihtyy paremmin poikien kuin tyttöjen seurassa. Tärkeintä Idgielle on isoveli Buddy, joka puolestaan rakastaa pikkusiskoaan valtavasti. Idgien elämä saa uuden suunnan, kun kaunis ja ystävällinen Ruth Jamison viettää yhden kesän Idgien kotona. Idgie rakastuu Ruthiin välittömästi ja kesän kuluessa myös Ruth rakastuu Idgieen. Tämä naistenvälinen suhde on kuitenkin kuvattu hyvin vähäeleisesti ja siihen viitataan useimmiten ystävyytenä, vaikka molemmin puolinen rakkaus tuodaan myös selkeästi esiin.  

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka käsikirjoituksen kirjailija on tehnyt yhdessä Carol Sobieskin kanssa. Pääosissa ovat Kathy Bates ja Jessica Tandy (Evelyn ja Ninny) sekä Mary Stuart Masterson ja Mary-Louise Parker (Idgie ja Ruth). Kirja ja elokuva eroavat toisistaan jonkin verran. Oikeastaan aika paljon, mutta molemmat ovat upeita. Elokuva on kirjaa huomattavasti kronologisempi ja selkeämpi.

Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa kaikille hyvien tarinoiden ystäville. Etenkin elokuvaa koskien annan nenäliinavaroituksen.

Lucian

Isabel Abedi: Lucian 568s. (Lucian, Otava 2010)

Näin tämän kirjan vilaukselta jossakin kirjakaupan mainoksessa viime syksynä. Ihastuin kanteen, josta tulee vahvasti mieleen Twilight-sarja. Ehkäpä tämän mielleyhtymän vuoksi ajattelin pitäväni Lucianista.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Rebecasta, jonka arki tuntuu menevän sekaisin kun hän tapaa Lucianin. Jokin Lucianissa vetää Rebeccaa puoleensa vastustamattomasti. Pian käy ilmi, ettei Lucian muista mitään itsestään ja jotain muutakin erikoista hänessä on. Takakannessa todetaan, että "Rebecan ja Lucianin taianomainen tarina vetoaa rakkaudennälkäisiin yli ikärajojen." Minua tämä ei vakuuttanut.

Abedin tyyli on mutkatonta. Varsinkin alkupuolella kirjaa minua tosin häiritsi nuorten väkisin väännetty "nuorekas" puhetyyli: ""Becky, minulla on tref-fiiit", hän lirkutti. "Dimo pyysi minua ensi lauantaina lef-faaaan. Hän lähetti teksta-riiin, uskotko?"" Onneksi tilanne normalisoitui aika pian. Tarina on ihan okei, mutta jokin tässä tökki. Kirjan loputtua jäi sellainen olo, kuin muutamia kappaleita olisi jäänyt välistä pois. Ihan kuin kirjailija olisi editoinut teostaan niin moneen kertaan, ettei enää ollut tietoinen siitä, mitkä osat kirjaa jäivät ja mitkä eivät. Vaikea selittää, mutta vähän köykäinen jälkimaku tästä jäi.

Twisted River

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä 610s. (Last Night in Twisted River, Tammi 2010)
John Irving on yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksiin voi tarttua luottavaisin mielin: tämä on hyvä, tästä nautin. Irving on loistava tarinankertoja, joka osaa koukuttaa lukijan jo muutamalla virkkeellä.

Viimeinen yö Twisted Riverillä alkaa ikävästä onnettomuudesta tukinuittopaikalla. Rannalta tapahtumia seuraavat kokki Dominic Baciagalupo ja hänen 12-vuotias poikansa Danny. Kokki ja poika joutuvat pian kokemaan toisenkin tragedian, jonka vuoksi he jättävät Twisted Riverin. Dannyn ja hänen isänsä elämää seurataan viitisenkymmentä vuotta, kaupungista ja ravintolasta toiseen. Vuosien varrella tapahtuu yhtä sun toista, mutta Twisted Riverin tapahtumat eivät unohdu.

Kirja on tulvillaan kiinnostavia henkilöitä ja pieniä tapahtumia. Tarina ei etene järin kronologisesti, mutta lukijan ei tarvitse pelätä: tarina pysyy hyvin kasassa kaiken aikaa. Minulle hankalinta oli Dominicin ja Dannyn sukunimi, jonka opin lukemaan vasta noin 40 sivun jälkeen. Heti alussa totesin, että tätä kirjaa en ikipäivänä olisi saanut luettua englanniksi, sen verran haastavaa oli tukkilaissanasto suomeksikin.

Hassua kyllä, tämä kirja sai aika-ajoin ajattelemaan Stephen Kingiä. Jollakin tavalla pidän John Irvingin ja Stephen Kingin kerrontatapoja samanlaisina, hyvällä tavalla. Lisäksi Viimeinen yö Twisted Riverillä sisälsi paljon pieniä viitteitä muihin Irvingin teoksiin, samaan tapaan kuin Kingin kirjoista löytyy viittauksia etenkin Mustaan torniin.

Ehkä eniten minut yllätti Twisted Riverin loppu, sillä koskaan aiemmin en ole viimeisillä sivuilla potenut suurta kiusausta kurkkia kirjan ensimmäisiä sanoja. Yksi lause sai minut kiinnostumaan myös John Irvingistä itsestään: "Jokaisessa romaanissa on osia, jotka liippaavat epämukavan läheltä kirjailijaa; ne ovat niitä henkilökohtaisen historian osia, joista kirjailija mieluiten vaikenee."

Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi 393s. (The Girl With Glass Feet, Otava 2011)

Takakansi kertoo seuraavaa:
"Sinä talvena St Hauda's Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita - ja Ida Maclaird muuttui hitaasti lasiksi."

Midas Crook törmää metsässä valokuvatessaan Idaan, joka tekee häneen selittämättömän vaikutuksen. Midas ei voi olla ajattelematta Idaa ja pohtimatta, miksi nuori tyttö kulkee jättimäisissä miesten saapikkaissa kävelykeppiin tukeutuen. Aika pian Midas saa selville, että Idan jalat ovat muuttuneet lasiksi ja lasi leviää koko ajan ylöspäin. Yhdessä he yrittävät saada selville, voisiko Ida parantua.

Tartuin kirjaan sillä asenteella, että nyt sukellan aikuisten satuun ja annan mielikuvituksen viedä. Mutta jos oikein ontuva vertaus sallitaan, niin vesi oli sukeltamiseen liian matalaa ja sumeaa. Minusta Shawn käyttämä kieli on jotenkin paksua, raskasta luettavaa. Taaskaan en liiemmin tykästynyt yhteenkään hahmoon ja varsinkin Midas oli lähinnä rasittava. Etenkin Midaksen suhde - tai sen puute - edesmenneeseen isäänsä on turhauttava. Midas ei ole kiinnostunut edes käymään läpi isänsä jäämistöä, vaikka saattaisi siten löytää vastauksia kysymyksiinsä. Kirja on hyvin synkkäsävyinen. Ei yhtään niin kauniskaan, mitä upea kansikuva lupaa.

Mitfordin tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, sodassa ja rakkaudessa 444s. (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, Schildts 2010)

Olen lukenut Mitfordin tytöistä kehuvia arvosteluja sieltä täältä ja kun viimein sain kirjan käsiini, melkein hirvitti aloittaa lukeminen. Onneksi joskus käy niin, että ennakko-odotukset kirjan suhteen ylittyvät.

Mitfordin tytöt kertoo pääasiassa englantilaisen aristokraattiperheen kuuden kauniin ja älykkään tyttären ( Nancyn, Pamelan, Dianan, Unityn, Deccan ja Debon) tarinat. Tytärten ystäväpiirit on vähintäänkin kiehtova kokoelma historiantunneilta tuttuja henkilöitä. Rauhallista elämää viettäneille vanhemmille tytärten nouseminen otsikoihin yksi toisensa jälkeen ei ollut aivan helppoa, eikä konflikteilta vältytty.

Mary S. Lovell on tehnyt laajan tutkimustyön tätä kirjaa varten niin tapaamalla Mitfordin perheen jäseniä kuin perehtymällä heidän aktiiviseen kirjeenvaihtoonsa sekä muuhun arkistomateriaaliin. Hän on onnistunut kirjoittamaan eläväisesti menettämättä ollenkaan luotettavuuttaan.

Päällimmäisenä mieleeni jäi Unity Mitfordin elämä Hitlerin läheisenä ystävänä. Unity odotti kiihkeästi tapaamisiaan Hitlerin kanssa ja kertoi ystävälleen: "Elämän suurin hetki oli, kun istuin hitlerin jalkojen juuressa ja hän silitteli hiuksiani." Hyvin epätodellinen olo minulle tuli seuraavasta pätkästä:

"Kun Unity oli puhunut väheksyvästi Italiasta ja Mussolinista ja sai läksytyksen yhdeltä Hitlerin adjutantilta, Hitler asettui puolustamaan häntä, joskaan ei sanonut olevansa samaa mieltä hänen kanssaan. Tämän jälkeen pieninkin maininta Italiasta sai Hitlerin viluilemaan Unityyn ja hihittämään."

Hitler hihittämässä? Vaikea kuvitella.
Toisen maailmansodan puhkeaminen oli Unitylle pahin mahdollinen vaihtoehto. Hän oli jo etukäteen kertonut läheisilleen, ettei koskaan halua valita kahden rakastamansa maan, Saksan ja Iso-Britannian välillä, vaan mieluummin kuolee. Unity yrittikin itsemurhaa, mutta jäi henkiin ja eli loppuelämänsä aivovaurioisena, taantuneena noin 12-vuotiaan tasolle.

Jokaisen tyttären elämään mahtui tragedioita, kuten keskenmenoja, avioeroja ja katkeria välirikkoja perheenjäsentensä kanssa. Silti kirja ei jätä jälkeensä ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai surumielisyyttä. Jokainen tyttäristä kun sai myös annoksensa onnesta ja menestyksestä.

Pamelan elämästä olisin halunnut lukea enemmän, samoin perheen ainoan pojan, Tomin, vaiheista. Tosin ymmärrän kyllä, että kun kirjan nimikin on Mitfordin siskot, niin silloin keskitytään tyttäriin. Moni siskoksista kirjoitti kirjoja ja erityisesti Nancyn The Pursuit of Love ja Love in a Cold Climate herättivät mielenkiintoni. Mahtaakohan niitä saada jostakin käsiinsä

Tuskallinen lukukokemus

Minulla ei ole tapana jättää kirjoja kesken vaan luen ne sinnikkäästi loppuun. Ehkä joskus vielä käy niin, että aluksi huonolta vaikuttanut kirja yhtäkkiä muuttuukin hyväksi. Tänään sain päätökseen yhden kirjan, joka ei todellakaan muuttunut.

Luen aika paljon myös nuorten kirjoja ja useimmiten pidän niistä. Pari vuotta sitten tilasin summassa kolme House of Night sarjan kirjaa. Satunnaisten googlailujen tuloksena sarja vaikutti mielenkiintoiselta ja sitä hehkutettiin vähintään Twilightin tasoiseksi. No, jotenkin niiden kirjojen lukeminen aina lykkääntyi ja lykkääntyi. Pikkusisko lainasi ne ja palautti naureskellen ja arvioi kirjat surkeiksi. Ajattelin, että ei se mitään, meillä on ennenkin mennyt mieltymykset ristiin, ehkä minä pidän näistä silti.

Viime kirjastoreissulta nappasin kaksi ensimmäistä kirjaa suomennettuina kotiin, koska ajattelin että äidinkielellä on aina nopeampi lukea. Niinpä tuhlasin aikaani ja aloin lukea P.C. & Kristin Castin vampyyrikirjaa Merkitty.

Mistä aloittaisin? Ensinnäkin ajatus siitä, että vampyyriksi ei tulla vampyyrin puremasta vaan jotkut vain murrosiässä alkavat muuttua sellaisiksi, on tökerö. Henkilöiden väliset tunnesiteet eivät vaikuta hääveiltä. Päähenkilö Zoey ilmeisesti rakastuu itseään vanhempaan vampyyrikokelaaseen, mutta tunne ei todellakaan välity. Kerta kaikkiaan juuri mikään ei välity lukijalle.

P.C. ja Kristin ovat äiti ja tytär. Joissakin kirjan kohtauksissa ei voi olla ajattelematta, että kerronnan teennäisyys johtuu juuri tästä sukulaissuhteesta. Toisaalta uskon ettei suomennos ole lainkaan parantanut kirjaa. Nuorten puhe on kankeaa, kutakuinkin tasoa "siis daa!"

Ehkä minun olisi aika opetella jättämään huonoilta vaikuttavat kirjat suosiolla kesken, kun oikeasti hyviäkin on olemassa.

Onneksi vastaan on tullut jotakin laadukastakin. Lasten ollessa hoidossa oli viimein mahdollisuus katsoa muutama elokuva ja yksi todella laadukas dokumentti. 9/11 alkaa kertomuksena yhden nuoren palomiehen kokelasajasta, mutta saa syyskuun 11. päivän aamuna hirvittävän käänteen. Suosittelen. Varatkaa nenäliinoja.

11. Sookie

Charlaine Harris: Dead Reckoning, 325s. (2011)

Ensimmäistä Sookie Stackhouse kirjaa yritin aloittaa kolme kertaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Sitten katsottiin ensimmäinen True Blood kausi ja päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden. Onneksi! Sain huomata, että jälleen kerran kirja on tv-/elokuvatoteutustaan parempi. Tai no, oikeastaan tv-sarjaa ja kirjoja ei tässä tapauksessa voi suoraan verrata, niin paljon ne poikkeavat toisistaan juonellisesti.

Uusimman Sookie-kirjan sisällöstä en voi kertoa oikein mitään paljastamatta liikoja, Dead Reckoning kun jatkaa samaa linjaa aiempien osien kanssa: vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää. Itse en lue näistä edes takakansitekstejä, koska en halua tietää mitään etukäteen. Sookien elämä on niin tapahtumarikasta, että lukija melkein hengästyy. Kuten Sookie itse toteaa: "Go on the Sookie Stackhouse Narrow Avoidance of Death Diet! Run for your life, and miss meals too! Exercise plus starvation."

Suosittelen tätä luonnollisesti niille, jotka aiemmat osat ovat jo lukeneet. Ja toki aina kannattaa aloittaa alusta, jos ei vielä ole tähän maailmaan hypännyt! :)